31.5.2013

Tavoitteista ja toimintatavoista

Edellisen tekstini lopussa esitin selkeän kädenojennuksen vasemmistolaisille. Se oli puhtaasti periaatteellinen kädenojennus. Sen esittämisestä huolimatta en suinkaan toivo konservatiivien ja sosialistien liittoutumista yhteisten asiatavoitteiden edistämiseksi. Toivon, että mahdollisimman moni sosialisti ymmärtäisi tavoitteiden yhteneväisyyden ja kenties tämän tekstin luettuaan arvioisi uudelleen, ovatko sosialismin esittämät keinot parhaat tavoitteiden saavuttamiseksi.

Syytin liberalismia siitä, että sen noustua hegemonia-asemaan ovat vahvat valtiot yksi kerrallaan kadonneet historiaan. Tämä on mahdollistanut kansainvälisen, isänmaattoman rahaeliitin nousun asemaan, jossa se pystyy taloudellisten realiteettien nimissä ohjailemaan valtioita ja näin kaventamaan demokratiaa. Mikään hyvinvoiva yhteiskunta ei voi esimerkiksi ryhtyä harjoittamaan rajua protektionismia tai korottaa veroja sille tasolle, jota vasemmistolaisten ohjelmat edellyttäisivät. Se johtaisi pääomien ja vientiyritysten katoamiseen, mitä kaikki päättäjät joutuvat välttämään pelastaakseen itsensä seuraavissa vaaleissa. Ja tämähän ei ole mitään muuta kuin sitä, että raha päättää ja kansa tottelee.

Konservatiivina minä en hyväksy rahavaltaa. Vallan on oltava jollain konkreettisella taholla, ei rahaeliitin tapaisella näkymättömällä taholla, jota ei välttämättä ole olemassakaan muualla kuin päättäjien korvien välissä. Tämä on periaate: jos vallankäyttäjä toimii huonosti, se on voitava kukistaa tarpeen tullen vaikka ripustamalla köyden jatkeeksi. Rahaeliitin ongelma on se, ettei kukaan voi varmuudella tietää, kuka sitä edustaa.

Sekä konservatiivit että sosialistit kaipaavat vahvaa valtiota, ja siksi he ovat tässä taistelussa samalla puolella. Syy siihen, että mieluummin haluan konservatiivien liittoutuvan liberaalien kanssa, jotka ovat rahaeliitin poliittisia kätyreitä, on siinä, että sosialistien aseet ovat aivan väärät. Työväen asian unohtanut vasemmisto on kriisissään ottanut tavoitteekseen yhä uudet, populistiset tukilupaukset. Rahan kylväminen suuntaan ja toiseen samaan aikaan, kun julkinen velka muutenkin kasvaa, on itsenäisen valtion itsemurha. Velkaa otetaan juuri kansainväliseltä rahaeliitiltä, ja mitä enemmän sille ollaan velkaa, sen enemmän se velallisiaan pystyy pompottamaan.

Taannoin Uuden Suomen blogialustalla julkaistiin teksti Palkansaaja, miksi äänestät kokoomusta?, jonka on kirjoittanut Vasemmistoliiton kovimmin nouseva tähti, Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Teksti on pitkä, monipuolinen ja täsmällinen, ja siinä on käytetty lähdeviitteitä niin paljon, että se saattaa tämän blogin häpeään, ja se kertoo pitkästä ja huolellisesti tehdystä taustatyöstä tekstille. Siitä huolimatta en tekstiä lukiessani voinut olla ajattelematta: ”Kuinka tuossa asemassa oleva poliitikko voi olla noin tyhmä?”

Teksti on pitkä vuodatus Kokoomuksen vioista. Siinä luetellaan kaikki tavat, joilla Kokoomuksen linjaukset koituvat tavallisen palkansaajan tappioksi niin heikompana hyvinvointiyhteiskuntana, pienempinä palkkatuloina, pitempinä työurina, huonompana työelämänä ja heikompina sopimusjärjestelminä. Taustalla on tietenkin ajatus, että palkansaajien olisi edullista äänestää vasemmistoa.

Li Anderssonilla ja muilla vasemmistolaisilla on varmasti aivan vilpitön pyrkimys olla eduksi pienituloisille ja itseään elättäville ihmisille. Teksti vahvistaa käsitystäni, jonka esittelin edellisen tekstini lopussa: vasemmistolaiset kärsivät realismin puutteesta. En ymmärrä, kuinka esimerkiksi Andersson ei kykene yhdistämään Kokoomuksen linjauksia sellaisiin tosiasioihin, joiden olemassaolon hän varmasti tietää aivan yhtä hyvin kuin kokoomuslaisetkin.

Tuskin Kokoomus kurittaa palkansaajia pelkkää ilkeyttään. Kenties tämä on vasemmistoänkyröiden mielestä mahdoton ajatus, joka ei sovi muinaisten oppi-isien kuvauksiin muinaisesta maailmasta. Ehkä Kokoomuksessa vain on hahmotettu se asia, että nykyisetkin luksukset palkansaajilla ovat mahdottomia ja siten vaaraksi koko yhteiskunnalle.

Esitelläänpä joitakin tuttuja ja kuluneita faktoja. Suomen julkinen velka on noin puolet bruttokansantuotteesta. Se on kasvanut kuudessa vuodessa noin kaksinkertaiseksi ja kasvaa edelleen. Velanhoitokulut ovat vuosittain yli miljardi euroa. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta on yli puolet. Sitä rahoittava verotus on valtava taakka yksityiselle sektorille, joka koko kulutusjuhlaa pyörittää. Teollisuustuotanto pakenee paremman kilpailukyvyn maihin. Eläkeläisten, työkyvyttömien nuorien ja tuilla elävien ulkomaalaisten määrä kasvaa koko ajan, kun taas heitä elättävien työtä tekevien määrä parhaimmillaankin pysyttelee ennallaan. Maailmantaloudessa ei ole vuosikymmeniin odotettavissa yleistä noususuhdannetta. Luonnonvarojen liiallinen kulutus yhdistettynä niiden kulutuksen valtaisaan kasvuun kehitysmaissa aiheuttaa kroonisen rakenteellisen inflaation, jolle eivät keskuspankitkaan voi mitään, mutta joka kääntää helposti tulevan matalan talouskasvun kurjistumiseksi. (Aiemmasta tekstistä voi lukea vielä lisää taloutemme ongelmista, mutta varoitan: teksti voi viedä yöunet.)

Haluaisin kuulla vasemmistolaisten näkemyksen siitä, mitä näille ongelmille tapahtuisi, jos he pääsisivät aivan vapaasti toteuttamaan himoamaansa rahanjakoa. Itse uskon, että velkaantuminen jatkuisi, velanhoitokulut kasvaisivat, julkisen sektorin osuus kasvaisi, verot nousisivat, teollisuustuotanto ja rikkaat veronmaksajat häipyisivät lopullisesti ja ”globaali vastuunkanto” vain kasvattaisi yhteiskunnan taloudellista epätasapainoa.

Toinen vasemmistolainen, Jussi Saramo, on kirjoittanut juuri tästä asiasta tekstin samaiselle Uuden Suomen blogialustalle. Teksti on sinänsä ihan ansiokasta kritiikkiä Britanniassa harjoitettua matokuuripolitiikkaa kohtaan. Siitä vain unohtuu, että Euroopassa on esimerkki myös Saramon peräänkuuluttamasta lepsummasta suhtautumisesta talouskriisiin: Kreikka. Matokuurilla olevan maan kansalaisilla ei varmaankaan ole kovin hauskaa, mutta ainakaan täysromahduksen kokeneen Kreikan kansalaisilla ei ole yhtään hauskaa. Tosiasia on, että matokuuri Suomellakin on edessä, elleivät Andersson ja Saramo jotenkin osaa taikoa yllä lueteltuja ongelmia olemattomiin. Vain se on meidän päätettävissämme, aloitetaanko matokuuri nyt, kuten Britannia on tehnyt, vai vasta suuren kulutusjuhlan jälkeen, minkä Kreikka on tehnyt. Minä valitsisin Britannian tien. Sillä tiellä valtio ei ainakaan vielä ole ajautunut romahduksen ja sisällissodan partaalle.

Liberaalit ovat aseettomia rahavallan edessä, vaikka kaikki heistäkään eivät siitä pidä. Vaikka liberaalit ilman muuta kannattavat kansanvaltaa, he eivät omistusoikeuden ja markkinatalouden puolustajina keksi mitään tapaa, jolla periaatteitaan rikkomatta voisivat vastustaa niitä, jotka omaisuutensa turvin voivat muita komennella. Liberaalit kuitenkin kannattavat järjellistä talouspolitiikkaa, koska samaisen omistusoikeuden ihanteen vuoksi he vierastavat ajatusta, että veroilla siirrettäisiin rahaa niiden ansaitsijoilta muille. Rahaeliitti ohjailee maailmaa jos se vain suinkin siihen pystyy. Vakavaraisuus on paras puolustus sitä vastaan, ja siksi konservatiivien ei tule liittoutua sosialistien kanssa. Sosialistit eivät ikinä suostuisi luopumaan saavutetuista eduista, vaikka ne rahoitettaisiinkin velalla, kuten Anderssonin tekstistä voi päätellä. Näin paradoksaalista on, että käytännössä juuri sosialistit edesauttavat parhaiten globaalin kapitalismin yhä vankkenevaa ylivaltaa.

Vasemmiston oppien ytimessä oleva luokkasota on ilmeisesti vielä hyvin hellitty ajatus ideologisimmissa piireissä. Ideologia sumentaa ymmärryksen siitä, ettei yhteiskunta ole enää samanlainen kuin 1800-luvulla. Enää työntekijöillä ja työnantajilla ei ole toisistaan eriäviä etuja, joita poliitikot voisivat kipata toiselta toiselle. Työntekijöiden etu palautuu työnantajille suurempana kulutuksena, mikä lisää heidän yritystensä voittoja, työnantajien etu puolestaan palautuu työntekijöille siten, että töitä ja elantoa ylipäätään voidaan tarjota.

Suunnilleen 1980-luvulle asti vasemmistolaiset liikkeet saavuttivat voittoja toistensa perään. Liki sata vuotta vanhat unelmat hyvinvointivaltiosta saavutettiin, mutta se ei tarkoittanut, että vasemmiston piirissä olisi syntynyt tyytyväisyyttä. Omasta elintasosta seurasi häpeä ja katumus, ikään kuin vasemmistolaiset olisivat kokeneet tulleensa globaalilla tasolla siksi eliitiksi, mitä vastaan vasemmisto alun alkaen syntyi. Työväen aseman ajamisen sijaan vasemmistolaisille tuli halu hoivata kolmatta maailmaa, joka ei ole päässyt nauttimaan hyvinvointivaltiosta. Nyt tuo mieletön hoivavietti on yksi syy siihen, että myös oma hyvinvointimme on murentumassa käsiimme. Jos Suomen vauraus jaetaan koko kolmannelle maailmalle, ei maailmaan synny yhtäkään uutta vaurasta maata, yksi uusi köyhä vain syntyy.

Kun luokkaetuja ei enää ole olemassa, on kansallisvaltioille entisaikojakin enemmän perusteita. Tässä maassa on enää yksi yhteiskuntaluokka: Suomen kansa, jonka etu on, jos tämä maa voi hyvin. Siihen tavoitteeseen pääsemiseksi olisi konservatiivien ja liberaalien liittouduttava ja lopetettava velalla rahoitettu kulutusjuhla. Sosialistit olisi syytä eristää oppositioon, kunnes he ymmärtäisivät olla tarkastelematta maailmaa vain ideologiansa vääristävän linssin läpi. Ja kun he sen lopettavat, he valtaosaltaan lakkaavat olemasta sosialisteja. Tätä tapahtui Suomessa rajusti vaalikaudella 2007 – 2011, kun vasemmistopuolueet menettivät kannatusta Perussuomalaisille. Sopii toivoa, että 1970-luvulla alkanut vasemmiston hiljainen hiipuminen jatkuu suloiseen loppuun asti – kaikkien muiden kuin globaalin rahaeliitin eduksi.

2 kommenttia:

  1. Ovatko vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät loppujen lopuksi enää sosialisteja siinä mielessä, että oikeasti haluaisivat muuttaa olleellisesti nykyisiä omistusrakenteita? Ei ole viimeaikoina vaadittu tuotantolaitosten, apteekkien, eläkevakuutusyhtiöiden tai pankkien sosialisointia. Voidaanko sosialismiksi katsoa sitä, että kannattaa (tai hyväksyy) valtion ohjausta ja sääntelyä enemmän kuin porvarillisesti ajattelevat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan uudestaan tekstin numero 2: Käsitteistä. Siellä olen määritellyt vasemmistolaisen.

      Vasemmistolaisuus on ideologia. Ideologia tarkoittaa ideaalia mallia, johon pyritään. Sosialisoiminen on vain yksi keino saavuttaa tuo ideaali, eli se on toimintatapa. Kuten tekstissä argumentoin, tämä toimintatapa on yhteinen vasemmistolaisille ja konservatiiveille, vaikka taustalla olevat arvot (eli ideaalit) poikkeavat toisistaan.

      Vasemmiston muutos viime vuosikymmeninä johtuu uskoakseni siitä, että Neuvostoliiton romahdus osoitti konkreettisesti, millaisia ongelmia sosialisoinnissa on. Ideaali kuitenkin on pysynyt jokseenkin samana. Nyt toimintatavat, joilla se halutaan saavuttaa, ovat muuttuneet yhä suurempaan rahan siirtämiseen verotuksen keinoin ihmisiltä toisille. Koska tämä ei todellisuudessa ole muuta kuin institutionalisoitua varastamista, suhtaudun vasemmistoon varsin penseästi.

      Poista