23.12.2013

Hyvää ja huonoa monikulttuurisuutta

Ainakin ennen Perussuomalaisten nousua oli vallalla yleinen käsitys, että monikulttuurin ja monikultturismi-ideologian vastustaminen johtuu yksinkertaisesti pelosta, kokemattomuudesta ja rasismista. Silloin yleisen käsityksen mukaan kansallismieliset ja konservatiiviset ihmiset olivat vain surullisia tapauksia, joita ei tarvinnut huomioida, koska heidän näkemyksensä perustui heidän puutteellisuuteensa ihmisinä.

Tähän teoriaan uskoville oli kiusallista, kun monikulttuurikriittinen liike alkoi muodostua Jussi Halla-ahon Scripta-blogin ympärille. Halla-aho kun on osan elämästään ulkomailla asunut, kielitaitoinen tohtorismies. Lisäksi hänen teksteihinsä ei voinut reagoida samalla tavalla vähätellen kuin joihinkin kiihkoileviin törkyblogeihin, joita moni ei viitsi noteerata lainkaan. Halla-ahon demonisoiminen valtakunnan pääpiruksi perustuukin juuri siihen, että poliittiset vastapuolet ovat huomanneet olevansa aseettomia hänen argumentoivia tekstejään vastaan. Vai keksiikö joku jonkin muun selityksen siihen jo ennenkin esittämääni kysymykseen, miksi Halla-aho sai enemmän lokaa niskaansa kuin esimerkiksi Olavi Mäenpää, joka on merkittävästi pitemmän linjan poliitikko ja jonka blogissa on huomattavasti rajumpaa ja karkeampaa kielenkäyttöä?

Minä olen mieltänyt itseni halla-aholaiseksi vuodesta 2010, ja seuraavana keväänä olin yksi niistä yli viidestätoista tuhannesta, jotka Helsingissä antoivat hänelle mandaatin toimia eduskunnassa. Yritin muillakin tavoilla kantaa oman korteni siihen kekoon, että monikulttuurikriittisyydestä tulisi normaali puheenaihe. Kävin tuolloin hyvämaineista lukiota Helsingin keskustassa, jonka oppilaista takuulla kolme neljännestä kannatti Kokoomusta tai Vihreitä. Pidin jatkuvasti esillä omaa poliittista kantaani ja osallistuin aina tilaisuuden tullen poliittisiin keskusteluihin. Sain hyvillä mielin todeta, että näkemykseni hyväksyttiin koulun sisällä aivan toisella tavalla kuin Halla-ahon tärkeimmiltä osilta identtiset näkemykset valtamediassa. Jos ei muuta, niin ainakin lukiokaverini ymmärsivät, etteivät kaikki monikulttuurikriitikot ole mitään Kainuun peräkammareiden syrjäytyneitä poikamiehiä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin purkaa kiukkuaan.

Minäkin sovin kovin huonosti viime vuosikymmenen ylimieliseen stereotypiaan monikulttuurikriitikosta. Olen matkustellut laajasti pitkin suurta Eurooppaa, ja sinne minua on vetänyt juuri kulttuuri, eivät Välimeren lämpimät vedet tai Alppien laskettelukeskukset. Totta puhuen olen käynyt Välimerellä kahdesti ja Alpeilla kolmesti, mutta kertaakaan en pulahtanut uimaan tai laskenut rinnettä. Sellaisia asioita voi tehdä kotimaassakin. Jos ulkomaille asti raahautuu, on minusta hyvä tutustua kulttuuriin, jota ei täällä voi niin vain keinotekoisesti jäljitellä.

Suurimmat elämykseni ulkomailla ovat liittyneet juuri siihen, että olen päässyt irrottautumaan siitä kotoisuudesta, jossa stereotyyppiset monikulttuurikriitikot niin mieluusti rypevät. Ilmeisesti joillekin piireille on epäselvää, että omaa kansaansa, kulttuuriaan ja kotimaataan voi rakastaa ja samalla arvostaa muitakin. Nationalismin näkeminen yksin sinä tuhoavana voimana, millaiseksi se maailmansotien aikana valjastettiin, on liian kapeakatseinen uskomus. Jos kaikki kansat olisivat kunnioittaneet toisiaan niin kuin minä niitä kunnioitan, mitään sotia ei olisi koettu.

Muistoihini on jäänyt lähtemättömästi keväinen vierailu Alhambran maurilaisessa palatsissa Espanjan Granadassa, vaikka en sen erikoisuuksista sillä iällä mitään ymmärtänytkään. Olin vain yhdentoista ikäinen, mutta silti jaksoin kiinnittää huomioni pylväskäytäviin, pieniin sisäpihoihin ja puutarhaan, jossa kasvoi niin paljon minulle tuntemattomia kasveja.

Italiassa vaikutuin suuresti illasta Como-järven länsipuolisilla rinteillä, joille rakennettu kylä vaikutti etelämaisessa alkukantaisuudessaan niin ihmeelliseltä verrattuna standardoituun, teollisen säännölliseen pohjoiseen. Esimerkiksi talojen välisillä kujilla ei olisi kaksi ihmistä voinut kävellä rinnan eikä pyöräilystä olisi niin jyrkässä mäessä voinut unelmoidakaan. Saatoin kuvitella suomalaisia paloturvallisuustarkastajia, jotka vaatisivat puolet taloista mataliksi, jotta paloautot pääsisivät lain määräämällä tavalla paikalle. Se oli viimeinen niitti sille, että aloin inhota arkkitehtuurissa ja kaavoituksessa funktionaalisuutta ja suoritusluontoisuutta. Paitsi että olen aina halunnut jyrätä katerpillarilla Alvar Aallon tuotokset, tuon matkan jälkeen olen ymmärtänyt nykyajan suomalaisen kerrostaloasumisen ongelmat. On yksinkertaisesti vaikea kokea kodikkuuden tunnetta asuinympäristössä, jossa talot on kuin tehtaan liukuhihnalla valmistettu ja sitten pudotettu paikoilleen helikopterista.

Ranskassa ihastuin Vaux le Vicomten barokkipalatsiin ja sen puutarhaan, jonka pinnanmuodot piilottivat suuren vesikanavan, kun sen suuntaan oikeista paikoista tähyili. Näissä vanhoissa ranskalaisissa puistoissa on oivallettu sitä jotakin, mitä puistolla on oltava. Suomalaisissa kaupungeissa puistot ovat lähinnä rakentamattomia tiloja, jotka luovat väljyyden tunnetta. Tarkoitus mitä ilmeisimmin on keventää asuinympäristöä ja siten nostaa asuntojen hintaa.

Entisen Neuvostoliiton alueella vaikuttavaa on se rappioromanttinen tapa, millä raunioista kukoistukseen on noussut vain osa asioista. Esimerkiksi Syvärin rannalle on federaation aikana noussut oligarkkien rahoittama loistelias kylä, jossa yhdistyy karjalais-venäläinen perinnekylä, huvipuisto, loma-asuntola ja joulupukin paja Korvatunturilla. Mutta vain vähän matkaa yläjuoksulle päin on karu muistomerkki Neuvostoliiton yliteollistuneisuudesta: jonkinlainen puolihylätty telakka-alue, jolla valtaisat metallitelineet ruostuvat ja kasvillisuus tunkee asfaltin halkeamista.

Niinkin lähellä kuin Tallinnassa tämän saman ilmiön voi havaita. Satama-alueella on vain muutaman vuosikymmenen ikäinen Linnahall, joka rakennettiin kulttuurikeskukseksi neuvostoajan lopulla. Nyt se rapistuu eikä kukaan taida pidä siitä huolta. Silti se on kävelymatkan päässä Tallinnan uusista, hienouttaan kiiltävistä tornitaloista. Samaa sarjaa on myös se hulvaton kyltti erään pietarilaisen hotellin hissin ovella, jossa huomautettiin, että hissi toimii. Suomessa tällaista ei kohtaa. Jos jotakin hylätään, se on pian kokonaan purettu, eikä tuleville aikakausille jää samalla tavalla raunioita kuin antiikin imperiumeista ja Neuvostoliitosta.

Jos monikultturismissa tosiaan olisi kyse siitä, että kosmopoliitit kaipaavat toiseutta ympärilleen, niin heille luulisi riittävän esimerkiksi varta vasten rakennetut teemakylät, joissa olisi aivan erilainen arkkitehtuuri, erilainen kaavoitusmentaliteetti, erilaiset muistomerkit ja erilaisia julkisia tiloja. Mutta ilmeisesti tavoiteltu monikulttuurisuus voi toteutua vain ja ainoastaan siirtämällä ihmisiä kulttuurista toiseen. Minun kosketukseni saavutettuun monikulttuurisuuteen on esimerkiksi se, että olen vuosien ajan kävellyt kirjastoon ohi Puotinharjun ostoskeskuksen. Minunkin lyhyen elinikäni aikana tuo paikka on muuttunut tyystin. Ei siellä enää kantaväestöä pyöri. Jatkuvana kansoituksena ovat Afrikasta muuttaneet ihmiset, joilla ei taida olla mitään muuta tekemistä kuin oleilla päivästä toiseen.

Tässä konkretisoituu parhaiten Euroopassa harjoitetun monikulttuurin tavoittelun ongelma. Ulkomaalaiset ovat ottaneet Puotinharjun ostoskeskuksen kantapaikakseen, mutta samalla suomalaiset ovat menettäneet halunsa vierailla siellä. Eihän siinä ole kyse monikulttuurisuudesta, että eri väestöryhmät ovat tällä tavoin aivan erillään toisistaan. Tuloksena on vain ja ainoastaan segregaatiota, joka silloin tällöin ja yhä useammin aiheuttaa ristiriitatilanteita. Yhtä hyvin molemmat ryhmät voisivat olla paljon tyytyväisempinä yksikulttuurisissa kotimaissaan.

Aika hämmästyttävää on myös se, kuinka tällainen kaipuu monikulttuuriin on syntynyt juuri nykyaikana, jolloin matkustaminen maapallon toiselle puolelle tai vähintään yhteydenpito ulkomaille on niin paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Sen voisi jotenkin ymmärtää, että 1800-luvun suomalainen älykkö kaipaisi ympärilleen kaikkea kivaa maailman joka nurkalta. Mutta nykyihminen? Onko liikaa vaadittu, että jos suomalaisuus tympii, niin hyppää lentokoneeseen ja menee toisaalle tuulettumaan? Jos ulkomaalaisten tulokkaiden elättämiseen, asuttamiseen ja kouluttamiseen kerran on varaa, niin varmaan varaa löytyisi vaihtoehtoisesti myös vähän pitempään turistimatkaan. Siinä olisi sekin oikeudenmukainen puoli, että sen kukin hoitaisi omalla rahallaan, käymättä muiden kukkarolla kuten valtion rahoittama kulttuurin ”rikastuttaminen” käy, ja lisäksi monikulttuurisuutta saisivat kokea vain ne, jotka haluavat.

