Sinipunainen epäpyhä allianssi

On asia, joka ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua: maahanmuuttokriitikoita, jollaiseksi itseni lasken ennemmin käytännöllisistä kuin periaatteellisista syistä, syytetään tuon tuostakin maahanmuuttajien vastustajiksi, ulkomaalaisvihamielisiksi. (Tätä asiaa olen aiemmin käsitellyt tekstissäni Kritiikin luonne, jossa totesin havainnollisemmaksi termiksi maahanmuuttopragmaatikon.) Vaatimus integroitumisesta monikulttuurisuuden sijaan tulkitaan suvaitsemattomuudeksi. Erityisesti pakolaisten kohdalla tämä on erikoista: minusta on aivan selvää, että ihmiset, jotka pakenevat hätää, tulee vieroittaa siitä kulttuurista, joka hätää on heille toisaalla aiheuttanut.

Poliittinen korrektius, joka on työntänyt sormensa kulttuurimme joka soppeen, on ottanut erityisvarjelukseensa ulkomaalaiset ja erityisesti ei-länsimaalaiset ulkomaalaiset. Ideologioista poliittisesti korrektein on tietenkin monikultturismi, joka poliittista korrektiutta eniten vaatii ja on sillä tavalla mukava, että se antaa arvoa teoriassa kaikelle. Tavallaan on ihan ymmärrettävää, että ideologia, joka hymyilee ja nyökkäilee joka suuntaan, on pidetty, samalla tavalla kuin kiltti isoäiti, joka jakaa herkkuja ja joka ei koskaan lausu moitteen sanaa. Käytännössä monikultturismi on tietenkin yhtä suvaitsematon kuin mikä tahansa muukin ideologia, joka perustuu vain abstraktioille. Muuten se ei voisi vihata ja leimata vastustajiaan.

Jos niinä entisaikoina, joista ei ole kuin muutama vuosikymmen, kapitalistit ja sosialistit vihasivat toisiaan luokkasodan ja eturistiriitojen nimissä, niin nykyisenä aikana he ovat löytäneet yhteisen ihanteen: monikulttuurisuuden. Nykyisen ajan lasken alkaneen kylmän sodan päättymisestä 1980-luvun jälkipuoliskolla. Eikä olekaan mikään ihme, että Suomen historian ensimmäinen sinipunahallitus syntyi juuri vuonna 1987. Tällä hetkellä on meneillään seitsemäs vaalikausi tuon vuoden vaalien jälkeen. Näistä seitsemästä neljällä on ollut vallassa sinipunahallitus tai sen laajennettu versio, sateenkaarihallitus, vaikka vielä ensimmäisen sinipunahallituksen syntyessä kaikki suuntauksen osapuoletkin olivat sitä kohtaan hyvin skeptisiä.

Edellisessä tekstissä esittelin syitä, miksi jotkut tahot saattaisivat kannattaa monikulttuurisuutta: heikosti integroituvan ulkomaalaisväestön ongelmat tarjoavat kokonaisen elinkeinohaaran, jota poliittisen perustein työhön valitut tyhjäntoimittajat miehittävät tuomiopäivään asti ja nostavat palkkaa veronmaksajilta. Vastaanottokeskukset tarjoavat työpaikkoja ympäri maan, mutta työpaikat selittävät vain osan keskusten ympärillä pyörivästä rahasta. Ylläpito, mahdolliset vuokrat, palveluiden tarjoaminen ynnä muu tuo välillisesti runsaasti hyötyjiä keskuksista, joiden kokonaisvaikutus tälle maalle on negatiivinen. Ihmisoikeusjuristit saavat ratkoa loputtomiin ulkomaalaisten kokemia ongelmia, ja koko lystin maksavat tavalliset kansalaiset, joista mitätön murto-osa hyötyy tilanteesta mitenkään. Koko järjestelmän kruununa on tietenkin vähemmistövaltuutettu, linnanjuhlien kestovieras, median lellimä valtakunnanpyhimys, jonka asemaan pääsee nostamaan virkamiehen palkkaa, jos tuntee oikeat henkilöt; muodollisella pätevyydellä ei ole väliä. Ja kaikki siinä asemassa tehty työ on yhtä tuottavaa kuin peukaloiden pyörittely.

Voisi kuvitella, että oikeistopuolueissa, joissa on yleensä haluttu välttää rahojen käyttämistä typeryyksiin ja ylipäätään ajateltu tavallisen keskiluokkaisen ihmisen etua, tällainen touhu koettaisiin juuri sellaisena idioottimaisuutena kuin se on. Kuitenkin Kansallisessa Kokoomuksessa tapahtui ihmeellinen muutos, joka ajoittui juuri samoihin aikoihin kuin sen nousu pitkästä aikaa hallitukseen, tuohon ensimmäiseen sinipunahallitukseen. Tuure Junnilan kansalaisten oikeuksia puolustanut perintö hylättiin. Nykyään Kokoomuksessa vallalla on meininki, jonka huippuna Alexander Stubb sanoo hampaat loistaen, että Etelä-Euroopan leväperäisten maiden tukeminen miljardeilla, satojen miljoonien vuotuinen nettomaksuosuus EU:ssa ja vallan siirtäminen kansalta Brysselin byrokraateille on maksamisen arvoinen hinta siitä, että ihmiset ja tavarat saavat liikkua vapaasti.

Oikeistopuolueiden muutos johtuu siitä, että enää ne eivät ole keskiluokan vaan yläluokan edunvalvojia. On ihan selvää, etteivät heikkojen euromaiden tukeminen, nettomaksu EU:lle, EU:n liittovaltiokehitys tai monikulttuurisuus ole hyödyksi keskiluokalle. Sen sijaan ne ovat uudelle aristokratialle oikein suureksi hyödyksi. Herroista olisi ollut ikävää, jos heidän pankkejaan ei olisi pelastettu Kreikan konkurssilta. Alkuperäinen ”tavoite”, kreikkalaisten ihmisten auttaminen heidän hädässään, ei ole vähäisimmässäkään määrin toteutunut. Eihän se oikeasti ollut tarkoituskaan.

Monikulttuurisuus takuulla nähdään ökypiireissä puhtaasti positiivisena ilmiönä. Siinä on taustalla aivan selvä logiikka. Jos maahan tulee jatkuvalla syötöllä lisää väkeä, mitä muun muassa Jyrki Katainen kannattaa, kasvaa työvoiman tarjonta. Kysynnän pysyessä ennallaan tarjonnan kasvu johtaa hintojen laskuun, kuten markkinatalouden peruslaki sanoo. Työvoiman tarjonnan lisääntyminen laskee työn hintaa: silloin rikkaat työnantajat voivat palkata ihmisiä töihin pienemmällä kustannuksella. Työntekijän tekemän työn arvo on aina suurempi kuin hänen palkkansa, koska muuten hänet irtisanottaisiin; kun palkka laskee mutta työn arvo pysyy ennallaan, kasvaa työnantajan voitto.

Mutta ihmiset eivät ole aivan samankaltaisia hyödykkeitä kuin perunat, matkapuhelimet tai huonekalut, jotka kaikki menevät kaupaksi, kun hintaa tarpeeksi alennetaan. Ihminen ei mene töihin hinnalla millä hyvänsä, eli kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa. Tähän vaikuttaa kaksi asiaa: useimmissa maissa on käytössä sosiaaliturvajärjestelmä, jolloin joskus ihmisen on edullisempaa olla työtön kuin tehdä töitä (kuten pelkällä ruokapalkalla); lisäksi työ ei ole ihmisen ainoa elinkeino: köyhyyteen suistuneet ihmiset ajautuvat monesti rikollisuuteen eli alkavat siirtää rikkaampien omaisuutta itselleen antamatta heille työpanostaan. Työnantajat eivät hyödy siitä, jos maahan muuttaa lisää suomalaisia, jotka ovat tottuneet korkeaan elintasoon ja tyytyvät ennemmin sosiaaliturvaan kuin ruokapalkkaan. Sellaisella maahanmuutolla ei olisi juurikaan vaikutusta työn hintaan, mutta sen sijaan se lisäisi rikollisuutta ja rikkaiden verokuormitusta.

Toista on, jos maahan muuttaa runsain mitoin väkeä kehitysmaista. Nämä ihmiset ovat valmiita tekemään töitä matalallakin palkalla, koska heidän mittapuillaan se on paljon ja koska pelkästään vakaat yhteiskunnalliset olot ovat heistä monille ylellisyyttä; näin palkat aloittavat jatkuvan laskukierteen. Jos nämä ihmiset pysyvät erilaisina eli lisäävät monikulttuurisuutta integroitumisen sijaan, heillä ei ole juurikaan edellytyksiä nousta säätykierrossa. He syrjäytyvät omiin ghettoihinsa ja jäävät pysyväksi ulkomaisperäiseksi proletariaatiksi, joka kilpailee kotimaisen proletariaatin kanssa. Kotimainen proletariaatti huomaa, ettei saa mistään töitä, koska ulkomaisperäinen proletariaatti polkee työn hintaa, ja väestöryhmien välit kiristyvät. Veronmaksuhalut vähenevät, koska veroista väistämättä menee osa toiselle väestöryhmälle. Tällöin sosiaaliturvan heikentäminen ei ole poliittisesti mahdotonta, se heikkenee ja työn hinta laskee entisestään. Pimeän ja harmaan työn tekeminen lisääntyy, mikä edelleen vauhdittaa yhteiskunnan alasajoa; lopputulos on jonkinmoinen libertarismi, jossa väestöryhmät muodostavat muodollisen valtion sisälle omia yhteiskuntia, joissa ei tarvitse olla tekemisissä muiden kuin ”omiensa” kanssa.

Voiton tästä kaikesta keräävät rikkaat, jotka maahanmuutolla ja monikulttuurisuudella suorittavat valtaisan sisäisen devalvaation eli Kiina-ilmiön siirtämisen länsimaiden sisälle. Yhteiskunnallisten jännitteiden kasvamisesta he eivät kärsi, koska jo hyvissä ajoin ennen sen alkua he linnoittautuvat omiin yksikulttuurisiin luksuslähiöihinsä, jollaisia voi esimerkiksi Yhdysvalloissa ihailla.

Tällaisilla ”oikeisto”puolueilla ei ole ollut ehdotonta valtaa vielä missään. Siksi ne ovat liittoutuneet ovelasti sosialistien kanssa. Sosialistit saavat virkansa, he saavat esiintyä hyvinä, suvaitsevaisina ja utilitaristisina ihmisinä ja leikkiä vähentävänsä ihmiskunnan kärsimystä. Kapitalistit keräävät hyödyn omiin kukkaroihinsa. Kumpikin voittaa, niin virka- kuin rahaeliittikin.

Mutta siihen voittajat rajoittuvatkin. Kaikki muut ovat häviäjiä, niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin. Suomalaiset saavat turvattoman arjen, kovemmat työmarkkinat ja epävarmemman elämän. Ulkomaalaiset, joista osa pakenee tänne saadakseen paremman elämän, joutuvat välineen rooliin: heidän tehtävänsä on tuottaa monikulttuurisuutta, sopeutumisen sijaan olla ongelma ja markkinatuote. Vain siksi, että toiset haluavat käyttää heitä esimerkkinään omasta suvaitsevaisuudestaan ja toiset maksimoimaan voittonsa. Luuleeko kukaan, että valtaosa maahanmuuttajista haluaa olla mieluummin erilaisuusmannekiineja kuin tavallisia jäseniä yhteiskunnassa?

Ja kuten alussa mainitsin, tällaisen epäpyhän allianssin vastustajat, kuten minä, leimataan joka taholta ulkomaalaisvihamielisiksi. En ole vihamielinen ketään kohtaan ulkomaalaisuuden tai minkään muunkaan yksilöstä riippumattoman asian vuoksi. Minä olen vihamielinen sinipunavoimia kohtaan, koska he ovat suuttumukseni omalla toiminnallaan ansainneet. He ovat niitä, joille ulkomaalaiset ovat tykinruokaa. Silti he ovat nykydoktriinin mukaan ”hyviä”.