15.5.2013

Isänmaallisuuden kriisi


Läpi koko ihmiskunnan historian on toistunut hyvin vahvasti sama kuvio: lapset ovat perineet vanhemmiltaan maailman ja yhteiskunnan, joka on ollut parempi kuin se, minkä vanhemmat perivät. Tässä asiassa on yllättävän harvoja poikkeuksia. Niitä tarjoavat romahtaneet kulttuurit, kuten mayat ja pääsiäissaarelaiset, jotka hiljaa huomaamattaan tuhosivat oman kulttuurinsa elinolosuhteet ja siten myös kulttuurinsa.

Suomessa tällaisia kausia ovat olleet esimerkiksi 1600-luvun nälkävuodet, mutta nekin poikkeavat olennaisella tavalla mayoista ja pääsiäissaarelaisista: suomalaiset eivät hallinneet ilmastoa, mistä nälkävuodet johtuivat, eikä kyseessä siis ollut mikään asia, minkä ihmiset olisivat tehneet väärin. Tilanteesta myös selvittiin. Vaikka kolmannes Suomen väestöstä menehtyi, koko kulttuuri ei romahtanut, ja edelleen sen jatkumo on täällä aistittavissa.

Melkein jokainen sukupolvi, joka on perinyt huonomman maailman kuin vanhempansa, on elänyt oman kulttuurinsa huippukautta tai heti sen jälkeisiä hetkiä. Näin saattaa olla myös minun sukupolvellani, joka on perinyt mittavasti suuremmat ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat kuin vanhempieni sukupolvi. Kun minun vanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä olen nyt, ei maailma ollut hukkua jätteisiin, eivät yhteiskunnat olleet tiukasti velkakahleissa, eikä Suomi ollut matkalla kohti etnisesti ja kulttuurillisesti sekalaista painekattilaa, jossa jännitteitä ratkotaan samalla tavalla kuin Pariisin, Lontoon ja Malmön lähiöissä nykyään.

Siitä, että itse olen saamassa tällaisen maan, en voi tietenkään syyttää yksin omia vanhempiani. Kuitenkin tämä tilanne saa minut kyseenalaistamaan koko käsitteen ”isänmaa”. Rakkaus, jota sitä kohtaan on tunnettu, on perustunut juuri siihen uskoon ja toivoon, että tuo maa on hyvä ja vielä kaiken aikaa matkalla kohti parempaa. Kuka ei rakastaisi maata, jossa on sekä oma menneisyys että tulevaisuus?

Vaan mistä minä löytäisin rakkauden maahan, jonka olen nähnyt rapistuvan itseäni vanhempien käsissä? Miksi minä haluaisin ottaa siinä maassa ohjakset ja siivota sotkut, jotka minulle jätetään? Miksi en sanoisi itseäni vanhemmille: ”Te tuhositte maan, korjatkaa se myös!”

En voi kuin kadehtia esimodernin ajan eurooppalaisia. He saattoivat tällaista menoa nähdessään pakata laukkunsa ja lähteä etsimään elämäänsä Amerikasta, Australiasta tai vaikka Siperiasta. Pelko siitä, että vanhuuden turva äänestäisi jaloillaan älyttömyyksiä vastaan, esti vanhempia pelleilemästä lastensa kustannuksella. Sen sijaan paavolipposet, mattivanhaset ja jyrkikataiset postmodernina aikana tietävät, etteivät heidän elättäjänsä voi paeta enää minnekään heidän kaltaisiaan päättäjiä, ja kokevat siksi voivansa käyttää elämänsä yhteiskunnallisiin kokeiluihin. Ja nuo kokeilut vaikuttavat eniten niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan pääse esittämään niille vastalausettaan, eivät tietenkään päättäjiin itseensä.

Kun isänmaallisuus kohdistuu nimenomaan valtioon, en minä koe olevani vähääkään isänmaallinen. Olen syvästi katkeroitunut sitä menneisyyttä kohtaan, mikä sisältyy sanaan ”isänmaa”. Protestoin sitä vastaan, ja kysynkin, miksi ihmisyksilön, jolla on suuntana vain tulevaisuus, olisi ankkuroitava itsensä isiinsä, menneisyyteen? Jo lähtökohtaisesti parempi asenne olisi suuntautua omiin lapsiinsa, isänmaan sijaan lapsien maahan.

Mitään muuta minä en toivo kuin että voisin löytää sen maan, joka olisi minun lapsilleni paras paikka kasvaa, elää ja jatkaa sukua eteenpäin. Parasta olisi, jos tuo maa voisi olla juuri isänmaa. Mutta, kun ne, jotka isänmaata johtavat, tuntuvat elävän kuin viimeistä päiväänsä, jälki on sen mukaista.

Miten loistavaa olisikaan, jos kaikki Suomen alle 30-vuotiaat voisivat muuttaa lapsiensa maahan ja jättää isänmaan homehtumaan sen nykyisten johtajien käsiin. Olisi hauska nähdä, kuinka suu pantaisiin, kun se muutaman vuosikymmenen myöhässä oleva työvoimapula tällä tavoin koittaisi. Yrittäisivätkö poliitikot silloin tosissaan päästä siitä eroon hankkimalla maahan satoja tuhansia kouluttamattomia, kielitaidottomia veijareita kivikautisista olosuhteista? Vai joko silloin putoaisivat suomukset silmistä? Entä jatkuisiko julkisen sektorin pakkohyväntekeväisyys miljardin suuruisena vuodesta toiseen?

Valitettavasti mitään tällaista pelkoa ei päättäjillä ole. Uusia, asumattomia alueita ei enää ole. Jaloillaan ei enää voi tosissaan äänestää. Paavolipposet, mattivanhaset ja jyrkikataiset tietävät, että he tulevat saamaan runsaat eläkkeensä, joiden vuoksi me nuoret joudumme ottamaan lisää velkaa sen kaiken päälle, minkä he meille sysäävät.

Meidän osamme on nähdä Auringon laskevan. Saamme ensimmäisinä maailman ihmisinä tietää, miltä tuntuu ja näyttää koko maailman käsittävän kulttuurin päätyminen alamäkeensä. Tuo alamäki on jo saattanut alkaa: kaikki romahtaneet kulttuurit ovat kohdanneet loppunsa hyvin pian kulta-aikansa jälkeen. Kysymys kuuluu, kuinka pitkään seuraavaa renessanssia on odotettava?

1 kommentti:

  1. Gandhi sanoi jotain sellaista kuin että "ole itse se muutos jota haluat" - jokaisella meistä on siis vaihtoehto...

    VastaaPoista