Kaipa se tosiaan on niin kuin tekstissäni Vapahtajamme, monikulttuurisuus epäilin: kaipuu monikulttuurisuuteen ei ole ensisijaisesti toiseuden rakastamista, vaan halua pois esimerkiksi juuri niistä piirteistä, joista yllä haukuin Suomea. Monikultturismin suurin ja tuhoisin vika on juuri se paradoksi, jota kukaan sen kannattaja ei uskoakseni ymmärrä: paikallisen tason diversiteetti on aina ristiriidassa globaalin diversiteetin kanssa. Kulttuurien sekoittaminen johtaa väistämättä heikompien kulttuurien hiljaiseen hiipumiseen. Heikkous ei tarkoita mitään kyvyttömyyttä innovaatioihin, vaan liiallista taipuvaisuutta. Koska länsimaalainen kulttuuri on maailman ainoa poliittiseen korrektiuteen pyrkivä, selvää on, että se on ensimmäisenä tulilinjalla. Me itse kuoppaamme sitä joka kerran, kun suostumme myönnytyksiin, jollaisten esimerkiksi voisi nostaa vaikkapa tämän. Vieläpä veronmaksajien rahoilla, se on syytä muistaa, oli hinta kuinka vähäinen hyvänsä.

10.12.2013

Politiikan käsitesota

Uutisointi vasemmistoanarkistien huliganismista itsenäisyyspäivänä Tampereella kertoo varsin paljon siitä, mitä suomalainen yhteiskunta ja etenkin media siitä porukasta ajattelee. Tapahtumaa pidetään jonkinlaisena luonnonvoimana: ei niillä anarkisteilla ole muuta mahdollisuutta kuin kokoontua häiritsemään valtakunnan ykkösjuhlia, huutaa solvauksia ja hajottaa paikkoja. Anarkistit nyt vain ovat sellaisia, eikä asialle voi tehdä mitään. Poliisit vain valvoivat, ettei mellakka eskaloidu täydeksi sisällissodaksi, ei ollut puhettakaan siitä, että tilannetta yritettäisiin ehkäistä tarpeen tullen väkivallalla.

Sanotaan, että suomalaisten tulisi ottaa oppia muista kulttuureista. Keksin taas yhden asian, jossa totisesti pitäisi. Luulen, että melkein missä tahansa islamilaisessa maassa sellaiset mellakat, joita Tampereella nähtiin, olisi hajotettu keinoja kaihtamatta. Jos anarkistien käsitys rauhan ja solidaarisuuden julistamisesta kerran on huuto, mölinä, poliisien vahingoittaminen, aidan rämistely ja ikkunoiden rikkominen, he varmasti ilahtuisivat kovastikin, jos poliisi osoittaisi heille erittäin suurta rauhaa ja solidaarisuutta esimerkiksi rei’ittämällä heidät konekiväärillä. Ainakin sitä seuraisi rauha.

Vanhana sotilaspoliisina kuitenkin tunnen lievimmän keinon periaatteen. Se, että anarkistit kerjäävät rauhaa (eli suomeksi väkivaltaa) ja solidaarisuutta (eli suomeksi luokkasotaa), ei ole riittävä syy antaa niitä heille kovimman kautta. Varmasti kaikkein parasta olisi, jos nuo keskimäärin ehkä kaksikymppiset tyypit, joilla ei ole mitään yhteiskunnallisesti hyödyllistä tekemistä, kerättäisiin talteen ja vietäisiin kymmeneksi vuodeksi nimenomaan heitä varten perustettavalle pakkotyöleirille jonnekin Kainuun korpeen. Monikin varmaan eheytyisi ja palaisi kolmekymppisenä yhteiskunnan rakentajana, ei tuhoajana.

Mediassa tuskin kukaan on pysähtynyt hämmästelemään sitä erikoisuutta, että kun anarkistit ”julistavat rauhaa ja solidaarisuutta”, ikkunat hajoavat ja poliisit loukkaantuvat. Ikään kuin siinä ei olisi ristiriitaa. Samaan aikaan, kun joku kansallismielinen taho kirjoittaa tai lausuu jotain, kaikki ovat tarkkoina piiloviestien ja eufemismien varalta, ja niistä kyllä kirjoitellaan.
(Lisäys 11.12.2013: tästä asiasta ilmaantui mainio esimerkki vain vuorokausi tekstin julkaisun jälkeen.)

Kuvitelkaapa tilanne, jossa pari sataa kansallismielistä olisi kokoontunut mellakoimaan. Mediat huutaisivat vallankaappauksen uhkaa, 30-luvun toisintoa ja kansallista häpeää, armeija olisi valmiudessa, ulkomailta tulisi nootteja ja ultimaatumeja, maan poliittinen johto ilmaisisi syvän huolestumisensa, Timo Soinia vaadittaisiin irtisanoutumaan ja joku vaikutusvaltainen taho vakavalla naamalla ehdottaisi Perussuomalaisten kieltämistä tai ainakin osan sen kansanedustajista erottamista.

Mistä tämä johtuu? Ei varmasti siitä, että kansallismielisiä pidettäisiin niin sivilisoituneena porukkana, että vain heistä hulluimmat koskaan innostuvat mellakoimaan. Syy taitaa pikemminkin olla se, että vasemmistoanarkistien ajatellaan yleisesti olevan hyvällä asialla. Se, mitä he tekevät, ei ole kivaa, mutta se, mitä he edustavat, sen sijaan on. Sen vuoksi harvempi on huolestunut heidän politiikastaan tai ideologiastaan. Kansallismielisten kokoontumisten sanottaisiin jollain tavalla lisäävän rasismia, mutta vasemmistoanarkistien kokoontumisten ei sanota lisäävän esimerkiksi luokkavihaa. Ei sittenkään, vaikka anarkistit aivan selvästi sitä halusivat lietsoa, kun taas suurin osa kansallismielisistä tuomitsee rasismin aina kysyttäessä (mikä tarkoittaa usein, koska ikinä heitä ei uskota).

Äärioikeisto on nykypäivän suuri huolenaihe. Vaikka ihan kaikki eivät viitsikään vetää Perussuomalaisten ja äärioikeiston välille yhtäläisyysviivoja, Perussuomalaisten kuitenkin katsotaan olevan jollain tavalla vastuussa äärioikeistosta. Viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana on varsin moni eri taho valittanut, kuinka Perussuomalaisten vaalivoitto on avannut ovet aidolle äärioikeistolaisuudelle. Siitä on ikään kuin tullut hyväksytympää.

Suomen johto on varsin vasemmistolaista, porvaripuolueita myöten. Tämän voi päätellä vaikka siitä, että äärivasemmistosta ei puhuta juuri koskaan, eivät edes Tampereen mellakan kohdalla muut kuin ”kovat oikeistolaiset”. Luulisi, että kun eduskunnassa on kaksi perinteistä vasemmistopuoluetta, joista toinen on suurempi kuin maan ainoa kansallismielinen puolue, niiden katsottaisiin samalla logiikalla avaavan ovia äärivasemmistolle. Asia onkin toisin: koska ei-radikaalit vasemmistolaiset ovat hyvin edustettuina päättävissä elimissä, heidän kannattajansa eivät radikalisoidu ja siksi Tampereella riehui vain satoja, ei satoja tuhansia huligaaneja.

Lisäksi kukaan ei pidä sitä noteeraamisen arvoisena, että Vasemmistoliitto istui ja pyrkii ensi keväänä uudestaan istumaan Euroopan parlamentissa samassa ryhmässä kuin DDR:n valtapuolueen seuraajat. Sen sijaan se, liittyykö Perussuomalaiset kenties yhteen Geert Wildersin tai Marine Le Penin kanssa, on suuren mielenkiinnon kohteena. Wilders ja Le Pen ovat ilmeisesti DDR-mielisiä pahempia siitä huolimatta, etteivät he ole koskaan johtaneet mitään poliisivaltiota.

Alati ajatuksissa oleva äärioikeisto ja autuaasti unohdettu äärivasemmisto johtuu epätasapainoon ajautuneesta poliittisesta järjestelmästämme. Poliittiset johtajamme, joista tärkeimmät ovat lähes kaikki jonkinlaisia 60-luvun vasemmistoradikalismin perillisiä, haluavat varmistaa omat asemansa. Kuten aiemmin kirjoitin, päättäjillemme tärkeämpää on valta itse kuin sen käyttäminen. Äärioikeistolla pelottelulla he pyrkivät hävittämään vaihtoehdon omalle politiikalleen. Vuoropuhelu, jonka tulisi olla demokratian ytimessä, on korvautunut vaihtoehdottomalla konsensuksella.

Äärioikeisto on mahdottoman laaja käsite. Sen alle sullotaan surutta sekä kansallissosialistit, traditionalistit, libertaarit että islamkriitikot, joskus jopa EU-skeptikot. Tällaisen leimakirveen käytön ymmärtää vasemmistolaisilta, jotka tarvitsevat avukseen kaikki keinot välttyäkseen keskustelulta, jossa he ovat havainneet olevansa pahasti häviöllä. Mutta miten media on päästetty politisoitumaan niin läpikotaisesti, ettei siellä kukaan koe aiheelliseksi pyrkiä vetämään olemassa olevia rajalinjoja erilaisten poliittisten näkemysten välille?

Todella ärsyttävää on se, kuinka sanojen merkityksiä mielivaltaisesti vaihdellaan, kuten marraskuun lopussa kirjoitin. Se, mitä tuossa tekstissä määrittelin omaksi käsityksekseni liberalismista, ei vasemmistolaisten mielestä ole liberalismia ollenkaan. Eräs Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittava demarinuori on ilmeisesti ottanut asiakseen Kokoomuksen leimaamisen äärioikeistolaiseksi (esim. 1 ja 2), koska pitää Kokoomuksen nuorta polvea ”konservatiivisena”. Joko häneltä on jäänyt lukion yhteiskuntaopin kurssit käymättä tai sitten hän vain edustaa kuvaamaani yritystä demonisoida vaihtoehto, sillä Kokoomuksen nuoressa polvessa vahvistunut suuntaus on mitä puhtainta klassista liberalismia. Missä vaiheessa se on muuttunut konservatismiksi, jopa äärioikeistolaisuudeksi? Mikä sitten on tavallista oikeistolaisuutta?

Oikeastaan taitaa olla niin, että oikeistolaisuutta ja etenkin äärioikeistolaisuutta pidetään puhtaasti länsimaisina ilmiöinä. Täkäläiset kansallismieliset ovat äärioikeistolaisia, mutta kukaan vasemmistolainen ei tietääkseni ole sanonut esimerkiksi Robert Mugaben avoimen rasistista diktatuuria äärioikeistolaiseksi. Yhdysvaltain uskonnolliset republikaanit ovat äärioikeistolaisia, mutta eivät Saudi-Arabian tai Iranin rajusti kiihkomielisemmät teokraatit.

Tämä kai johtuu siitä, että oikeistolaisuus on aina pahaa, länsimaalaisuutta on sekä hyvää että pahaa, mutta muut kulttuurit ovat aina hyviä. Siksi niissä ei ole oikeistolaisuutta, vaikka äkkiseltään siltä saattaisi vaikuttaakin.

Sosiaaliliberalismi, sosialidemokratia ja Vasemmistoliiton edustama maltillinen sosialismi osataan kaikki erottaa toisistaan. Jos näiden liikkeiden kannattajat päättäisivät edes joskus tutustua vihaamansa ja halveksimansa vastapuolen eroihin, heille saattaisi avautua kokonaan uusi maailma, jota he eivät ole halunneet nähdä. Konservatiivienkin sisällä on valtaisia näkemyseroja – jopa ihan oikeita ideologisia eroja.

Konservatiivien sisällä kulkee jako traditionalisteihin ja uuskonservatiiveihin. Itse lukeudun niistä ensimmäiseen, ja totta puhuen, uuskonservatismista en pidä oikeastaan ollenkaan. Suhtautumiseni siihen on suunnilleen samanlaista kuin sosialidemokraattien ja kansandemokraattien suhtautuminen toisiinsa 50-luvulla: vaikka monista asiakysymyksistä vallitsee yksimielisyys, ideologiset erot ovat niin suuret, että toisia pidetään harhaisina.

Uuskonservatismia edustavat Suomessa mielestäni ne Kokoomuksen ”äärioikeistolaiset”; Yhdysvaltain presidenteistä Ronald Reagan sekä George H. W. Bush ja poikansa George Bush; Yhdistyneessä kuningaskunnassa konservatiivipuolue. Ja se, miksi suuntaus on nimeltään juuri uuskonservatismi, on minulle varsin hämärää.

Uuskonservatismi on se poliittinen suuntaus, jonka vastuulla on kansallisvaltioiden alasajo markkinavoimien edessä. Sen taloudellista linjaa sanotaan uusliberalismiksi, mikä minusta olisi havainnollisempi nimitys koko ideologialle. Se on konservatiivinen lähinnä verrattuna sosialisteihin, mutta mitään perinteitä en koe markkinayhteiskuntien vaalivan. Tässä mielessä uuskonservatismi on edustamani traditionalismin vihollinen.

Uuskonservatismi on eräänlainen klassisen liberalismin fundamentalistinen muoto, mutta on siinä myös eräs hegeliläis-marxilainen piirre. Sosialismin tieteenfilosofinen perusta on marxilainen dialektinen materialismi, joka on hegeliläisen dialektisen idealismin ja feuerbachilaisen mekaanisen materialismin synteesi. Hegelin dialektisen idealismin mukaan maailmanhenki ohjaa historiaa teesien ja antiteesien yhdistyessä synteeseiksi. Marx jalosti ajatusta siten, että lopullisena synteesinä on kommunistinen yhteiskunta. Uuskonservatiivit ovat asettaneet vastaavaan yhteiskunnan päämäärään liberaalin, demokraattisen ja kapitalistisen yhteiskunnan. Koska heidän mukaansa se on jotenkin absoluuttisen hyvä, sitä on tavoiteltava sen itsensä vuoksi. Yhdysvaltain ristiretki terrorismia vastaan otti nopeasti muodokseen uuskonservatismin levittämisen Lähi-itään, jotta kehitys siellä saataisiin loppumaan. Totisesti, loppumaan. Uuskonservatismin eräänlainen ideologi Francis Fukuyama julisti Neuvostoliiton romahdettua, että historia on päättynyt, koska liberaalin, demokraattisen ja kapitalistisen järjestelmän saatua voiton kommunismista on maailma pian siirtymässä muuttumattomuuden aikaan, jossa yhteiskunnat tulevat valmiiksi ja niiden väliset konfliktit lakkaavat.

Tämä on mielestäni aivan yhtä typerää kuin kommunismi oli. Historia on aina syklinen: nousua seuraa aina lasku. Länsimaissa nyt vallallaan oleva malli, liberaali demokraattinen kapitalismi, on luullakseni lähellä tiensä päätä. Titanic-vertauksena voisi sanoa, että se, että Fukuyama meni julistamaan mallin lopullista voittoa, on osoitus törmäämisestä jäävuoreen. Se, että tuudittaudutaan mahtipontiseen illuusioon, sulkee silmät uhkilta. Tämän yhdysvaltaiset saivat havaita syyskuun yhdentenätoista vuonna 2001. Heidän mallinsa ei ollutkaan kaikkien mielestä utooppinen.

Se, että konservatismi yhdistetään vanhoillisuuteen, johtuu juuri uuskonservatismista. Traditionalismi on määritelmällisesti muutokseen mukautuvaa, koska eihän traditioilla muuttumattomuudessa olisi virkaa.

Anarkistit, jotka riehuivat Tampereella, vastustivat juuri niitä asioita, joita uuskonservatiivit kannattavat tai ainakin sietävät. Aika hassua tässä kuviossa on se, että ideologisesti he ovat hyvin samanlaisia kuin vihaamansa uuskonservatiivit, vain muutettavat muuttaen. Kummatkin uskovat, että yhteiskunta on saatavissa jollain tavalla valmiiksi, että sitten on onnellinen, muuttumaton maailma. Vain heidän tapansa saavuttaa utopia ovat erilaiset.

Minusta tuntuu hetkittäin siltä kuin me traditionalistit olisimme tässä yhteiskunnassa ainoat, jotka ovat ymmärtäneet, ettei yhteiskunnalla ole päätepistettä. Kai se johtuu siitä, etteivät muut vaivaudu pysähtymään ja ottamaan oppia historiasta.

5.12.2013

Välisoitto: Jäätynyt paratiisi

Kaikkiin sellaisiin paikkoihin, joita ihmiset ovat rakastaneet, jää osa niitä rakastaneiden ihmisten sieluista, aivan kuten osa paikoistakin jää ihmisten sieluihin. Kaikkein selkeimmin tämän aistii sellaisissa paikoissa kuin Versailles’n palatsin puistossa, jossa Ranskan menneiden kuninkaiden sielujen läsnäolon voi tuntea kaikkialla ympärillään. Nuo tuollaiset paikat, jotka ovat pysyneet samanlaisina aikakaudesta toiseen, tuntuvat olevan tavallaan elossa. Ne nukkuvat unta, pitkää ja rauhallista unta – mutta virkeimpiä ne ovat yöllä.

Olin käynyt Versailles’ssa jo kahdesti, mutta kummankin kerran kesällä. Puisto on kesäisin tietenkin vehreämpi ja viehättävämpi, mutta varjopuolensakin siitä löytyy. Sellainen määrä turisteja, joka palatsia ja puistoa haluaa joka päivä ihastella, häiritsee sitä, joka yrittää aistia kauan sitten kuolleiden suurmiesten hiljaista läsnäoloa. Siksi olin kolmannen kerran tullut Versailles’hin talvella ja vielä yöllä, jolloin hiljaisuus vallitsee ja yllä näkyy Linnunradan äärettömyys.

Lumihanki ei ollut syvä, eikä siinä näkynyt paljoakaan jälkiä, kun minä ja hän, jonka seurassa olin, astelimme Apollonin suihkulähteen altaan ympäri ja pysähdyimme puiston keskiakselin muodostavan suuren kanavan reunalle.

”Eikö ole ihmeellistä”, kysyin, ”että vaikka ihmisten vauraus on 1600-luvun jälkeen noussut valtavasti, arkkitehtuurissa ja yleensäkin taiteessa on tapahtunut valtava laadullinen romahdus?”

”On, se on ihmeellistä, ja sitäkin surullisempaa”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Nykyajan työväestökin pystyisi halutessaan rakentamaan ja kalustamaan itselleen sellaisen kodin, jossa barokkiajan kuninkaat olisivat kehdanneet ainakin vierailla. Mutta ei: he tyytyvät asumaan persoonattomissa elementtitaloissa, joita valmistetaan kuin tehtaan liukuhihnalla. Sitten valitetaan rumuutta ja teinit protestoivat töhrimällä seinät graffiteilla.”

”Vielä 1900-luvun alussa tyylikkyys ja kodikkuus asetettiin taloudellisuuden ja funktionaalisuuden edelle”, sanoin. ”Siitä hyvä esimerkki on Hvitträsk. Kun oli rahaa, sitä käytettiin kokonaistaideteokseen, josta myöhemmin tuli suosittu museo. Tänä päivänä edes rikkaat pohatat eivät käytä rahojaan sellaiseen. Elintason nousu ei siis tehnyt alhaisosta ylhäisöä, vaan toisinpäin.”

”Kerran ihmettelin, minkä vuoksi jugendtyyliä suosivat arkkitehdit inhosivat kertaustyylejä”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Heille kertaustyylit näyttäytyivät varmaan samanlaisena rappiona kuin meille funktionalismi ja elementtirakentaminen: siinä ei ollut mitään uutta, mitään taiteellista. Voi, jospa he olisivat tienneet, millaisen rappion tulevaisuus toi tullessaan. Vaikka Ateneum ei ole järin mielikuvituksekas, se on silti upea verrattuna viereensä tulleeseen Makkarataloon, joka tulisi viipymättä räjäyttää maan tasalle. Oikeastaan lähes kaiken, mitä on ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettu, voisi surutta räjäyttää maan tasalle, ennen muuta Alvar Aallon hirviömäisen perinnön.”

”Onneksi poikkeuksiakin on”, sanoin. ”Savitaipaleen kirkko, esimerkiksi…”

Huomasin kaukaisella vastarannalla jokusen korkean rakennuksen, joista yritin pimeydessä saada selkoa. Ainakaan niitä ei ollut valaistu niin kuin monia lasista ja teräksestä rakennettuja uusia taloja.

Hän, jonka seurassa olin, katseli ympärilleen.

”Tämähän on outoa”, hän sanoi hetken kuluttua. ”Mistä lähtien Versailles’n suuri kanava on ollut noin suuri? Tuohan on kuin järvi tai merenlahti.”

Käännyin ympäri, mutta kokonaan paikka ei sentään ollut muuttunut: palatsi näkyi yhä takanamme. Tosin puisto oli pienimuotoisempi kuin muistin Versailles’n olleen.

”Ahaa”, sanoin. ”Ehkä me emme olekaan Versailles’ssa. Palatsi kyllä näyttää siltä, mutta jos se onkin kopio… äsken puhuimme kertaustyyleistä. Tiedät ehkä, mitä Aurinkokuninkaan hullu baijerilainen kaima teki…”

”Aivan totta”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Laakson portaalle piilotettu huvilinna Linderhof, kukkulan huipulle rakennettu ritarilinnaa muistuttava Neuschwanstein sekä järven saarelle eristetty barokkilinna Herrenchiemsee. Sielläkö me sitten olemmekin?”

”Sääli, ettei Ludwig II ehtinyt hullutella muutamia vuosia pitempään”, sanoin. ”Vaikka linnat ajoivat Baijerin vararikon partaalle, nykypäivän baijerilaiset kiittävät siitä, koska linnat vetävät puoleensa turisteja kuin hunajapurkki kärpäsiä. Eivät aikalaiset ymmärtäneet investoinnin päälle.”

”Ehkä heillä oli usko siihen, ettei seuraavalla vuosisadalla tapahtuisi taiteen laadullista täysromahdusta”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Ehkä he uskoivat, että elintason nousu saisikin aikaan sen, että keskiluokkakin voisi rakentaa itselleen kuninkaallisten linnojen ja puistojen kaltaisia maanpäällisiä paratiiseja.”

Hänen puhuessaan olin minä laskeutunut istumaan järven rannalle ja kiinnitin kenkieni pohjiin terävät veitset, jotka muuttivat ne nopeiksi luistimiksi.

”Mahtoikohan kukaan entisajan kuninkaista nauttia luistelemisesta?” sanoin potkaistessani vauhtia. Liu’uin vähän matkaa järven jäälle ja katsoin komeaa palatsia, jonka päälle oli laskeutunut valkea lumikerros. Hän, jonka seurassa olin, tuli pian perässäni kiinnitettyään itsekin veitset kenkiensä pohjiin.

”Jos jään päälle ei koskaan kinostuisi lunta, luisteleminen olisi erittäin nopea tapa liikkua”, hän sanoi. ”Puolustusvoimillakin takuulla olisi erityiset luistelujoukot.”

Kun lähdimme kiertämään Ludwig II:n paratiisisaarta jään päällä kiitäen, katsoin ylös varmistaakseni, että eläimeni pysyivät mukana. Tummaa taivasta vasten niitä ei näkynyt, mutta erään Kuun hopeoiman pilvenrepaleen osuttua niiden taakse erotin kotkan hahmon. Kuten kerran ennen, se kantoi käärmettä mukanaan.

Eräs rannan ohitse liukuvista kohdista herätti mielenkiintoni. Puiden lumen peittämien oksien lomassa näkyi jonkinmoinen raunio, joka aivan kuin hohti helmiäistä valoa. Pysähdyin jäällä ja lähdin hitaammin kohti tuota outoa näkyä. Hän, jonka seurassa olin, oli ilmeisesti huomannut saman, sillä tuli aivan kannoillani kysymättä mitään.

Veitset lähtivät kenkien pohjista ja pian seisoimme rannalla. Sillä kohdalla oli täysin koskemattoman hangen peittämä tie, joka johti rannalta viistosti poispäin. Raunio, joka osoittautui vanhaksi kirkoksi, oli kauempana kuin jäältä olin arvioinut. Tietä reunustavat puut kaartuivat holvin kaltaiseksi katokseksi, joka talvisessa valkeudessaan loi vaikutelman kuin olisimme jo astuneet kirkkoon, tai oikeammin katedraaliin.

”Kirkko paratiisisaarella”, sanoi hän, jonka seurassa olin.

”Herreninselillä toki on luostari, mutta tämä ei…” aloitin mumisten, mutta ääneni hiipui kokonaan pois, kun käännyin kohti järveä. Tai siis sitä, mitä olin luullut järveksi. Yhtäkkiä maisema näytti hyvin tutulta, aivan eri tavalla kuin ranskalaisen puutarhan laidalla. Myös rakennukset, joita jo olin yrittänyt tähyillä, näyttivät tutummilta.

”Millä paratiisisaarella me oikein olemme?” kysyin hämmentyneenä. ”Aivan kuin tuo kaupunki tuolla vastarannalla olisi entinen kotikaupunkini. Katso nyt, eikö tuo ole se torni, jonka varjossa kolme vuotta opiskelin?”

”Sepä se”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Rakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta olisiko se silti tuomittava räjäytettäväksi maan tasalle?”

”Ei, olkoon se poikkeus Savitaipaleen kirkon kanssa”, sanoin. ”Mutta nyt haluan selvittää, mikä tämä paikka oikein on. Mehän siirrymme huomaamattamme jäätyneestä paratiisista toiseen vaivattomasti kuin unimaailmassa.”

Ennen kuin käännyimme astuaksemme kohti puiden holvikäytävän päässä häämöttävää kirkkoa, huiskautin kädelläni. Tarkkasilmäinen kotkani huomasi sen ja liisi alaspäin, laskeutuen hartialleni. Saatoin tarvita neuvoa sen kantamalta käärmeeltä, älykkäimmältä eläimeltä Auringon alla.

Kirkon ovi oli hieman raollaan, mutta sen avaaminen selälleen oli raskasta, sen verran suuren kinoksen tuuli oli kasannut sen eteen. Oven takana avautui kaunis mutta surumielinen näky: kirkkosali oli aivan tyhjillään, värit olivat poissa ja rikkoutuneesta katosta oli tullut läpi paljon lunta, jota oli siellä täällä erikokoisina kinoksina. Vaikka mitään valonlähdettä siellä ei ollut, hyvin siellä kuitenkin näki. Helmiäisen kaltainen valo tuntui olevan lähtöisin seinistä itsestään.

”Täällä on mielenkiintoisia kuvia seinillä”, sanoi hän, jonka seurassa olin. Minun vielä katsellessa itse salia oli hän astunut seinustalle ja katseli erästä seinämaalausta kädet selkänsä takana puuskassa.

”Erikoinen aihe kirkon seinämaalaukseksi”, sanoi hitaasti tultuani hänen vierelleen. Maalauksessa oli kuvattu kesäinen puutarha ja sinne aseteltuja pöytiä, tuoleja ja aurinkovarjoja. Taustalla häämötti turkoosin värinen järvi.

”Eikö paikka näytä sinusta tutulta?” kysyi hän, jonka seurassa olin.

”Ihme kyllä, se näyttää”, vastasin. ”Tuolla yhdellä pöydällä on cocktaillasi… löisin vaikka vetoa, että tuo on sama puutarha, jossa Luganossa ollessani…”

Ääneni hiipui pois, sillä katseeni oli harhaillut seuraavaan seinällä olevaan maalaukseen. Siinä oli kuvattuna polku Gotthardin solassa, jota kerran olin kavunnut ylös voimatta palata takaisin.

Seinämaalaukset toistuivat verkkokalvoilleni, kun lähestulkoon juoksin niiden ohitse: Vierwaldstättersee, erakon talo, keskipäivä toisen raunioituneen kirkon edessä. Kirkon toisella seinällä oli lisää seinämaalauksia, ja ne herättivät minussa jonkin pistävän, epämukavan tuntemuksen: erään laskettelukeskuksen ravintola, analyyttistä geometriaa, sali täynnä istuvaa väkeä, maisema entisen kotikaupunkini kadulta marraskuisena iltana, valkoinen sali…

Seuraavalla seinällä oli vielä lisää kuvia: eräässä näin itseni astelemassa lumen peittämässä ranskalaisessa puutarhassa, toisessa itseni luistelemassa järven jäällä, kolmannessa itseni kirkon raunion edessä… neljännessä itseni katselemassa seinämaalauksia…

Lopulta vastaan tuli aivan musta seinä. Sen keskellä näytti olevan oviaukko, ainakin siinä oli ihmisen korkuisen suorakulmion muodostavat neljä uraa, ja niistä tuli läpi kirkasta valoa. Oven edessä oli ikivanha, rikkoutunut tuoli, jolla joku olisi voinut istua odottamassa oven avautumista. Lisäksi oven vieressä oli messinkinen kyltti, jossa luki kauniilla kirjaimilla seuraavasti:

Kun tuulet puhaltavat,
ajat vaihtuvat,
ja vain niiden kaikkien lopussa
voi oven avata.

Tuhahdin kyltille halveksuvasti ja tartuin ovenkahvaan. Sain oven vaivatta auki, ja valon kirkkaus, joka hämärään kirkkoon tulvi, oli sokaista silmäni.

Oven takana avautui valkea lakeus, jonka puhtaat nietokset loistivat kuin päivällä. Valon ja varjon kontrasti, jonka oviaukko yhdessä mustan seinän kanssa muodosti, oli uskomaton, se aivan täytti minut riemulla.

”Haa!” huudahdin innoissani ja tartuin oven vieressä lojuneeseen tuoliin. ”Juuri tällainen valaistus ja rikkinäinen tuoli…”

”No ohhoh”, sanoi vähätellen hän, jonka seurassa olin. ”Olen yhtä vaikuttunut kuin silloin, kun viisivuotiaana luin Nietzschen Epäjumalten hämärän ensimmäistä kertaa alkuperäiskielellä.”

”Hetkinen”, sanoi laskien tuolin kädestäni. Käännyin kohti häntä, jonka seurassa olin, ja ensimmäistä kertaa pysähdyin miettimään, kuka hän oikeastaan oli. Hän näytti tutulta. Aivan erittäin tutulta, niin että leukani taisi loksahtaa auki.

”Jotkut eläimetkin ymmärtävät, ettei peilikuva ole erillinen olento”, hän sanoi aika huvittuneena.

”Ehkä”, vastasin. ”Mutta harvempi kuulee oman peilikuvansa puhuvan kuin Erkki Tuomioja! Mitä, siis oman peilikuvaniko kanssa minä koko yön olen haastellut? Kun luulin käyväni dialogia, kävinkin oikeasti monologia?”

”Niin on asian laita”, vastasi peilikuvani. ”Aika harvassa ovat ne hetket, jolloin kukaan on kaikesta samaa mieltä kuin sinä, eikö totta?”

En vaivautunut vastaamaan, vaan astuin läpi avaamastani ovesta. Olin valkeuden keskellä, ja hetken minun oli siristettävä silmiäni, niin kirkas oli valo öisen kirkon jälkeen.

”Niin, ne hetket ovat harvassa”, sanoin minä. ”En tiedä, miten ja miksi sinä, minun toinen puoleni, olet saanut oman, erillisen hahmon, mutta saatan arvata, mitä aiot minulle sanoa. Tämä yö on väkisinkin tuonut minulle mieleeni sen, kuinka kerran keskustelin aaveen kanssa. Et voi päästä paimeneksi tai edes koiraksi vahtimaan ja ohjaamaan laumaa sinne, minne haluat, koska lauma ei halua seurata sinua, näin se minulle sanoi. Raskain mielin hyväksyin sen, mitä se minulle sanoi. Siitä lähtien olen kulkenut yksin, halunnut itselleni uuden tehtävän ja uuden tavoitteen. Ei minun pidä tulla lauman paimeneksi ja koiraksi. Monia houkuttelemaan pois laumasta, se on minun tehtäväni, näin minä päätin itsekseni. En halua pelastaa tätä isänmaata, mitä se minulle kuuluu? Lapsieni maan minä tahdon löytää, tahtoisin sen rakentaakin, mutta autiomaita ei enää ole.”

Tämän sanottuani katsoin ympärilleni. Olin keskellä lumista kenttää, jota reunustivat metsät joka puolella, ja Aurinko paistoi kirkkaasti. Tuo paikka toi mieleeni paratiisisaaren keskellä olevan hiekka-alueen.

”Se on traagista, että kohtaloni oli elää juuri suuren illankoiton aikaa”, sanoin hiljaa itselleni. ”Kaikkialla ympärilläni näen tuhon merkit, joukkopsykoosin aiheuttamat katastrofit. Mutta jokaisessa tappiossa on tulevan voiton siemen. Kulttuurini, jota sekä rakastan että vihaan, tuotti sisältään oman tuhonsa. Miksi sitä tulisi jäädä kaipaamaan? Vain heikko tuhoutuu, ja heikkouden tuhoutuminen on aina hyväksi. Miksi kenenkään tulisi välittää yksilöistä, mehän kuitenkin kuolemme kaikki pois ennen pitkää?”

Tämän sanottuani olin pitkään vaiti, kunnes äkkiä hiljaisuus havahdutti minut syvistä mietteistäni kuin vieras ääni. Katselin uudestaan ympärilleni. Minne oli peilikuvani joutunut? Entä ovi, josta olin astunut ulos? Ja kotka ja käärme?

Olinko siis nähnyt unta? Olinko herännyt? Päivän valaisemalla lumilakeudella minä seisoin, yksin, kaikkein autioimmassa Auringon valossa.

Mutta siellä oli ihminen! Tunsin olevani sisällä yhdessä niistä seinämaalauksista, joita olin katsellut – olinko minä kenties astunut yhteen sellaiseen sisälle, olinko minä vain se hahmo, jota olin kuvissa seurannut, oliko peilikuvani minun oikea itseni, joka tätäkin kuvaa katseli ulkoa käsin?

Sen ihmisen kaltaista, minkä näin, en ollut koskaan nähnyt. Ei oikeastaan ihmisenä, jonain muuna, valkeana, valonhohtoisena olentona, joka nauroi. En ole kuullut kenenkään ihmisen maailmassa nauravan niin kuin hän nauroi.

Minä puhuin yksilöiden turhuudesta, mutta mikä on tämän näyn arvoitus? Tulkitkaa minulle tämä näky, tämä aavistus. Mitä minä tuolla paikalla näin?

Minä kuulin naurun, joka ei ollut kenenkään ihmisen naurua – ja nyt minua kalvaa jano, kaipaus, joka ei koskaan sammu. Tuon naurun kaipaus minua kalvaa. Minä puhuin yksilöiden turhuudesta, mutta mitä tämä kaipaus kertoo minusta itsestäni? Oi, kuinka minä jaksaisin vielä elää! Mutta kuinka minä jaksaisin nyt kuolla?

* * *

Mukavaa ja rauhallista talvea lukijoille.


30.11.2013

Liberalismista on moneen junaan

Luulin kai olevani kovinkin terävä, kun heti ensimmäisessä tekstissä esipuheen jälkeen päätin määritellä sellaiset käsitteet, joiden merkitys on epämääräinen tai sellaiseksi muuttunut. Vasta hiljattain olen todennut sen surullisen tosiasian, että työ taisi mennä hukkaan. Eiväthän eri mieltä olevat ihmiset ymmärrä, mitä toiset tarkoittavat, jos kaikkea ei väännetä aivan rautalangasta, mihin minun suppeat määritelmäni eivät tainneet yltää. On käsittämätöntä, kuinka yhdellä ja samalla kielellä voikin tulla ylittämättömiä kielimuureja vastaan. Ehkä sen pakkoruotsin voisi korvata oppiaineella, jossa opeteltaisiin tulkitsemaan eri poliittisia leirejä edustavien sinänsä ymmärrettävien lauseiden tarkoitettua sisältöä.

Tekstissä halusin erityisesti ojentaa sitä ylimielistä ajatusta, että liberalismi on yhtä kuin edistyksellisyys ja konservatismi yhtä kuin vanhoillisuus ja taantumuksellisuus. Tarjosin tilalle seuraavaa: ”Liberalismi tarkoittaa uskoa liberalistiseen yhteiskuntaihanteeseen, jossa ihminen on ensisijaisesti yksilö eikä osa perhettä, sukua tai kansakuntaa.” Sääli, etten silloin ollut oivaltanut, että liberalismista on aivan uskomattoman moneen junaan.

Minä olen ymmärtänyt liberalismin tarkoittavan esimerkiksi seuraavia asioita: ihmiset kantavat itse vastuun omasta elämästään; poliittisesti eri mieltä olevia kunnioitetaan, vaikka mielipiteistä ei pidettäisikään; vain yhteiskunnallisesti vahingollisia asioita kielletään; poliittinen päätöksenteko on niin läheisellä tasolla ihmistä, että hän pystyy siihen äänestämällä tai edustajaan kontaktia ottamalla vaikuttamaan; eettiset kysymykset ovat ihmisten itsensä ratkaistavissa; ihmiset ovat yksilöitä ja yksilöinä heitä tarkastellaan, ei osana mitään ryhmiä; talouselämä kehittyy alhaalta ylöspäin, ihmisten ollessa vapaita toimimaan oman tahtonsa mukaan; ihmisten omaisuutta kunnioitetaan; julkinen valta sen enempää kuin yksilötkään ei ole kiinnostunut ilmiöistä, joilla ei ole sille merkitystä.

Jos liberalismi tarkoittaisi edelleen näitä, minulla ei olisi vaikeuksia kutsua itseäni liberaaliksi.

Jostain kumman syystä liberalismiin lasketaan myös seuraavankaltaiset ilmiöt: valtiovalta holhoaa ihmisiä läpi elämän; poliittisesti eri mieltä olevia haukutaan fasisteiksi ja heidät halutaan syrjäyttää kaikesta asiallisesta vuoropuhelusta; kristillisiä pyhiä kielletään jonkinlaisen ”uskonnollisen neutraaliuden” nimissä; poliittinen päätöksenteko etäännytetään kansan suostumusta kysymättä rakennettavaan EU-liittovaltioon; kansalaisia pakotetaan osallistumaan kehitysavun ja humanitaarisen maahanmuuton kustantamiseen, vaikka he eivät niitä pitäisi eettisinä velvollisuuksinaan; ihmisiä ei kohdella yksilöinä, vaan osina ryhmiään, joita julkinen valta sitten syrjii mielensä mukaan; valtio ottaa ihmisiltä rahaa veroina ties mihin muuhunkin kuin julkisten perustehtävien ylläpitoon; julkinen valtaa anastaa ihmisten kodit voidakseen rakentaa tilalle infrastruktuuria; kansalaiset ja jopa kansanedustajat vetävät herneen nenään, kun jossain myydään historiallisia assosiaatioita herättäviä pukuja tai kun joulutorttujen muoto muistuttaa hakaristiä (hui!).

Kuinka yksi ja sama sana liberalismi voi pitää sisällään näin paljon vastakohtaisuuksia? Eihän koko sana tarkoita enää yhtään mitään. Se on kokenut samanlaisen hyperinflaation kuin rasismi, joka ennen tarkoitti syrjintää rodun perusteella, mutta nykyään ilmeisesti tarkoittaa myös sitä, ettei halua ryhmien välille eri sääntöjä (eli syrjintää, joka on muodissa varustaa kaiken anteeksi saavalla sanalla ”positiivinen”).

Kaipa määritelmän venyttäminen äärimmilleen johtuu siitä, että koska sanalla liberalismi on hyvä kaiku, kaikki poliittiset ryhmät totalitaristeja myöten haluavat sen omia itselleen.

Olisi hyvä, jos kaikki ideologioita merkitsevät termit voisi jollain jumalallisella interventiolla pyyhkiä kaikkien ihmisten mielistä pois. Jos me sitten saisimme keksiä uudet termit tilalle nykyisten mielipide-erojen mukaan, keskustelu voisi taas onnistuakin. Jälkimmäisen esittelemäni liberalismin kannattajat saattaisivat hämmästyä löytäessään itsensä samasta porukasta uusnatsien ja uskonnollisten kiihkoilijoiden kanssa. Yhtä mielellään he kaikki pakottavat hallintoalamaisiaan, mitä nyt vähän eri suuntiin.

26.11.2013

Taiteilijoiden diktatuuri

Syksyn aikana luin Timo Hännikäisen esseekokoelman Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Ehdottomasti mielenkiintoisin oli analyysi kansallissosialismista. En ollut koskaan ennen lukenut pohdintaa aiheesta siitä näkökulmasta kuin mistä Hännikäinen aihetta tarkasteli, ja totesin hänen oivaltaneen jotain (siinä mielessä) uutta, joka ehdottomasti tulisi lisätä aiheen perusopetukseen. Kansallissosialismi on, sinänsä ymmärrettävästi, täydellisesti demonisoitu aihe, jota ei ole ollut tapana arvioida muuna kuin absoluuttisena pahuutena. Tällainen tarkastelutapa on lähtökohtaisesti liian ahdasmielinen.

Kansallissosialismin sijoittaminen millekään poliittiselle kentälle ei ole helppoa. Jotkut sanovat sitä äärioikeistolaiseksi, koska se vannoi vahvan kansallismielisyyden nimiin, kunnioitti eräitä konservatiivisia ihanteita (kuten perhemallia) ja vastusti marxilaisuutta; jotkut sanovat sitä äärivasemmistolaiseksi, koska se oli radikaalin vallankumouksellinen liike, kannatti valtiojohtoista taloutta ja suhtautui jonkinmoisella penseydellä kristinuskoon; jotkut sanovat sitä äärikeskustalaiseksi, koska erot toisaalta radikaaleihin traditionalisteihin ja toisaalta kommunisteihin olivat liian suuret, jotta se mahtuisi kummankaan kanssa samaan kategoriaan. Hännikäinen osui esseessään mielestäni parempaan määrittelyyn: kansallissosialismi sellaisena kuin se Saksassa toteutui, ei ollut politiikkaa ollenkaan. Se oli taidetta.

Adolf Hitler oli halunnut taidemaalariksi. Kun sitä haavetta hän ei päässyt toteuttamaan, ennen pitkää hänestä tuli poliitikko, mutta taiteellisuus ei hänestä kadonnut. Se, miksi kansallissosialistinen Saksa on eräs maailmanhistorian hirviömäisimmistä valtioista, johtuu juuri siitä, että Hitler kavereineen pääsi vapaasti tekemään siitä taideteosta yhteiskunnan sijaan. Oikea politiikka sai väistyä, kun puhtaasti taiteelliset elementit pääsivät kukoistamaan.

Kansallissosialistien kansansuosio ja heidän toimiensa kansan keskuudessa nauttima hyväksyntä johtui merkittävästi siitä, että taiteilijadiktaattori osasi käyttää taidetta ja taiteellisuutta hyväkseen. Sotilasparaatit olivat täydellisesti suunniteltuja performansseja, jotka saivat ihmiset, laumaeläimet, eräänlaiseen hypnoosiin. Muiden mukana on aina hauska mennä, eikä tietenkään mikään pystyisi paremmin koko kansaa saamaan toistamaan samoja liikkeitä kuin preussilainen kurinalaisuus. Yhtäaikaiset liikkeet, jotka sulkeisjärjestykseen kuuluvat, toimivat kuin primitiivisten uskontojen tanssirituaalit: ne luovat mystistä yhteenkuuluvuuden ja vahvuuden tunnetta.

Hitler suunnitteli purkavansa lähes koko Berliinin ja rakentavansa tilalle maailmanpääkaupungin, joka olisi maailmanhistorian suurenmoisin metropoli. Siellä olisi sata metriä leveä ja viisi kilometriä pitkä kävelykatu, jonka toisessa päässä olisi megalomaaninen riemukaari ja toisessa vielä megalomaanisempi Volkshalle, jonka kupoli nousisi pilvenpiirtäjien korkeuteen. Ja se ei saanut rakennusprojektia häiritä, ettei Berliinin maaperä soveltunut sellaisten rakennusten perustaksi.

En millään tavalla pidä kansallissosialisteista, mutta heidän tyylitajussaan ei ollut moitittavaa. Suunnitelma uudistetuksi Berliiniksi näyttää komealta (kuvia löytyy täältä), vaikka sen toteuttamiseksi olisikin purettu esimerkiksi Berliinin vanha kaupunkipalatsi, jonka DDR sittemmin purki ja jonka jälleenrakentamiseen minäkin olen vaatimattomalla rahasummalla osallistunut.

Ja mikä oli varsin kummallista, mutta tavallaan myös kiehtovaa, komeutta ei ollut tarkoitettu ikuiseksi. Kansallissosialistisen järjestelmän ei ollut määrä kestää ”kuin” tuhat vuotta, mutta onhan se vähemmän kuin mitä esimerkiksi kommunistit suunnittelivat ja mitä nykyään liberaalit suunnittelevat omille maailmanjärjestyksilleen. Maailmanpääkaupungin oli tarkoitus joskus taantua raunioiksi ja jäädä Rooman foorumin, Pantheonin ja Colosseumin tavoin muistuttamaan maailmaa kerran hallinneesta mahdista.

Juutalaisten ja muiden ali-ihmisiksi sanottujen joukkomurhat voidaan laskea makaaberiksi osaksi samaa taiteellista sarjaa. Hitler kohteli heitä kuin romaanihahmoja. Jos mieli on taiteellinen, ihmiset helposti typistyvät persoonattomiksi stereotyypeiksi, joista ei tarvitse välittää. Heidän poistamisensa olisi tuottanut Hitlerin mielikuvituksessa kuvitellun taideteosvaltion, jossa on vain sellaisia hahmoja kuin taiteilija haluaa. Hitleriä sanotaan pahaksi ihmiseksi siksi, että hän käsitteli oikeita, eläviä ihmisiä; omasta mielestään hän ei välttämättä tehnyt sen enempää kuin nykyaikainen Photoshopin käyttäjä, joka pyyhkii valokuvistaan sivulliset, epäolennaiset hahmot, jotka tekevät kuvista sekavampia.

Kaipaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun enemmän sitä perspektiiviä, jota Hännikäinen esseessään toi. Ei puhuttaisi vain sellaisista elementeistä kuin kansallismielisyydestä ja kosmopoliittisuudesta, sosialismista ja kapitalismista, konservatismista ja liberalismista. Voitaisiin puhua ainakin myös taiteellisuudesta ja yhteiskunnallisuudesta (tässä voisi olla tilalla joku muukin sana). Nykyajan kansallismielinen, joka on orientoitunut yhteiskunnallisesti, on takuulla paljon kauempana Hitleristä kuin kosmopoliitti, joka on orientoitunut taiteellisesti.

Taitaa olla niin, että kansallissosialistien taiteellinen luonne löytyy tänä päivänä voimakkaimmin niistä, jotka vimmaisimmin kansallissosialismia vastustavat. ”Monikulttuurisuus on rikkautta” ja ”Erilaisuus on rikkautta” ovat ainakin joskus olleet Suomen poliitikkopiireissä tunnustettuja fraaseja – ja se hirvittää minua. Monikulttuurisuus ja erilaisuus ovat yhteiskunnallisesti epäoleellisia asioita. Yhteiskunta tarvitsee rauhaa, laillisuutta ja elinmahdollisuuksia. Se, tarvitseeko yhteiskunta ”puhdasta arjalaisuutta” tai ”monikulttuurisuutta” ovat silkkoja mielipiteitä, joiden ei tulisi olla tärkeitä poliitikoille.

Monikulttuurisuuden kannattajat eivät ole pystyneet kertomaan kriitikoilleen, mikä heidän utopiassaan on niin ihanaa, että sitä on pakkosyötettävä niillekin kansalaisille, jotka eivät sitä halua. Esitin aiemmin hypoteesin, että monikulttuurisuuteen halutaan, koska postmoderni länsimainen kulttuuri rappiollisine ilmiöineen on ihmiselle luontaisesti niin epämiellyttävä, että mistä tahansa muusta kaivataan vapahdusta. Nyt esitän eräänlaisen jatkohypoteesin: monikulttuurisuuden rakentajat ovat taiteellisia sieluja, jotka kansan tahdosta välittämättä haluavat nähdä omanlaisensa taideteosyhteiskunnan. Minulle selittämättömistä syistä johtuen he pitävät kauniina yhteiskuntaa, josta löytyy sekaisin kaiken uskoisia, rotuisia ja kielisiä ihmisiä (tosin kaiken mieliset ihmiset eivät heille ilmeisesti kelpaa, koska poliittiseen erimielisyyteen he vastaavat monesti natsi-, rasisti- tai fasistikortilla).

Taiteilijat ovat leimallisesti vasemmistolaista porukkaa. Vasemmisto on leimallisen monikultturistinen poliittinen joukko.

Taiteellisuutta ei pidä sekoittaa politiikkaan, koska seuraukset näyttävät olevan järjestään katastrofaalisia: joko yhteiskunta yrittää tuhota muut tai se päätyy tuhoamaan itsensä. Taiteellisuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa, olisihan maailma ilman taidetta rumempi paikka – no, lukuun ottamatta nykyajan rappiotaidetta. Käytän tätä kansallissosialistien lanseeraamaa termiä, koska se on hyvä.

Minäkin olen taiteilija, nimittäin kirjailija, kuten olen tainnut ennenkin kertoa. Periaatteessa toivon siis syvästi, ettei minusta koskaan tule poliitikkoa. Toivokaa, lukijat, samaa.

20.11.2013

"Preussens Gloria"

Varusmiespalveluksen aikana petyin monella tapaa Suomen armeijaan. Olin kai kuvitellut liikoja, luottanut vanhaan sotilasihanteeseen, josta ei tällä vuosituhannella ole paljoakaan jäljellä. Kun mietin niitä ihmisiä, joiden kanssa jouduin olemaan tekemisissä ja jakamaan saman kasarmin ja tuvan, en voi välttyä kauhealta ajatukselta, että tulevaisuuden sodissa sotilaat ovat samanlaisia ryöstönhimoisia roistoja kuin aikana ennen 1700-lukua.

Kuuluin Kaartin Jääkärirykmentin sotilaspoliiseihin ja komppaniani tehtäviin kuului muun harjoittelun ohessa toiminta kunniakomppaniana. Näitä tehtäviä suoritin monta kertaa yli puolen vuoden aikana: olin kunniavartiossa, kun marsalkka Mannerheimin haudalle laskettiin kukkaseppele; olin mukana kahdessa vartionvaihtoparaatissa Helsingin keskustassa; vietin kaksi viikkoa Mariankadun päävartiossa; olin kunniajoukoissa, kun Presidentinlinnaan saapui suurlähettiläitä; osallistuin kaksi kertaa seppeleenlaskutilaisuuteen Pääesikunnan sisäpihalla; olin vastaanottojoukoissa, kun Viron puolustusvoimain komentaja saapui vierailulle; huipennus oli, kun olin mukana kunniakomppaniassa, joka osallistui presidentti Niinistön virkaanastujaisiin. Nautin näistä tehtävistä siitäkin huolimatta, että etenkin viikot päävartiossa olivat mahdottoman pitkäveteisiä ja että monissa kunniatehtävissä jäseneni kipeytyivät hievahtamattomasta seisomisesta ja kiväärin pitelemisestä.

Taisin kuitenkin olla harvoja, jotka osasivat antaa niille arvoa. Ajattelin, että jäsenten kipeytyminen on pieni hinta siitä, että loppuelämäni ajan säilytän muistot kunniatehtävistä, joihin ei kuka tahansa pääse ja joihin itsekään en enää pääse. Nyt olen tyytyväinen suorituksistani. Oikeastaan jopa päävartion viikot olivat omalla tavallaan elämyksiä: vaikka rakennus onkin aivan keskellä Helsinkiä, se tuntui olevan aivan oma rajattu maailmansa, josta tuon tuostakin astuttiin hetkeksi ulos vanhastaan tuttuun maailmaan.

Reserviin astuttuani totesin, että sotilaskoulutuksesta on jossain vaiheessa unohdettu sen toinen puoli, joka on vähintään yhtä tärkeä kuin taistelutekniikka. En kokenut yhtään agitaatiota. Ennen armeija oli paikka, jossa nationalismi ja patriotismi juurrutettiin niin tiukasti sotilaiden takaraivoon, ettei se sieltä helposti lähtenyt. Koska nationalismi on nykyään huonoa huutoa, sen poissaolosta en niinkään hämmästynyt, mutta patriotismin puute hämmästytti ja suorastaan pelästytti. Patriotismi on vain ja ainoastaan uskollisuutta valtiolle ja se voi olla jopa tärkeämpi puoli sotilaallisuutta kuin taistelutekniikka. Hyvät taistelijat, jotka eivät usko asiaansa, luopuvat helposti taistelusta, mutta huonot taistelijat, jotka uskovat asiaansa, voivat saavuttaakin jotain.

Kunniakomppania olisi tullut indoktrinoida ajatteluun, että kunniatehtävät ovat parasta, mitä armeijalta voisi odottaa. Niihin olisi tullut osallistua riemumielin sen sijaan, että porukka puree hammasta ja suostuu vain siksi, että muuten viikonloppuvapaat jäävät käyttämättä.

Asevelvollisuuden puolustajat vetoavat monesti siihen, että armeija on yksi viimeisiä paikkoja, joissa tausta ei merkitse mitään, paikka jossa on pakko tutustua erilaisiin ihmisiin. Tätä minä en totisesti kokenut vain positiivisesti. En kerta kaikkiaan kyennyt pääsemään samalle aallonpituudelle niiden joukkuekaverieni kanssa, joiden tausta oli liian erilainen. Suurin osa niistä, joita pidin minkäänlaisina kavereina, oli ylioppilaita. Tuvassani oli eräs, jonka koulutus oli jäänyt peruskouluun; hän oli eräs mahdottomimmista ihmisistä, joiden kanssa olen ikinä ollut tekemisissä. Ennen kuin häntä jouduin sietämään, olin saattanut suhtautua välinpitämättömästi hänenkaltaisiinsa; nyt suhtaudun vain peruskoulutettuihin kylmän välinpitämättömästi, sosiaalidarwinistisella ylemmyydentunteella.

Mutta oli armeijassa hyvääkin. Huolimatta taantumisestaan se on silti yksi ainoista linnakkeista nyky-yhteiskunnassa, joissa vain ansiot merkitsevät. Siellä aloittaessaan kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta etenemistä ei kukaan hidasta. Marxilainen tasa-arvoihanne, jossa lähtökohdan tasa-arvoisuus ei riitä, ei ole tunkeutunut sinne, koska se olisi vaarallista. Armeijan johtoon pääsee vain etenemällä aste asteelta korkeammalle, oikoteitä ei ole.

Preussista sanottiin, että se ei ollut maa jolla on armeija, vaan armeija jolla on maa. Kaikista maailmanhistoriassa esiintyvistä yhteiskunnista pidän Preussia kaikkein parhaimpana. Armeijan hyviä piirteitä tulisi soveltaa yhteiskunnassa laajemminkin, kuten Preussissa tehtiin.

Luonnollisissa olosuhteissa, joita ei sorkita, ihmiset muodostavat pyramidimallisen hierarkian. Alaluokka on suurin, keskiluokka on sitä pienempi, eliitti varsin pieni. Egalitaristinen yhteiskuntamalli, jota ovat yrittäneet rakentaa niin sosialistit kuin liberaalitkin, on minusta sietämätön. Erilaiset ihmiset ovat tasa-arvoisia vain siinä tapauksessa, että jokin taho (eli valtio) estää parhaita menestymästä ja keinotekoisesti nostaa huonoimpia. Tähän tarvitaan byrokraatteja, jotka elävät jakamalla muiden menestyksen hedelmiä.

Viime kesänä mökillä ollessani päädyin lukemaan vanhaa Suomen Kuvalehteä yli kymmenen vuoden takaa. SDP:n puoluekokousta käsittelevässä jutussa kysyttiin silloiselta kansanedustajalta Säde Tahvanaiselta, mihin SDP:tä tarvitaan enää, kun se on jo saavuttanut kaiken. Tahvanainen vastasi, että ilman SDP:tä päädyttäisiin ennen pitkää takaisin järjestelmään, jossa on mahtava eliitti ja sitä surkeissa olosuhteissa palvelevat maatyöläiset. Lausunnosta voi päätellä paitsi sen, että jotkut sosialistit uskovat ainoina ylläpitävänsä modernia teknologiaa, myös sen, etteivät he itsekään usko egalitaristisen ihanteensa voivan toteutua ilman kepulikonsteja.

Preussilainen yhteiskuntajärjestelmä, jossa uskottiin sotilaallisiin ihanteisiin, on eräs Euroopan historian vahvimmista ja menestyneimmistä. 1800-luvulla Euroopassa koettiin painopisteen muutos, kun Bonaparten jälkeinen Ranska ei kerta kaikkiaan pysynyt Preussin ja sen johtaman Saksan vauhdissa. Huolimatta siirtomaistaankin Ranska, Euroopan ehkä valistunein maa, taantui Preussin noustessa Euroopan johtoon. Samalla Saksasta tuli se maa, jota pienet maat, mukaan lukien Suomi, katsoivat mallia ottaen.

Olen liian vähän kuullut hämmästeltävän sitä, kuinka hyvin Saksa menestyi ensimmäisessä maailmansodassa tappiostaan huolimatta. Se taisteli kahden rintaman sodassa toisaalta Ranskaa ja Britanniaa, toisaalta Venäjää vastaan, puolellaan vain kolme heikkoa liittolaista, vihollistensa hallitessa käytännössä kaikkia siirtomaita ja saaden huoltoapua Yhdysvalloilta. Venäjä luhistui Saksan paineessa, Ranskakin melkein. Toisessa maailmansodassa kuvio toistui Ranskan luhistuessa ja Venäjän kestäessä, ja silloin Saksa valloitti vielä suuremmat alueet. Maailmansodissa Saksa menestyi olosuhteet huomioiden erittäin paljon paremmin kuin mikään voittajista.

Kansallissosialismin ikävin perintö on se, kuinka sen mielikuva saastuttaa kaiken koskettamansa. Totta on, että kansallissosialistit toimivat preussilaisen yhteiskunnan puitteissa, ja sen takia he varmaan onnistuivatkin niin tehokkaan hirviön luomisessa, mutta siitä ei preussilaisuutta voi syyttää. On oikeastaan todella ironista, kuinka järjestelmä, joka 1700-luvulla vahvimmin noudatti herrasmiesmäistä sotimista, valjastettiin 1900-luvulla toteuttamaan erästä historian suurimmista viattomien teurastuksista.

Preussilaisuuden positiivinen varjo on vielä helposti nähtävissä Saksassa. Se on yksi syy eurovaluutan dikotomiaan, jossa edes Ranska ei pärjää samassa valuutassa Saksan kanssa. Painopiste, joka Wienin kongressin jälkeen siirtyi idemmäs, on siellä vielä yhä.

Suhtaudun optimistisesti preussilaisen yhteiskuntamallin tulevaisuuteen. Se on niin tiukasti osa ihmisluontoamme, että se voimistuu taas heti, kun yhteiskuntien egalitaristiset rakenteet kaatuvat. Ne ovat jo pitkään huojuneet, eivätkä ne pysy pystyssä kauaa.

Preussilaisen yhteiskuntajärjestelmän kokisin myös parhaaksi toteuttamaan sitä veljeyden demokratiaa, josta Sarastus-lehdessä vähän aikaa sitten kirjoitettiin. Vapauteen perustuva liberaalidemokratia on jo koettu, samoin on koettu tasa-arvoon perustuva kansandemokratia. Sotilaallisia ihanteita korostava veljeyden demokratia olisi sovitettavissa myös siihen avoimeen meritokratiaan, josta viimeksi kirjoitin. Minusta olisi omalla tavalla helpottavaa alistua armeijassa tutuksi tulleeseen hierarkkiseen systeemiin, jossa tosin olisi vähemmän vapautta mutta enemmän turvallisuutta.

Lopuksi marssi soimaan:


7.11.2013

Avoimeen meritokratiaan

Parlamentarismi on monella tapaa ajastaan jälkeen jäänyt tapa järjestää poliittinen valta. Se on 1700-lukulainen ihanne, jonka mukaan yhteiskunnan asiat hoituvat parhaalla tavalla, kun kansan luottamusta nauttivat viisaat filosofit kokoontuvat yhteen ja keskustelevat. Valistuksen rationalismin hengessä nämä filosofit sitten päätyisivät yksimielisyyteen parhaiten argumentoidusta kannasta, joka voittaisi.

Haluaisinpa tietää, onko missään parlamentissa kovinkaan usein annettu järjen voittaa. Ei ainakaan Ukrainassa, jossa viisaiden filosofien rationaalinen keskustelu on eskaloitunut tällaiseksi:


Toinen ongelma on se, etteivät yhteiskunnat ole enää niin hidasliikkeisiä ja yksinkertaisia, että pelkkä ajattelu riittäisi tuottamaan parhaat tulokset, tai ainakaan sellaiseen määrään ajattelua ei riittäisi aika. Päätöksenteko on nykyään niin vahvasti virkamiesten ja asiantuntijoiden käsissä, että 1700-luvun valistusfilosofit tuskin suostuisivat kutsumaan yhteiskuntiamme demokraattisiksi. Parlamentti on lähinnä perinteen vuoksi olemassa oleva muodollisuus, joka rauhoittaa kansalaisia, kun heille voidaan lain kirjaimeen vetoamalla vakuuttaa, että kyllä he voivat yhteiskuntaan vaikuttaa.

Siitä, kun Suomen eduskunnassa on viimeksi päätetty yhtään asiaa ilman, että ministeriöiden virkamiehet tai valiokunnissa vierailevat asiantuntijat ovat jättäneet päätökseen merkittävän kädenjäljen, mahtaa olla hyvin pitkä aika. Sekään asia ei varmasti ollut järin merkittävä.

Käytännössä kaikki demokraattisiksi sanotut yhteiskunnat ovat meritokraattisia tai teknokraattisia, eli todellinen valta on niillä, joilla on pätevyyttä ja ansioita. Demokratian jäännettä edustavat parlamentit vain vahtivat, etteivät räikeimmät aloitteet mene läpi. Ja se muuten saattaa olla yksi syy siihen, että yhteiskunnat ovat viime vuosikymmeninä menneet yhä enemmän hunningolle: kansa ei hyväksy kaikkein parhaita ehdotuksia, koska kaikki eivät niiden parhaimmuutta ymmärrä.

Suomessa jotkut valtiolle katkerat haluaisivat puolittaa kansanedustajien määrän. Tällaisten vaatimusten taustalla ei liene lainkaan kokonaisvaltaista pohdintaa vaikutuksista. Jos kansanedustajat kerran ovat jo nyt hukkua töittensä alle, kuinka kummassa asiat paranisivat sillä, että heidän työtaakkaansa kasvatettaisiin kertoimella kaksi? Pikemminkin kansanedustajien määrää voisi lisätä vaikka viiteensataan tai tuhanteen. Samalla ministeriöiden valtaa siirrettäisiin valiokunnille ja virkamiehistöä vähennettäisiin. Näin valtion menot tuskin kasvaisivat, mutta päätöksentekoon saataisiin lisää demokratiaa.

Mutta meritokratiasta ei silläkään tavoin päästäisi minnekään. Ehkä kaikkein viisainta olisi suoraan vain tunnustaa se realiteetti, että kansanvalta sellaisena, kun se kolme vuosisataa sitten hahmoteltiin, ei sovi enää nyky-yhteiskuntiin. Meritokratia olisi parempi pyrkiä yhdistämään demokratiaan kuin antaa sen kummitella taustalla. Ensimmäinen askel voisi olla vaalikelpoisuuden rukkaaminen: kun tavallinen tallaaja kerran ei pysty hoitamaan maan asioita ilman virkamiesten ja asiantuntijoiden neuvoja, miksi hänellä tulisi olla oikeus pyrkiä eduskuntaan? Vaalikelpoisuus tulisi ansaita osoittamalla olevansa kelpoinen maan asioita hoitamaan – eikö se kuulosta ihan loogiseltakin? Vähintään toisen asteen koulutus, kolmannen asteen voisi korvata muunlaisilla pätevyydenosoituksilla; ikärajoituksen voisi nostaa lähemmäs kolmeakymmentä vuotta.

Mielestäni kyseenalaista on myös se, miksi kansalaiset eivät saa suoraan päättää valiokuntien koostumuksista. Jokaiselle valiokunnalle voisi pitää omat vaalit, joissa olisi omanlaisensa vaalikelpoisuudet; lakivaliokuntaan voisivat pyrkiä vain juristit, sivistysvaliokuntaan vain akateemisen loppututkinnon suorittaneet, talousvaliokuntaan vain hyvän aikaa yksityisellä sektorilla työskennelleet, puolustusvaliokuntaan vain sotilasuralla olleet tai reservin upseerit, tulevaisuusvaliokuntaan vain nuoret konservatiivit – no, vitsi, vitsi!

Se, että on menestynyt urheilussa tai missikisoissa tai muuten saanut pärstänsä televisioon, ei toisi kelpoisuutta mihinkään valiokuntaan. Tai ehkä heille voisi kiintiöidä pienen eduskuntaryhmän, jonka jäsenillä ei olisi äänestysoikeutta, mutta kompensaationa kaksinkertainen määrä puheaikaa, jota he voisivat käyttää kansan äänellä puhumiseen.

Noin viidestäkymmenestä kansan luottamusta nauttivasta alan asiantuntijasta koostuvat valiokunnat kullekin politiikan alueelle – olen varma, että jos Suomen kokoinen jälkiteollinen yhteiskunta nyt keksittäisiin tyhjästä vailla historian jäänteitä, jotain tuollaista sen päätöksenteko muistuttaisi. Eri valiokunnilla voisi olla aivan erilaiset puolueetkin, eivätkä ideologiat tunkeutuisi niihin valiokuntiin, joissa niillä ei olisi mitään sijaa. Minkähän kaltaisia näkemyseroja esimerkiksi liikennevaliokuntaan muka syntyisi? Tuskin sellaisia, että minun kannattaisi niistä vaivautua äänestämään.

Suureen valiokuntaan äänestäisin EU-skeptikoita, ulkoasiainvaliokuntaan nurkkapatriootteja, valtiovarainvaliokuntaan kitupiikkejä, hallintovaliokuntaan kovanaamoja, lakivaliokuntaan sydämettömiä, puolustusvaliokuntaan militaristeja, sivistysvaliokuntaan ei-marxilaisia, talousvaliokuntaan liberaaleja, tulevaisuusvaliokuntaan konservatiiveja, työelämä- ja tasa-arvovaliokuntaan ja perustuslakivaliokuntaan klassisia liberaaleja ja ympäristövaliokuntaan ekofasisteja, muista valiokunnista en juuri välittäisi. Tämä olisi mahdollista. Uskon kuuluvani enemmistöön, jonka mielestä mikään olemassa oleva puolue ei vastaa itse kunkin näkemyksiä kaikilla politiikan aloilla. Hahmottelemassani mallissa se ongelma katoaisi.

31.10.2013

Syyllisyyssaivartelua

Perussuomalaiset Suomessa ja vastaavat kansallismieliset puolueet muissa maissa joutuvat toistuvasti irtisanoutumaan kansallissosialismista, koska liberaaleilla toimijoilla on toistuvaa taipumusta nähdä maltillisessakin kansallismielisyydessä hälyttäviä yhtäläisyyksiä kansallissosialismiin. Mutta vähentääkö jatkuva irtisanoutuminen kansallismielisten natsiutta liberaalien silmissä? Ei, se lisää sitä. En usko, että vaikkapa Suomen Keskusta on koskaan irtisanoutunut kansallissosialismista. Se ei silti tarkoita, että puolue olisi kenenkään mielestä enemmän natsihenkinen kuin Perussuomalaiset.

Aasinsiltojen rakentaminen kansallissosialismista poliittisiin vastustajiin on liberaalien paniikinomainen reaktio siihen, että aidossa debatissa he ovat häviöllä. Debattiin ryhtyminen olisi heiltä itsemurha, koska argumenttien kilpistyminen vastapuolen argumenteista vihjaisi niille äänestäjille, joiden äänestyspäätös on riippuvainen järkeilystä, että vastapuoli on paremmalla linjalla. Syystä tai toisesta liberaaleilla on suuri kynnys myöntää omia erehdyksiä. Niinpä ainoa tapa on pelata mielikuvilla, mikä vetoaa suureen osaan kansasta, jotta vastustajaa pelästyttäisiin.

Kansallismieliset astuvat ansaan joka kerran, kun liberaalien vaatimuksesta irtisanoutuvat kansallissosialismista. Jos joku ehdottaisi liberaaleille irtisanoutumista kansallissosialismista, siihen tuskin suostuttaisiin. Irtisanoutuminen pitää sisällään sen, että on olemassa jokin kytkös, joka hylätään seremoniallisesti osoituksena aiemmasta virheellisyydestä – ja koska kansallismieliset irtisanoutuvat, he tulevat samalla väittäneeksi, että jokin kytkös on ollut. Liberaalit eivät niin vain irtisanoutuisi, koska heistä olisi loukkaavaa vihjatakin, että heidän ja kansallissosialismin välillä olisi koskaan ollut mitään.

Toisaalta kenttä kansallismielisten ympärillä on tiuhaan ansoitettu. Jos he olisivat irtisanoutumatta, liberaalit voittaisivat silloinkin, koska nämä pääsisivät hallitsemassaan mediassa revittelemään sillä, että kansallismieliset ovat natseja, koska he eivät irtisanoudu. Liberaalien ei tarvitse irtisanoutua, koska kukaan ei keksi rinnastaa heitä kansallissosialisteihin, ja jos rinnastaakin, liberaalit sanovat asian olevan kaukaa haettu ja ettei syytä irtisanoutumiseen ole. Tällöin he siis toimisivat tavalla, joka heidän mielestään todistaisi kansallismielisten natsiuden. Koska liberaalit hallitsevat mediaa, ei kansallismielisillä ole tilaisuutta vääntää rautalangasta, kuinka heilläkään ei lähtökohtaisesti ole yhtään sen enempää kytköksiä kansallissosialismiin kuin liberaaleilla.

Jos ajatellaan objektiivisen ideologisesti, totta kai kansallismielisten ja kansallissosialistien välillä on yhteys: kansallissosialismi on yksi kansallismielisyyden alaluokista, se jossa nationalismi on yhdistetty sosialismin kanssa. Toisaalta tällaisella kansallissosialismilla ei olisi juurikaan yhteyttä Saksassa Hitlerin aikana toteutuneeseen kansallissosialismiin. Hitlerin kansallissosialismi oli pelkkä osa jättiläismäistä kulissia, jolla perusteltiin vallanpitäjien halu muuttaa yhteiskunta taideteokseksi, josta huonot elementit poistetaan. Vai keksiikö joku hyvän selityksen sille, että nationalismista (aate, että kansakunnalla on oltava itsenäinen, yhtenäinen kansallisvaltio, joka huolehtii kansastaan) ja sosialismista (aate, että tuotantovälineiden tulee olla yhteisessä omistuksessa elintasoerojen kaventamiseksi) yhdistettyinä seuraa kansanmurha, maailmansota ja orjatalous?

Se, että yhteyksiä nähdään erilaisten liikkeiden välillä, perustuu yksinomaan näkökulmaan. Kerrostalon ikkunasta katsoen 170 senttimetriä pitkä henkilö ja 180 senttimetriä pitkä henkilö näyttävät hyvinkin samanpituisilta; jos taas heidät laittaa seisomaan vierekkäin ja asettaa vatupassin heidän päälakiensa varaan, heidät toteaa hyvin eripituisiksi. Samalla tavalla liberaalien on vaikea erottaa toisistaan kansallissosialistia ja kansalliskonservatiivia. Nämä itse tosin erottavat toisensa toisistaan yhtä selvästi kuin ketkä tahansa sosialisti ja konservatiivi erottavat toisensa toisistaan. Koska liberaalit ovat tällä hetkellä hegemoniansa huipulla, he tekevät itsestään mittatikun ja vertaavat kaikkia vain itseensä. Se sitten näkyy vauhkoontumisena siitä, kuinka pahuuden voimat ympäröivät heidät.

Minä olen perinteinen konservatiivi. Äkkiseltään minun olisi vaikea erottaa toisistaan nykypäivän keskivertoliberaali, Stalin, Hitler ja Robespierre, niin samanlaisia valistusintoilijoita he ovat. Vaan koska en ole yhtä äkkipikainen ja rajoittunut kuin monet liberaalit, vaivaudun perehtymään heidän nyanssieroihinsa ja totean, että nykypäivän keskivertoliberaali on maltillisempi kuin Stalin, Hitler ja Robespierre, jotka äärivasemmistolaisina olivat valmiita tappamaan ne, jotka ottivat päähän.

Elämäntapaloukkaantujia, -pöyristyjiä ja -järkyttyjiä varmaan häiritsee jonkin verran se, että natsikortin heiluttelu on nykyään niin kulunutta, että enää oikein kukaan ei kiittele heitä siitä, että he loukkaantuvat, pöyristyvät ja järkyttyvät tyhjästä. Keksinkin eräänä iltana heille mielin määrin lisää jutunjuurta, ja tarjoan oivallukseni heidän käytettäväkseen.

Hitler oli ihminen, ja hänen ruumiinsa toimi kuten kaikkien ihmisten. Eli syömällä, juomalla ja hengittämällä hän toi itseensä uutta materiaalia samalla, kun vanhaa poistui kaikenlaisina eritteinä. Hitler eli 56 vuotta. Sinä aikana hänen lävitseen kulki sanoin kuvaamattoman paljon atomeita, joista sanoin kuvaamattoman monet olivat osa hänen aivojaan, silmiään, kieltään, äänihuuliaan, keuhkojaan, käsiään ynnä muuta, joilla hän teki hirveyksiään. Konstruktio, jota sanotaan Hitleriksi, oli jatkuvassa muutoksessa: siinä Hitlerissä, joka vuonna 1945 antoi viimeiset käskynsä, ei ollut paljoakaan samaa materiaalia kuin siinä Hitlerissä, joka vuonna 1933 tuli diktaattoriksi.

Atomit, jotka muodostivat Hitlerin, ovat levinneet kaikkialle biosfääriin. Niitä on niin paljon, että mitä todennäköisimmin meissä jokaisessa on konkreettinen osa Hitleriä. Me kaikki olemme vastuussa niistä teoista, joita nuo atomit eräässä aiemmassa vaiheessaan olivat tekemässä. Koska Hitlerin pahuudella ei ymmärtääkseni ollut rajaa, on tuo pahuus sellaisenaan, rajattomana, siirtynyt meihin kaikkiin.

Eli hyviä uutisia natsinmetsästäjille: voitte löytää natsiatomeita itsestännekin. Enää teidän ei tarvitse pelätä esimerkiksi minua. Minussa on todennäköisesti vähemmän natsiatomeita kuin esimerkiksi Dan Koivulaaksossa, Suomen tunnetuimmassa natsinmetsästäjässä, koska hän on pitkä ja lihaksikas mies, kun taas minä olen lyhyt ja ruipelo.

Vai onko syyllisyyden käsitteen kanssa oletettava sielun olemassaolo? Jotta Hitlerin muodostaneet atomit eivät kantaisi Hitlerin syyllisyyttä kaikkiin nykyisiin olevaisiin, on lähdettävä siitä, että Hitlerissä, jonka ruumis oli jatkuvassa materiaalisessa muutoksessa, oli jotain pysyvää. Korvaisiko sielun ehkä DNA? Tuskin, koska eiväthän identtiset kaksoset jaa toistensa syyllisyyttä.

Mikä on oikeusfilosofian kanta tähän dilemmaan: missä kohdassa ihmistä on syyllisyys? Atomeissa, jotka hänet muodostavat? Hänen perimässään? Jossain muussa?