15.5.2013

Käsitteistä

Nykyajan diskurssissa harmillisen tyypillistä on kiistely siitä, mitä mikin sana tarkoittaa. Selvää on, että ilman käsitystä siitä, mitä toinen tarkoittaa, on hedelmällisen keskustelun käyminen erittäin haastavaa. Siksi minä otan heti aluksi tehtäväkseni määritellä eräitä käsitteitä, jotta niiden sisällöstä ei jatkossa tulisi mitään epäselvyyksiä. Tässä blogissa käytetään alla olevista lihavoiduista sanoista vain niitä määritelmiä, jotka alla esittelen.

Konservatiivisuus ei ole sama asia kuin vanhoillisuus ja taantumuksellisuus. Konservatismi on maltillinen ideologia, jonka perusarvoja ovat perhe ja sukulaisuus, (länsimaalaisessa kontekstissa) kristilliset perinteet, vahva ja turvallinen valtio, sekä usein hyväksyntä ihmisen ja yhteiskunnan järjestämiin hierarkioihin. Konservatismille tyypillistä on varauksellinen suhtautuminen muutoksiin; peruslinjan voisi sanoa olevan ”evoluutio, ei revoluutio”. Muutoksia on hyvä olla, mutta ne eivät ole arvokkaita sinänsä, vaan niistä on oltava kiistämätöntä, konkreettista hyötyä. Konservatismi antaa muita ideologioita vähemmän selkeitä ratkaisuja ongelmiin, joten sitä on mahdollista varioida moneen eri suuntaan muiden periaatteiden mukaan.

Vanhoillisuus ja taantumuksellisuus puolestaan ovat synonyymejä, joskin taantumuksellisuuteen liittyy negatiivinen sävy, johtuen sen perinteisestä käyttötarkoituksesta, leimaamisesta. Usein ne kulkevat käsi kädessä konservatismin kanssa, mutta eivät aina, etenkään nykyaikana. Niihin sisältyy halu pysähtyneeseen tilaan tai paluu entiseen. Yhdysvalloissa vanhoilliset eli taantumukselliset ovat yleensä aina konservatiiveja, koska heillä on ollut vuosikymmenien mittainen hivuttava tappiokierre. Sen sijaan Venäjällä vanhoilliset eli taantumukselliset ovat kovan linjan kommunisteja, jotka kaipaavat takaisin Neuvostoliittoon. Esimerkkien välissä, täällä Euroopassa, tilanne on monimutkaisempi. Suomessa vanhoillisia eli taantumuksellisia löytyy mitä moninaisimmista paikoista. Erityisesti Suomen Keskusta, Vasemmistoliitto ja Ruotsalainen kansanpuolue tuntuvat vain käyvän tappiollista viivytystaistelua omien pyhien arvojensa puolesta, jotka ovat nyky-yhteiskunnassa uhattuina.

Vastaavasti liberalismi ei tarkoita samaa kuin edistysmielisyys. Liberalismi tarkoittaa uskoa liberalistiseen yhteiskuntaihanteeseen, jossa ihminen on ensisijaisesti yksilö eikä osa perhettä, sukua tai kansakuntaa. Yksilöillä on paljon vapautta päättää omista asioistaan, ja he myös kantavat vastuun tekemisistään enemmän tai vähemmän yksin. Nykyään ainakin Suomessa talous- ja arvoliberalismi ovat (jostain minulle selittämättömästä syystä) usein erillään toisistaan. Punavihreät puolueet yleensä peräänkuuluttavat vahvoja yksilönvapauksia, mutta toisaalta heille ihmisten itsenäinen rahankäyttö on mörkö, johon on puututtava korkeilla veroilla, lainsäädännöllä ja vahvalla julkisella sektorilla, joka päättää ihmisten puolesta osasta heidän rahankäytöstään.

Edistysmielisyys on halua kehittää kulloinkin vallitsevaa tilannetta, oli se mikä hyvänsä, mutta johonkin muuhun suuntaan kuin taaksepäin. Suomalainen esimerkki tästä on Kokoomus, joka on mielellään sännännyt mukaan niin Euroopan Unioniin, eurovaluuttaan ja EU-liittovaltioonkin, pysähtymättä ilmeisesti lainkaan miettimään, mikä kaikki on voinut mennä pieleen.

Patriotismi ja nationalismi eivät ole sama asia. Patriotismi tarkoittaa samaa kuin isänmaallisuus, ja siinä ihanteena on kunkin valtakunnan etu. Nationalismi tarkoittaa samaa kuin kansallismielisyys, eikä se siten ole aina valtakuntaa yhdistävä vaan hajottava voima. 1800-luvulla näiden suuntauksien yhteentörmäykset olivat rajuja erityisesti Venäjän, Itävallan ja Turkin monikansallisissa imperiumeissa, joissa kunkin pienen kansallisuuden nationalistit pyrkivät saamaan itselleen oman isänmaan. Nationalismi voidaan nähdä myös sosiaalisempana aatteena, sillä siinä keskiössä ovat ihmiset eikä kasvoton valtio. Presidentti Kekkosen toimia maan johdossa on syytä pitää patrioottisina, sillä onnistuihan hän tasapainoilemaan idän ja lännen välillä pitäen maan ulkona kriiseistä, mutta samalla kansalaiset saivat kärsiä.

Monikultturismi ei taida olla mikään vakiintunut sana, joten se on syytä määritellä. Se on katsomus, että monikulttuurisuus eli useiden erilaisten kulttuurien esiintyminen samalla paikallisella tasolla on hyvä ja tavoiteltava asia. Suosituin teko tähän päämäärään pääsemiseksi on houkutella maahanmuuttoa eri kulttuureja edustavista maista ja pyrkiä saamaan muuttajat säilyttämään oman kulttuurinsa piirteet niistä luopumisen sijaan. Erityisjärjestelyt vähemmistöille ovat silloin käytännössä välttämättömiä. (Jos joku on sitä mieltä, ettei kukaan ole tämän määritelmän mukainen monikultturisti, hänen on syytä tutustua ainakin tähän ja tähän.)

Maahanmuuttokriittisyys tarkoittaa nimensä mukaisesti kriittistä suhtautumista maahanmuuttoon ja siihen liittyviin käytäntöihin. Kriittisyys tarkoittaa asioiden asettamista kontekstiinsa ja kyseenalaistamista, ei vastustamista. Samaan tapaan kuin kirjallisuuskriitikko ei vastusta kirjallisuutta, myöskään maahanmuuttokriitikko ei vastusta maahanmuuttoa. Tiedän, että erityisesti eräät vasemmistolaiset paheksuvat tätä termiä ja laittavat sen aina lainausmerkkeihin, ilmeisesti koska he uskovat tai haluavat uskoa maahanmuuttokriittisten olevan sisimmässään jotain muuta. Se heille sallittakoon, mutta käsite tällaisenakin on hyvä olla olemassa, sillä eihän maahanmuutto voi olla maailman ainoa asia, johon ei voisi suhtautua samalla kriittisellä tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin.

Rasismi on uskomus siihen, että ihmisrodut ja -kansat jakautuvat keskinäiseen arvohierarkiaan. Perusteita tälle uskomukselle voi olla lähes minkälaisia tahansa. Sana ”arvo” on tietenkin ymmärrettävä abstraktisti: eri roduilla ja kansoilla on silminnähtäviäkin eroja, joita on mahdotonta kiistää. ”Arvohierarkia” ei tarkoita esimerkiksi ihon pigmenttien mittaamista ja tilastoimista, vaan johtopäätöstä, että suuri tai vähäinen määrä pigmenttiä on (jollain mielivaltaisella perusteella) parempi kuin toinen. On kuitenkin huomioitava, että rasismi on juurikin uskomus, ei toimintatapa.

Rasismiin liittyvä toimintatapa on syrjintä eli eri sääntöjen noudattaminen eri rotujen ja kansojen tapauksessa. Syrjintä ei aina liity rotuun tai kansallisuuteen, vaan esimerkiksi myös kulttuuriin, vammaisuuteen, kieleen, sukupuoleen tai sukupuoliseen suuntautumiseen. Harmillista on, että nykydiskurssissa ovat yleistyneet sellaiset uussanat kuin ”kulttuurirasismi”, koska se hämärtää rasismin ja syrjinnän eroa. Puheet rasismin kieltämisestä tarkoittavat kirjaimellisesti ajatusten kriminalisointia, mutta uskon ja toivon, että kyseessä on vain käsiteongelma, jossa rasismi on saanut syrjinnän sisällön. Tosiasiassa rasismi itsessään ei ole sen enempää negatiivinen kuin positiivinenkaan ilmiö: jos se ei johda syrjintään, se on yhtä harmitonta kuin tyhmyys, joka ei johda tyhmiin tekoihin.

Ehkä kaikkein eniten merkityksiä on liitetty oikeiston ja vasemmiston käsitteisiin, ja siksi pyrinkin välttämään niiden käyttämistä. Perinteisesti oikeistolaisuus on tarkoittanut konservatismia ja vasemmistolaisuus sosialismia, ja liberalismi on sijoittunut niiden väliin ”poliittiseen keskustaan”, kohtaan joka on turhan päiten liiaksi leimautunut sinne taloudellisesti sijoittuvan Suomen Keskustan vuoksi. Käsitteiden ongelma liittyykin juuri politiikan taloudelliseen ulottuvuuteen. Nyky-Suomessa harva ei kannata markkinatalouden perusajatuksia eikä myöskään julkisia hyvinvointipalveluita. Ääriliikkeiksi on viime vuosina leimattu mitä kirjavimpia ryhmiä, ja erityisesti kuuluvaksi äärioikeistoon. Poliittiset kommentaattorit eivät tunnu pääsevän yksimielisyyteen siitä, ovatko äärioikeistolaiset fasistisen diktatuurin kannattajia, maahanmuuttokriitikoita vai libertaristeja, jotka haluavat ajaa hyvinvointipalvelut alas. Itse määrittelen fasistit äärioikeistoon, maahanmuuttokriitikkoja tarkastelen poliittisina kokonaisuuksina ja libertaristit määrittelen ääriliberaaleiksi.

Monikultturismin voi mieltää postkommunistiseksi vasemmistolaiseksi aatteeksi. Se syntyi niille, joilta katosivat keinot esittää itseään hyvinä ja humanistisina, kun neuvostojärjestelmän viat paljastuivat viime vuosisadan jälkipuoliskon mittaan. Ja, kuten sosialisteilla, monikultturismin kannattajilla on ilmeisen vimmainen halu, että muut ovat kanssaan samaa mieltä. Monikultturismi on saanut kannatusta myös oikeistoliberaaleissa piireissä, mutta tämän ilmiön syihin palaan myöhemmässä tekstissä.

Vasemmistolaisuudella voi olla hyvin moninaisia tavoitteita, mutta yleislinja on kaikilla vasemmistolaisilla sama. Vasemmistolaisia ovat ne, jotka uskovat jonkin korkeamman tahon (siis valtion, jos he itse ovat siinä vallassa) tietävän ihmisiä itseään paremmin, kuinka henkilökohtaisetkin asiat on hoidettava: ihmisiä on verotettava ja veroilla ostettava heille tavaroita ja palveluita; perheitä on ohjattava lasten kasvatuksessa ja vanhempainvapaiden käyttämisessä; yrityksiä on kannustettava tai pakotettava työllistämään tasaisesti ihmisiä riippumatta esimerkiksi sukupuolesta tai kansallisuudesta. Oikeistolaiset puolestaan uskovat ihmisiin, perheisiin, yrityksiin ynnä muihin: eivätköhän ne itse ole juuri omissa asioissaan asiantuntijoita.

Tämän laajemmin en koe tarpeelliseksi määritellä niitä: kyse on ennemminkin ajattelutavasta kuin konkreettisista toimista. Parempi on käyttää useita täsmällisiä termejä kuin yrittää saada kaikki mahdolliset tapaukset mahtumaan valmiisiin muotteihin.

Myös sana populismi kärsii liian laajasta ja moninaisesta merkityksestä. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi Perussuomalaisten Timo Soini ja Vesa-Matti Saarakkala yrittävät parantaa sen mainetta yhdistämällä sen kansan valtaan ja kansan tahtoon. Minä pitäydyn perinteisessä määritelmässä, että populismi tarkoittaa suosion kalastelua yksinkertaistuksilla, epämääräisillä ja ristiriitaisilla sekä epärealistisilla lupauksilla ja säntäilyllä yksittäisissä asioissa gallupien perässä. Se, että populismi olisi vain kansan miellyttämistä hyvillä ja mukavilla päätöksillä ja linjauksilla, ei minusta ole järkevä määritelmä. Jokainen päätös on hyvä ja mukava jonkun mielestä. Jos kaikki tällaiset päätökset olisivat populistisia (ja näin ollen negatiivisesti ladattuja), jäisi oikean, hyvän politiikan tarkoitukseksi tehdä vain epämiellyttäviä päätöksiä. Se olisi naurettava tilanne.

Soinin ja Saarakkalan näkemys, että populismi olisi oma erillinen ideologiansa, on minusta yksiselitteisesti virheellinen. Se on käytännön politiikan toimintatapa, jota kaikki poliitikot ja puolueet soveltavat jossain sopivissa yhteyksissä, monesti itsekin sitä huomaamatta. Toiset ovat tietenkin populistisempia kuin toiset, mutta esimerkiksi Perussuomalaisten leimaaminen puhtaasti populistiseksi liikkeeksi on väärin. Esimerkiksi gallupien perässä he eivät ole säntäilleet. Koko olemassaolonsa ajan puolueen linjaukset ovat säilyneet ennallaan poikkeuksellisen hyvin, mitä ei samalla ajanjaksolla voi mitenkään sanoa vanhoista suurpuolueista. Epärealistisia lupauksia on eniten suoltanut Vasemmistoliitto, jonka mukaan miljardien kestävyysvaje on hoidettavissa ilman menoleikkauksia.

Idealismi on sana, jolla on häiritsevän kahtalainen merkitys. Itselläni tämän kahtalaisuuden oivaltaminen vaati jonkin verran aivotyötä, minkä takia koen tarpeelliseksi avata käsitteen. Ensinnäkin se on toinen pää akselilla idealismi-materialismi. Siinä idealismi tarkoittaa uskoa yliluonnolliseen, kun taas materialismi tarkoittaa uskoa tieteelliseen, selitettävään ratkaisuun. Toinen akseli on idealismi-realismi. Tämä akseli on relevantti yhteiskuntafilosofiassa, mitä minä tulen käsittelemään, ja sen vuoksi tässä blogissa esiintyessään sana idealismi merkitsee, ellei toisin mainita, enemmän tai vähemmän naiivia uskoa siihen, että asiat voivat kehittyä jonkin ideologian kannalta hyvään suuntaan. Realismi puolestaan merkitsee pysyttäytymistä käytännön tasolla, suunnittelematta turhan pitkälle ja turhan suurisuuntaisia asioita.

Markkinatalous ja kapitalismi mielletään yleensä synonyymeiksi, mutta tulen käyttämään niitä merkityksiltään hieman erilaisina johtuen siitä, että kylmän sodan aikana ja sen jälkeen kapitalismilla on tarkoitettu muutakin kuin taloutta. Markkinatalous merkitsee sitä talousjärjestelmää, joka perustuu omistusoikeuteen, elinkeinovapauteen ja kysynnän ja tarjonnan lakiin. Kapitalismi puolestaan merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, joka nojaa markkinatalouteen. Jos markkinatalouden harjoittamisesta seuraa jotain yhteiskunnallisia ongelmia, on vika kapitalismissa, ei markkinataloudessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti