15.5.2013

Liberalismin takinkääntö

”Oikeisto-vasemmisto-akseli on vanhentunut.” Tämän monesti toistetun fraasin tunnustaa nykyään jokainen, joka ei sen tekohengityksestä koe saavansa jotakin hyötyä, esimerkiksi mielikuvapisteitä propagandasodassa. Politiikan muuttuneeseen tilanteeseen on vastattu tarjoamalla uudenlaisia malleja. Eräs näistä on politiikan nelikenttä, jota kehutaan hyvin havainnolliseksi. Kun samaan aikaan mitataan eri akseleilla taloudellisen ja sosiaalisen vapauden määrää, on helppoa saada kustakin poliitikosta ja puolueesta yleiskuva.

Oli nelikenttä kuinka havainnollinen tahansa, se on kuitenkin nykyajan yhteiskuntafilosofian mojovin propagandavoitto, joka ohjaa ihmisten mielikuvia ja tavallaan oikeuttaa sellaisia ideologioita, jotka olisi aikoinaan takuulla teilattu sisäisesti ristiriitaisina. Siitä vain ei välitetä, koska filosofia ei oikeasti kiinnosta nykyään enää oikein ketään.

Otetaanpa kaksi esimerkkiä, jotka molemmat tuntuvat järkeenkäyviltä, kun niiden näkee sijoittuvan politiikan nelikentälle, mutta jotka eivät tarkempaa pohdintaa kestä yhtään. Ensimmäisessä esimerkissä ollaan taloudellisen akselin vapaassa päässä (kapitalismissa) ja sosiaalisen akselin ei-vapaassa päässä (autoritaarisuudessa tai ns. ”konservatiivisuudessa”). Kyseessä on varmaankin sosialidemokraatin painajainen, kapitalistinen diktatuuri.

Taloudellisen akselin vapaaseen päähän sijoittuvat libertaarit, yövartijavaltion kannattajat, jotka eivät hyväksy veroja ja muita omistusoikeuteen kajoamisia. Sosiaalisen akselin autoritaariseen päähän sijoittuvat todella vahvan valtion kannattajat, jotka eivät anna kansalaisille poliittisia oikeuksia ja turvaavat asemansa väkivaltakoneistolla. Kysymys kuuluukin, miten ihmeessä jälkimmäinen saadaan aikaan ensimmäisen ehdoilla? Miten väkivaltakoneistoa ylläpidetään, jos ihmisten omistusoikeuteen ei kosketa?

Jos poliittisia oikeuksia ollaan valmiita polkemaan ja liikkumis-, sanan-, uskonnon- ja kokoontumisvapautta vähentämään, miksi sitten ei myös omistusoikeutta poljettaisi? Jos minä olisin diktaattori, olisin varmaan paljon kiinnostuneempi ihmisten omaisuudesta kuin siitä, protestoivatko he minua vastaan. Ainakin ensin ryöväämällä heidät voisin paremmin rahoittaa heidän pitämisensä kurissa.

Toisessa esimerkissä ollaan vastakkaisissa päissä: taloudellisessa autoritaarisuudessa (sosialismissa tai korporatismissa) ja sosiaalisessa vapaudessa (ns. ”arvoliberalismissa”). Taloudellista autoritaarisuutta kannattavat peräänkuuluttavat valtionyhtiöitä, taloudellisia turvaverkkoja ja raskasta progressiivista verotusta, jopa ylhäältäpäin saneltua tuotantoa. Sosiaalista vapautta kannattavat ovat valmiita jakamaan ihmisille oikeuksia aina vapaasta liikkuvuudesta kaikilla tavoilla neutraaliin avioliittoon, useimmiten ovat valmiita ajamaan alas valtiollisen väkivaltakoneiston ja kannattavat ulkomaalaisten omaehtoista elämistä. Kysymys tässä yhteydessä on, millä moraalisella oikeudella vapauden kannattajat ovat riistämässä ihmisiltä oikeuden omaisuuteensa ja aikovat käyttää sitä kuten itse parhaaksi näkevät?

Jos ihmiset saavat itse päättää siitä, missä asuvat, mitä mieltä ovat, mitä kulttuuria ylläpitävät, mitä uskontoa harjoittavat ja kenen kanssa menevät naimisiin, miksi he eivät saisi päättää myös siitä, kuinka itse käyttävät omat rahansa? Jos he ensimmäisissä asioissa ovat itse asiantuntijoita, niin kai he ovat sitten rahojensakin suhteen. Mihin ihmeeseen perustuu se, että juuri heidän rahojensa, eikä esimerkiksi uskontonsa kohdalla valtio tulee väliin ja sanoo: ”Ei noin! Näin!”

Tällaisia aivan naurettavia malleja politiikan nelikenttä tarjoaa ”vaihtoehtoina”, vaikka tuskin kukaan täysijärkinen ihminen voi hyväksyä omassa linjassaan mielivaltaista poukkoilua, yhden kysymyksen suhteen ollaan tätä mieltä, mutta toisessa vastaavanlaisessa aivan toista mieltä. Ainakin se vaatii aikamoista älyllistä laiskuutta.

Kyse voi olla myös lyhytnäköisestä käytännöllisyydestä. Pinochet tuskin tunnusti mitään ideologiaa. Hän vain halusi olla rikas ja mahtava. Aseman hän saavutti käyttämällä raakoja otteita ja miellyttämällä pääomatahoja antamalla heidän päättää talousasioista. Vaikka malli olikin täynnä filosofisia paradokseja, se ei häntä haitannut. Hän pysyi vallassa ja rahaa tuli, eikä muu merkinnyt mitään. Ei edes se, ettei järjestelmällä ollut tulevaisuutta.

Tai sitten kyseessä on tietoinen bluffi. Toisella puolella ei ole koskaan taidettu päästä niin pitkälle kuin Pinochet pääsi. Sosiaalista vapautta ja taloudellista autoritaarisuutta vaativat ovat sitä porukkaa, joka Suomessa sijoittuu Vasemmistoliittoon ja Vihreään liittoon. Luultavasti he kokevat voivansa maksimoida kannatuksensa liehittelemällä toisaalta liberaaleja ja toisaalta niitä, jotka haluavat helppoa rahaa tekemättä sen eteen mitään. Älyllisesti laiskat sitten haksahtavat, ja kenties jonain päivänä saavat huomata, että joko vallanpitäjien liberaali tai autoritaarinen puolisko on päässyt sanelemaan yhteiskunnassa.

Nelikentän suurin ongelma mielestäni on, että ihmiset sitä katsoessaan erehtyvät luulemaan, että on olemassa toisistaan riippumattomat akselit erilaisille vapauksille. Tosiasia vain sattuu olemaan se, että joko vapautta on tai ei ole. Ainoa järkevä akseliin perustuva poliittinen havaintomalli on vapaus-autoritaarisuus. Sellainen nelikentästäkin tulee, kun siitä höylätään pois mahdottomat mallit.

Minun on vaikea luottaa kehenkään, joka kannattaa vapautta ja autoritaarisuutta valikoiden. Voisimme ottaa esimerkiksi jo mainitun Vihreän liiton, joka on hyvin liberaalin puolueen maineessa. Talousakselilla se puolestaan sijoittuu hyvin laajalle, keskimäärin kuitenkin varmaan keskikohdan vasemmalle eli autoritaariselle puolelle. Tarkastelemalla puolueen piirissä esitettyjä möläytyksiä herää epäilys, että kaikki arvoliberalismi onkin vain bluffia. Vapaus oli puolueelle hyvä juttu niin kauan kuin se ei ollut vallassa. Sitten vaihtui ääni kellossa: valtaan päästyään heistä onkin hauska ryhtyä päättämään asioista ihmisten itsensä puolesta. Vihreät ovatkin niitä, jotka tietävät sinua itseäsi paremmin, kuinka sinun tulee elää.

Otetaan jokunen ihan vähäpätöinen ja vähän merkittävämpikin esimerkki. Vihreät ovat ajaneet kouluihin pakollista kasvisruokapäivää. En nyt satu tietämään, onko päätös jo runnottu jossakin läpi; koska se on tämän kirjoituksen kannalta sivuseikka, tarkastelen asiaa sillä oletuksella, että ei ole. Kouluissa on jo nyt kasvisruokavaihtoehto, jota kuka tahansa voi halutessaan syödä. Vihreät haluavat, että kasvisruokapäivänä se on ainoa vaihtoehto, jota kaikkien on syötävä. Eli: vihreät kokevat olevansa oikeutettuja päättämään ihmisten puolesta, mitä he syövät.

Toinen esimerkki luvassa. Vihreät haluavat kiintiöitä niin julkiselle kuin yksityisellekin sektorille, jotka pitävät huolta työpaikoilla tai muissa yhteisöissä esiintyvästä kielellisestä, etnisestä, kulttuurillisesta, sukupuolisesta ynnä muusta erilaisuudesta. Eli: vihreät kokevat tietävänsä työnantajia paremmin, kuka pitää palkata. Eniten minua ovat hämmästyttäneet ehdotetut sukupuolikiintiöt suuryritysten hallituksiin. Vihreillä ei tietääkseni ole mitään tekemistä minkään suuryrityksen kanssa, mutta silti he kokevat olevansa oikeutettuja päättämään sen sisäisistä nimityksistä. Mikään ei tietääkseni estä Vihreää liittoa ostamasta suuryritystä ja nimittämästä sen hallitukseen ketä haluaa. Vihreät haluavatkin tahtonsa läpi helpommin, pakottamalla.

Kiintiöt ovat muutenkin vertaansa hakeva moraalinen akrobatiatemppu tasa-arvon kannattajilta. Niin tyhmä ihminen kuin minä ei ymmärrä, millä tavoin tasa-arvo edistyy sillä, että yksilöitä asetetaan eriarvoiseen asemaan sillä perusteella, että heitä on keksitty tilastoida jollain tavalla. Esimerkiksi naiset, ulkomaalaiset ja ruotsinkieliset on oikein redusoida osaksi massaa ja lakata tarkastelemasta heitä yksilöinä, mitä he kuitenkin ovat. Sen sijaan muiden muassa kaljut, likinäköiset, karkauspäivänä syntyneet, yli viisi kertaa elämänsä aikana muuttaneet ja 162,7 senttimetriä pitkät henkilöt jäävät paitsi kiintiöistä, vaikka hekin muodostavat ryhmiä, joita voi tilastoida.

Esimerkeiksi liberaalien epäjohdonmukaisuuksista käyvät myös eräät lempiaiheeni, humanitaarinen maahanmuutto ja kehitysyhteistyö. Itse kannatan niiden suhteen mallia, joka ainakin omasta mielestäni on kovin liberaali: jos kansalaiset kokevat, että heidän moraalinen velvollisuutensa on auttaa kehitysmaita kehitysavun muodossa, he voivat lahjoittaa rahaansa siihen; jos he kokevat, että heidän moraalinen velvollisuutensa on auttaa kehitysmaiden asukkaita tarjoamalla heille turvapaikka, he voivat itse sellaisen järjestää ja rahoittaa. Kaikki tapahtuisi vapaaehtoisesti, kenenkään rahoja ei käytettäisi vastoin heidän tahtoaan ja näin ollen kaikki voisivat olla tilanteeseen tyytyväisiä.

Pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, rauhanturvaoperaatioita ja muita luonteeltaan maailmanparannukseen liittyviä rahanmenoja ovat eniten kannattaneet ne tahot, jotka luonnehtivat itseään liberaaleiksi. Tämä on mielestäni äärimmäisen outoa, ja siinä kiteytyy oikein konkreettisesti liberalismin takinkääntö. Vapauden, individualismin ja ihmisten itsenäisyyden kannattajat siunaavat aika lailla yksissä tuumin valtion harjoittaman tiettyjen eettisten näkemysten pakottamisen kaikille. He sanomattoman röyhkeästi menevät ihmisyksilöiden kukkaroille ja anastavat niistä rahaa, jonka käyttävät kuten itse näkevät moraaliseksi. Lukekaa uudestaan yllä esittämäni malli. Mikähän siinä on liberaalien mielestä väärin? Niin väärin, että ylhäältäpäin saneltu pakkohyväntekeväisyys on parempi? En pidä itseäni erityisen liberaalina, mutta ainakin tässä asiassa huomaan olevani Suomen kansan liberaalia ääripäätä.

Ehkäpä ”liberaalien” ongelma onkin siinä, että kaikki eivät ole näistä moraalisista kysymyksistä samaa mieltä. Sille minä kohautan olkiani. Kaikilla on oikeus mielipiteeseensä, ja sen oikeuden ”liberaalitkin” huomioivat, tosin lähinnä korupuheissa. Mielipidediktatuurit ovat minusta lähtökohtaisesti vieroksuttavia, vaikka ne ajaisivatkin juuri minun mielipiteitäni. Demokratioilla ei pitäisi olla mitään yliluonnollisia tahoja, jotka lyttäävät toiset mielipiteet absoluuttisesti huonompina.

Mikähän olisi näiden liberalismia valikoiden kannattavien mielipide siihen, jos joku ehdottaisi kaikkien kansalaisten osallistumista vaikkapa Kiinan sensuurijärjestelmän ja mielipidekontrollin ylläpitämiseen? Luulenpa, että suurin osa olisi sitä vastaan. Siitäkin huolimatta, että sitä on mahdollista perustella aivan samoilla argumenteilla kuin pakolaiskiintiötä, kehitysyhteistyötä ja rauhanturvaoperaatioita: ”Tämä on meidän mielestämme hyvä juttu, teidän on annettava rahaa meidän hyväksi näkemämme asian edistämiseen, olitte itse mitä mieltä hyvänsä!”

Vihreän liiton nykyinen puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö, on kaikista puolueensa jäsenistä eniten herättänyt minussa hämmennystä. Syy on se, ettei hän aina pyri edes peittelemään sitä autoritaarisuutta, jota tuntuu ihannoivan. Kasvisruokapäivät ja kiintiöt nyt ovat aika pieniä juttuja kuitenkin; olivat ne kuinka väärin tahansa, yhteiskunnallista merkitystä niillä ei ole eikä tule. Ville Niinistö menee pitemmälle. Kun syyskuussa 2010 ruotsalaiset kehtasivat äänestää valtiopäivilleen puolueen, jonka linjat olivat vastakkain Niinistön kanssa, Niinistö ryhtyi oitis kannustamaan länsinaapurin aateveljiään, jotka avoimesti ja häpeilemättä pohtivat, millä tavalla valtiopäivät voisi jättää antamatta toisinajattelijoille sitä valtaa, jonka kansalaiset olivat halunneet sille antaa.

Niinistö luonnehtii ruotsidemokraatteja seuraavasti:

”Puolueen ratkaisut ovat ajalta ennen sivistyneen yhteiskunnan syntyä ja ne johtaisivat väestön lisääntyvään erittelyyn apartheid-ajan Etelä-Afrikan hengessä. Tällaisen ihmisoikeuksia avoimesti polkevan ohjelman kanssa ei voi käydä minkäänlaista asiallista keskustelua.”


Ensinnäkin on ihmeellistä, että Niinistö syyttää toisia apartheid-hengestä. Millä kumman tavalla Vihreiden omat kiintiölinjat eroavat apartheidistä? Tuskin muuten kuin että ne ovat ”hyviä”. Toisena on ihmeellistä, että Niinistö torjuu asiallisen keskustelun yrittämättäkään sitä. Luulisi, että juuri asiallinen keskustelu olisi omiaan kukistamaan liikkeet, jotka vain esittävät asiallisia. Ettei Niinistö vain pelkäisi ryhtyä keskusteluun, jotta ei löytäisi itseään siitä kiusallisesta tilanteesta, että asialliset argumentit loppuvat ensin omalta puolelta.

Niinistö jatkaa:

”Punavihreän opposition ja porvariallianssin neuvottelujen tuloksena vähemmistöhallitus saanee kuitenkin sellaisen työrauhan, että ruotsidemokraatit eivät saa minkäänlaista vaikutusvaltaa. Se on kaikkien muiden ruotsalaisten puolueiden – ja heitä äänestäneiden yli 94 prosentin – yhteinen toive.”


On se hirveää, kun kansa äänestää väärin. Jos Niinistö olisi kuullut järjestelmistä, joissa kansa ei saa äänestää ollenkaan, hän varmaan ehdottaisi sitä niin Ruotsiin kuin Suomeenkin. Toisaalta kansaa on ilmeisesti sittenkin kuunneltava, jos 94 prosenttia on jotakin liikettä vastaan. Silloin ongelmaksi koituukin, kuka asioista lopultakaan pääsee päättämään. Samaisissa Ruotsin vaaleissa suosituinkin puolue kohtasi murskaavan kahden kolmasosan vastustuksen. Olisiko Niinistön mielestä vaalit ehkä järjestettävä uudestaan niin monta kertaa, että yksi puolue saavuttaa enemmistön?

Niinistö joko on sokea omille lauseilleen tai on yksinkertaisesti tyhmä. Kirjoituksen lopulla hän ylistää vuolaasti omaa liikettään:

” […] vihreiden kaltaiset edistykselliset ja liberaalit liikkeet ovat vahvassa nousussa […] joilla on ratkaisuja kestävän tulevaisuuden rakentamiseen ja demokratian uudistamiseen kansanvaltaa vahvistavasti.”


Miten luonnehdinta ”liberaalit liikkeet” sopii niihin esimerkkeihin, jotka olen nostanut esiin? Edistyksellisyydestä nyt voi olla montaa mieltä, mutta ainakin minusta edistys Niinistön selvästi edustamaan naamiodiktatuuriin ei vaikuta houkuttelevalta. Kansanvallan vahvistaminen epäilemättä tarkoittaa juuri sitä, että väärää mieltä olevat eivät saa ääntään kuuluviin, ja jos saavatkin, heitä ei kuunnella.

Tuoreempi esimerkki osoittaa, että näennäisliberalismia löytyy myös Kokoomuksesta, entisestä konservatiivipuolueesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto tyrmättiin lakivaliokunnassa helmikuussa 2013, helsinkiläinen valtuutettu Terhi Koulumies ryhtyi blogissaan purkamaan raivoaan. Kun eräät kansan valitsemat kansanedustajat olivat hänen mielestään väärää mieltä, hän vaati heidän syrjäyttämistään valiokuntatehtävistä. Sanojaan painottaakseen hän kutsui näitä kansanedustajia ”surkimuksiksi” ja ”vätyksiksi”, ja epäsuorasti teki selväksi, että he eivät ole ”koulutettuja”, ”valistuneita”, ”avarakatseisia”, ”fiksuja”, ”suoraselkäisiä”, ”moniarvoisia”, ”suvaitsevaisia” ja ”yksilönoikeuksia korostavia”. Ja kaikki tämä purkautui lyhyessä, neljän kappaleen tekstissä. Teksti kertoo kirjoittajastaan ainakin nämä asiat täydellisen selvästi: Koulumies ei ole avarakatseinen, moniarvoinen, suvaitsevainen ja yksilönoikeuksia korostava. Nuo hänen ylistämänsä arvot ovat hyviä vain niin kauan kuin ne palvelevat hänen autoritaarista puoltaan.

Sitä en käsitä, millaiset aivot ihminen tarvitsee, että Niinistön ja Koulumiehen tavoin kykenee yhdessä ja samassa tekstissä todistamaan autoritaarisuutensa ja hehkuttamaan suvaitsevaisuuttaan. Olisinko minä jo liian vanha ryhtyäkseni opiskelemaan psykiatriksi?

Se, että vastakkaista mieltä olevien kanssa kieltäydytään keskustelemasta, on ikävä kyllä kovin tuttua Suomessakin. Viime vuosina on puhuttu paljon maahanmuuttokeskustelusta. Itse kiinnostuin siitä luettuani Jussi Halla-ahon blogin ja kolmentoista perussuomalaisen kunnanvaltuutetun kirjoittaman Nuivan vaalimanifestin. Aloin kieli pitkällä odottaa, millä tavoin esimerkiksi Ville Niinistö vastaisi esitettyyn kritiikkiin. Odotan vieläkin, mutta en enää kieli pitkällä. Pallo on vuosikaudet ollut nykyisen maahanmuuttopolitiikan kannattajilla, mutta ainoa, mitä heidän suunnaltaan kuulee, on loppumaton parku ja mölinä rasismista, fasismista, natsismista ja äärioikeistosta. Keskustelua on käyty keskustelusta ja keskustelijoista itsestään. Maahanmuuttokriitikoilla ei enää ole juurikaan sanottavaa, kun kaikki on jo sanottu, mutta vastapuoli pitää mykkäkoulua. On käsittämätöntä, että tahot, jotka ovat vakuuttuneita olevansa oikeassa, eivät saa sanoja suustaan sen verran, että voisivat vääntää omat argumenttinsa rautalangasta. Ilmeisesti niitä argumentteja ei yksinkertaisesti ole.

Vaivaa tällä vastapuolella kyllä nähdään. Vasemmistoliiton piirissä kirjoitettiin kirja nimeltä Äärioikeisto Suomessa, ja sen päätarkoitus oli ilmeisesti leimata maahanmuuttokriitikot politiikan laidalta toiseen. Vasemmistoliitossakaan ei ole haluja keskustella itse maahanmuutosta. Toisinajattelijoiden vaientaminen ja eristäminen, kuten ruotsidemokraateille haluttiin tehdä, on heidän tavoitteensa, ei ongelmien ratkaiseminen. Vasemmistovaikuttaja Dan Koivulaakso on täysin avoimesti Perussuomalaisten poliittisen eristämisen kannalla, ja sivuuttaa täysin kysymyksen eristämisen sopivuudesta demokratiaan. Oikeastaan Vasemmistoliitossa ei edes jäädä tähän. Puheenjohtaja- ja ministeritasollakin ilmaistaan (tietenkin ”leikillä”) lähtökohtaista halua lähettää eri mieltä olevat Siperiaan. Se, että liberalismia näin edistetään keinoilla, jotka ovat liberalismille perin vieraita, on pahimman laadun takinkääntöä. En voi uskoa muuta kuin että kyseessä on liberalismiksi naamioitua totalitarismia.

Kyse ei ole siitä, onko kasvisruoka terveellistä ja edullista, ovatko jotkin tilastoidut ryhmät huonommassa asemassa kuin toiset, ovatko olot kehitysmaissa kurjat, ovatko toisinajattelijoiden esiintuomat faktat epämiellyttäviä ja argumentit ylittämättömiä tai onko avioliittoinstituutio epätasa-arvoinen. Kyse on siitä, että vaikutuskeinot ovat pakottaminen, syrjiminen, moraalinäkemysten tuputtaminen ja toisinajattelijoiden leimaaminen, solvaaminen ja eristäminen. Niistä on suvaitsevaisuus kaukana. Suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että epämiellyttäviäkin asioita siedetään. Vihreiden, vasemmistolaisten ja myös joidenkin porvarien olisi syytä opetella sisäistämään tuo asia, mitä he niin kovasti ylistävät. Heidän käytössään suvaitsevaisuus on saanut uuden merkityksen eli sen, että on samaa mieltä heidän kanssaan.

Uh, voi että tämä kaksoisajattelu ottaa minua päähän! Olisi hyvä, jos kansalaiset voisivat ennakoida poliitikkojen tekoja etukäteen. Se, että he näin poukkoilevat suuntaan ja toiseen, rapauttaa demokratiaa ja vie kansalaisilta luottamuksen niin heihin, poliittiseen järjestelmään kuin koko valtioonkin. Onko se joku ihme, että äänestysprosentti on vuosikymmen toisensa jälkeen matalampi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti