4.7.2013

Harry Potter ja monikulttuurisuuden arki

Ei, valitettavasti kyseessä ei ole supersuositun kirjasarjan kahdeksas osa. Kyseessä on analyysi sarjassa esiintyvistä yhteiskunnallisista lainalaisuuksista.

Sarjan kirjoittaja J. K. Rowling on tietääkseni avoimesti ilmoittanut olevansa Labour-työväenpuolueen eli paikallisten sosialidemokraattien, arvoliberaalien ja monikultturistien kannattaja. Arvomaailma paistaa aika selkeästi tarinastakin esiin. Pelkistettynä kyse on hyvien liberaalien ja pahojen fasistien välisestä taistelusta.

Tarinan maailmassa väestö koostuu taikaväestöstä eli velhoista ja noidista sekä tavallisista ihmisolennoista eli jästeistä. Osa velhoista on puhdasverisiä eli heillä ei ole sukulaisina taikakyvyttömiä jästejä. Eräät näistä velhoista ovat pahoja pimeyden velhoja. He ovat juuri sellaisia mörköjä, jollaisia me monikulttuurikriitikot olemme monikultturistien toiveissa ja stereotypioissa: synkeitä, egoistisia, sadistisia öykkäreitä, jotka uskovat täysin pseudotieteellisiin teorioihin omasta paremmuudesta verrattuna muihin – eli rinnastuvat täydellisesti rasisteihin, jotka vihaavat ulkomaalaisia selittämättömästi, vailla mitään syytä, minkä normaali ihminen voisi ymmärtää ja hyväksyä.

Hämmästyisin kovasti, mikäli tarina ei tosiaan olisi allegoria siitä, kuinka konservatiivit ovat pahoja ja liberaalit hyviä. Sivujuonteena jatkuvasti esiintyvä kotitonttujen, vapaaehtoisessa orja-asemassa olevien taikaolentojen, vapauttaminen viestii kirjailijan halusta taata oikeuksia ihan kaikille ja kaikenlaisille ihmisille.

Mutta mikä Harry Potterista tekee mielenkiintoisen, se on idealismin alta paistava realismi, joka kertoo, että kyllä Rowlingkin ymmärtää, vaikka ei ehkä kovin tietoisesti, ne tosiasiat, joiden vuoksi me ei-stereotyyppiset monikulttuurikriitikot esitämme kritiikkiämme. Edes Harry Potterin taikamaailmassa, jossa väestö jakautuu varsin mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin ihmisiin, ei monikulttuurisuutta käytännössä kannata kukaan.

Velhot ja noidat elävät omissa oloissaan, eivätkä he edes halua olla missään tekemisissä jästien kanssa. He ryhmittyvät omiin enklaaveihinsa, rakentavat paikkoja joihin vain he itse pääsevät ja jopa estävät maailmansa paljastumisen jästeille. Itse asiassa sen paljastaminen on rikos, ja jos siihen joku syyllistyy, hän on vaarassa menettää taikasauvansa eli käytännössä kaikki taikavoimansa, ja ne jästit puolestaan, jotka ovat saaneet vihiä taikamaailmasta, noidutaan unohtamaan kaikki näkemänsä ja kuulemansa.

Velhoista todella harva on edes kiinnostunut jästien maailmasta. Kiinnostunein kaikista on eräs herra Weasley, mutta hänen pakkomielteinen harrastuksensa ei siltikään etene sen pitemmälle kuin että hän kerää töpseleitä, nikkaroi auton kanssa ja muuta vastaavaa. Hän ei seurustele jästien kanssa, ei työskentele heidän kanssaan, ei asu heidän lähellään. Hänenkin, kaikkein suvaitsevaisimman velhon, kiinnostus jästien maailmaa kohtaan on vain samaa tasoa kuin 1800-luvun orientalistien kiinnostus itämaita kohtaan. Nämä orientalistit eivät halunneet elää yhteiskunnassa, josta tehdään monikulttuurista massiivisella maahanmuutolla ja assimilaation välttämisellä.

Velhoista suurin osa on puoliverisiä, joilla on sukulaisina sekä vanhoja taikasukuja että jästejä. Koko seitsenosaisessa kirjasarjassa ei selitetä, kuinka velhot ja jästit oikein tutustuvat ja päätyvät naimisiin. Miten suurin osa velhoista voi olla puoliverisiä, kun segregaatio on lähes täydellinen, ja kun se mitä ilmeisimmin on ollut vielä täydellisempi aikaisemmin? Velhot asuvat omissa oloissaan, työskentelevät toisilleen, opiskelevat vain keskenään. Heillä on oma valuuttansa ja he tuntevat jästien valuutan niin huonosti, että on syytä epäillä, ettei väestöryhmien välillä ole kerrassaan minkäänlaisia taloudellisiakaan kanssakäymisiä. Luultavasti koko puoliverinen enemmistö on vain kirjailijan ideologisessa korrektiudessa tekemä päätös, jota ei ole ajateltu yhtään sen pitemmälle kuin että ”se on kiva”. Siis täysin ideologinen ihanne, joka tarkemmin ajateltuna ei kestä käytäntöä, eli täysin samanlainen kuin monikultturistiset ihanteet kaikkialla.

Voisi tietenkin ajatella, että velhot karttavat jästejä, koska kanssakäymisestä olisi vain haittaa. Mutta ei: kanssakäymisestä olisi mahtavasti hyötyä kummallekin. Velhot karttavat jästejä vain ja ainoastaan siksi, etteivät halua monikulttuurisuutta.

Velhot osaavat taikakonstein esimerkiksi laittaa ruokaa muutamalla taikasauvan näpäytyksellä. He osaavat siivota pelkillä taikasanoilla. He osaavat korjata täysin rikki menneitä esineitä käden käänteessä. He osaavat siirtää joukoittain ihmisiä (ja luultavasti tavaroitakin) planeetan puolelta toiselle sekunneissa. He osaavat parantaa tauteja ja vammoja, jotka ovat kuolemaksi. He osaavat taikakonstein pitää ei-toivotut henkilöt (kuten rosvot) poissa luotaan.

Eikö tuottaisi käsittämättömästi lisäarvoa sekä velhoille että jästeille, jos tällaisia sovelluksia annettaisiin kaikkien käyttöön? Velhot tienaisivat omaisuuksia esimerkiksi korvaamalla lentoliikenteen porttiavaimilla. Mutta edes Weasleyn jästimielinen perhe ei ole valmis tähän. He kärsivät puutetta, mutta jästien pariin he eivät mene, vaikka voisivat hetkessä taikoa itsensä miljardööreiksi. On se monikulttuurisuus niin epämiellyttävää.

Olisi velhoillakin opittavaa jästeiltä. Velhot kirjoittavat sulkakynillä ja musteella pergamentille. He viestivät lähettämällä pöllön kuljettamaan kirjettä. Jästit voisivat opettaa heidät käyttämään tietokonetta ja sähköpostia, mutta ei, on se monikulttuurisuus niin epämiellyttävää.

Tietenkin on mahdollista, että velhot varjelevat jästejä ihan hyvyyttään. He ajattelevat, ettei heidän tuottamansa mittaamaton lisäarvokaan kompensoisi jästeille sitä mielipahaa, joka seuraisi kateudesta, siitä kun jästit pahoittaisivat mielensä taikakyvyttömyytensä vuoksi. Kateus kun on eräs vasemmistolaisten kantavista voimista, luulisi työväenpuoluetta äänestävän Rowlingin ottaneen asian huomioon aivan eri tavalla kuin joku sellainen, joka hyväksyy ihmisten erilaiset kyvyt menestyä elämässä.

Niin allegoria kuin Harry Potter luultavasti onkin, se itse asiassa käy parhaiten meidän monikulttuurikriitikkojen käyttöön. Emme me ole absoluuttisen pahoja ihmisiä, lordi Voldemortin tapaisia hirviöitä, jotka haluavat murhata kritiikkimme kohteita. Me olemme Harry Potterin ja Weasleyn perheen kaltaisia aivan tavallisia ihmisiä, jotka kannamme huolta yhteiskunnasta, jossa asumme. Arvostamme muita kansoja ja muita kulttuureja, mutta emme kuitenkaan ole niin tyhmiä, että toisimme ne naapuriin. Mitä hyötyä siitäkin muka olisi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti