Vapahtajamme, monikulttuurisuus

Koulussa minulle opetettiin, että rasismi on paha asia ja suvaitsevaisuus ja erilaisuuden näkeminen rikkautena ovat hyviä asioita. Suomi seuraa muuta Eurooppaa matkalla kohti monikulttuurisuutta, ja etenkin viime vuosikymmenellä sen pitäminen huonona asiana oli takuuvarma tapa leimautua pahaksi ihmiseksi. Hyvien ihmisten on pidettävä monikulttuurisuutta rikkautena.

Ensimmäistä maailmansotaa edelsi muutaman vuosikymmenen pituinen ajanjakso, jolloin länsimaat olivat aivan ylivertaisia verrattuna mihinkään muuhun kulttuuriin. Tämä johtui siitä, että tieteellinen, teknologinen ja teollinen vallankumous olivat suoneet länsimaille sellaisen aseellisen, logistisen, lääketieteellisen ja taloudellisen ylivoiman, etteivät muut voineet käydä piilukkotussareilla konekiväärejä vastaan, purjelaivoilla höyrylaivoja vastaan, yrttirohdoilla teollisia lääkkeitä vastaan tai käsityöllä massatuotantoa vastaan. Länsimaat voittivat ja kolonisoivat käytännössä koko maailman.

Tästä ylivoimasta sitten kumpusi länsimaissa yleinen asenneilmapiiri, jota nykyään sanotaan rasistiseksi, kulttuuridarwinistiseksi ja eurosentristiseksi. Ne olivat pahoja asenteita, jotka johtivat esimerkiksi kongolaisten ja juutalaisten kansanmurhiin. Näitä asenteita ei enää nykypäivänä kaivata, vaan nyt muodissa ovat suvaitsevaisuus ja kulttuurirelativismi, joillakuilla suoranainen kulttuurillinen itseinho. Suvaitsevaisuus ei tietenkään ulotu näihin pahoihin asioihin, vaan suvaitsevaisten on oltava erittäinkin suvaitsemattomia niitä kohtaan, jotka eivät jaa samoja arvoja.

Onhan se ihan ymmärrettävää ja järkeenkäypää, että pahat teot johtavat katumukseen. Kongolaisten ja juutalaisten massamurhat olivat surullisia ja vääriä tapauksia, eikä sellaisia enää tarvitsisi tapahtua. Tosin se tässä kuviossa on ihmeellistä, että nekin ihmiset, jotka eivät ole millään tavalla osallistuneet näihin vääryyksiin, kokevat asiakseen katua ja pahoitella niitä.

Ihmeellisintä kylläkin on eurosentristisyyden lukeutuminen nykyään pahoihin asenteisiin. Sata vuotta sitten länsimaalaiset olivat ylpeitä omasta kulttuuristaan, jota pitivät ylivertaisena vailla mitään kyseenalaistamista. He olivat ylpeitä myös omasta rasismistaan ja kulttuuridarwinismistaan.

Nykyään länsimaalaiset eivät ole (tai ainakaan eivät ole sitä avoimesti ja ylpeästi) rasistisia, kulttuuridarwinistisia tai eurosentristisiä. Eli samalla kun tämä kulttuuri on päässyt eroon niistä vääryyksiä aiheuttaneista piirteistä ja saanut uudet tilalle, kulttuurista ei enää ollakaan ylpeitä. Häpeävätkö suvaitsevaiset tahot omaa suvaitsevaisuuttaan ja kulttuurirelativismiaan?

Kun olin lukiossa, kävin jonkin verran filosofian kursseja. Eräällä niistä eräs neiti sanoi, että koko länsimaalainen kulttuuri saisi hänen puolestaan tuhoutua. Olin melkoisen hämmentynyt tästä, mutta en sanonut siihen mitään, pääasiassa siksi, että en ehtinyt muodostaa hitaassa pääkopassani niitä argumentteja, jotka nyt vuosien jälkeen ovat jokseenkin hioutuneet. (On sanottava, että tässä ryhmässä, jossa keskustelimme, kukaan muukaan ei sanonut neidille mitään vastaan, joten ehkä mielipide oli jotenkin korrekti; ajatelkaa, jos joku sanoisi samaa ihan mistä tahansa muusta kulttuurista.)

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei neiti oikein ajatellut, mitä todella sanoi. Ehkä hän ajatteli juurikin tässä kulttuurissa tapahtuneita kansanmurhia ja ympäristötuhoja, ja sivuutti kokonaan ajatuksen, että muut kulttuurit olisivat ja ovat syyllistyneet ihan vastaaviin omilla tahoillaan ja omissa mittakaavoissaan.

En usko, että neiti tarkoitti haluavansa nähdä demokratian, sukupuolten tasa-arvon, maallistuneen yhteiskunnan ja muun valistusperäisen ajattelutavan tuhoutuvan. Silloinhan juuri hän itse olisi se, joka kaikkein enimmin tuhosta häviäisi. Kuittaan tapauksen siis ajattelemattomuutena.

Sen sijaan mielenkiintoista on se, että tuollainen ajattelemattomuus ei ollut kenenkään mielestä epäkorrektia. Sama on koko Suomessa havaittavissa. Kun joku sanoo, että monikulttuurisuus on rikkautta ja että suomalaisen kulttuurin sopisi oppia muista kulttuureista, mikään vaikutusvaltainen taho ei ärähdä, että ”älähän rumia puhu”. Toista on, jos joku sanoo, että muiden kulttuurien sopisi oppia suomalaisesta tai yleisemmin länsimaalaisesta kulttuurista. Se onkin jo sitten paluuta kulttuuri-imperialismiin ja niihin asenteisiin, jotka johtivat kongolaisten ja juutalaisten kansanmurhiin.

Mikä meni pieleen? Vaikka juutalaisten kansanmurha oli suuri vääryys, kuinka on mahdollista, että vielä seitsemänkymmentä vuotta jälkeenpäin sadat miljoonat länsimaalaiset ihmiset potevat siitä (missä eivät ole olleet osallisina) niin suurta huonoa omaatuntoa, että toiveet koko tämän kulttuurin tuhoutumisesta ovat korrekteja? En kerta kaikkiaan pysty uskomaan, että kulttuurillisen itseinhon takana ovat vain ne asiat, joiden siellä sanotaan olevan. Länsimaalaisen ihmisen kroonisen pahan olon tunteen on kummuttava jostain muusta lähteestä.

Ihmisolento ei siedä jatkuvaa pahan olon tunnetta. Sellaiseen reagoidaan aina vähintään jollain psykologisella defenssimekanismilla, joka sysää ongelmat maton alle patoutumaan. Jos länsimaisen kulttuurin vääryydet olisivat syy pahan olon tunteeseen, defenssimekanismina ne kiistettäisiin, keksittäisiin syitä, tekosyitä tai puolusteluja vääryyksille. Mutta näin ei käy.

Ainoa selitys on, että vääryyksien korostaminen on itsessään defenssimekanismi. Kun emme tiedosta syitä pahaan oloomme, etsimme korvaavia syitä, joiden katuminen ja tuomitseminen sitten tuovat helpotusta. Siihen tarpeeseen ovat länsimaalaisen kulttuurin historialliset ja myös nykyiset vääryydet kuin tehtyjä.

Selkeä tosiasia on, että täsmälleen samat tahot, jotka eniten murehtivat kansanmurhien uhreja, imperialismin aikaisia (todellisia tai kuviteltuja) vääryyksiä sekä ympäristökatastrofeja, ovat niitä, joille monikulttuurisuus on rikkaus ja voimavara. Tässä on ratkaisu lännen krooniseen pahan olon tunteeseen.

Ihminen on luontaisesti hengellinen olento. Koko ihmiskunnan historiassa tällainen maallistuneisuus, mikä nykyään on vallalla länsimaissa, on hyvin poikkeuksellista.

Ihminen on luontaisesti väkivaltainen olento. Koko ihmiskunnan historiassa pysyvä rauhantila, mikä nykyään on vallalla suurimmassa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellinen.

Ihminen on luontaisesti ksenofobinen olento. Koko ihmiskunnan historiassa hyväksyvä suhtautuminen kaikkeen eksoottiseen, mikä nykyään on muotia suurimmassa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellista.

Ihminen on luontaisesti yhteisöllinen olento. Koko ihmiskunnan historiassa individualismi, mikä nykyään on vallalla suurimmassa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellista. Ihminen on aina ja kaikkialla jakanut toisia ihmisiä meihin ja muihin, ei yksilöihin.

Ihminen on luontaisesti itse itsestään huolehtiva olento (totta kai yhteisön puitteissa, aktiivisena osana heimoa). Koko ihmiskunnan historiassa hyvinvointivaltio, joka huolehtii kansalaisistaan, jolta kansalaiset ovat oppineet vaatimaan ratkaisua lähes kaikkiin pulmiin, joka suuruudessaan näyttää kasvottomalta ja ehtymättömältä rahasammolta ja joka on yleinen monissa länsimaissa, on hyvin poikkeuksellinen.

Ihminen on luontaisesti kärsinyt puutetta. Koko ihmiskunnan historiassa yleinen yltäkylläisyys, jonka eteen ei ole tarvinnut raataa kohtuuttomasti ja joka on nykyään vallalla suuressa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellista.

Ihmisen asema on luontaisesti pysynyt vakaana. Koko ihmiskunnan historiassa valinnan mahdollisuudet ja jatkuva, nopea yhteiskunnallinen muutos ovat olleet hyvin poikkeuksellisia. Suutari on miltei aina pysynyt lestissään, pojat ovat seuranneet isänsä ammattiin ja lapset pysyneet vanhempiensa sosiaalisessa asemassa. Vain modernin ajan lännessä nopea säätykierto ylöspäin, epävarmat pätkätyöt, lähes rajattomat kouluttautumismahdollisuudet ja jatkuvat yhteiskunnalliset heilahdukset ovat olleet yleisiä.

Yllä luetellut asiat ovat lisäksi suurimmat erot lännellä ja muulla maailmalla. Otetaan esimerkiksi islamilainen maailma, joka on Euroopan monikulttuuristumisen tärkein moottori. Se on hengellinen, väkivaltainen, ksenofobinen, yhteisöllinen, monin paikoin aineellisesta puutteesta kärsivä ja muuttumaton kulttuuri, jonka piirissä ei ole kattavia hyvinvointivaltioita. Mutta juuri sellaisena se on lähellä niitä olotiloja, joissa ihmisolento on kehityskaarensa elänyt. Ei tarvitse kuin vähän sovitella Darwinin lakia, niin voi päätellä, että juuri tuollainen olotila on ihmiselle luontaisesti sopiva – siis sopiva, ei ”hyvä”, mitä tuo sana nyt tarkoittaakaan. Ihmisen aivot eivät ole viime vuosisatoina suuremmin muuttuneet. Ne eivät ole ehtineet sopeutua muuttuneeseen maailmaan. Kun ihminen on maallistunut, väkivallaton, ksenomaaninen, individualistinen, yltäkylläinen, hedonistinen ja tottunut vaatimaan valtiota tuekseen joka asiassa, sekä vielä jatkuvassa epävarmassa ja hektisessä muutostilassa, hänen aivonsa kärsivät. Samaan tapaan kuin makean veden kalat kärsivät merivedessä, vaikka samaa H₂O:ta se on.

Hypoteesini on seuraava: postmoderni länsimaalainen kulttuuri on luonut niin luonnottomat olosuhteet niin suurelle ihmisjoukolle, että sadat miljoonat ihmiset ovat ikään kuin joutuneet joukkopsykoosin valtaan. Luonnottomissa olosuhteissa ihmiset etsivät vaistomaisesti, itse mitään tiedostamatta, pakoa tilanteesta pois. Heille alkuperäinen (”primitiivinen”) islamilainen kulttuuri näyttäytyy jonain terveenä ja puhtaana, vaikka se onkin niin erilainen kuin heidän omat, suurta mukavuutta luoneet olosuhteensa. Heille monikulttuurisuus on vapahtaja, jota he kaipaavat luokseen korjaamaan tilanteen, vaikka eivät osaakaan selittää edes itselleen, miksi.

Tähän väliin vertaus: otetaan kaksi ihmistä. Toinen tekee ankarasti töitä, urheilee säännöllisesti, syö terveellisesti, ei juopottele eikä polta tupakkaa. Toinen lojuu kotonaan työttömyyskorvauksilla, katselee televisiota kaiken päivää, ei urheile koskaan, syö vain roskaruokaa, vetää joka ilta kännit ja polttaa ketjussa, siis sanalla sanoen elää mässäillen ja huvitellen, rasittamatta itseään mitenkään. Kumpi on onnellisempi? Ensimmäinen. Paradoksaalista on, että onnellisuuden ja hyvän olon tunteen eteen on nähtävä vaivaa, uhrauduttava ja kieltäydyttävä. Tämä pätee myös postmodernin länsimaailman ja islamilaisen kulttuurin suhteisiin: kaikessa mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä elävä länsimaalainen on onnettomampi kuin vaikeammissa olosuhteissa elävä islamilaisen maailman asukas. Tämä näkyy muun muassa siinä päätä huimaavassa määrässä masennuslääkkeitä, joita länsimaalaiset ottavat ahdistukseensa.

Koetellaan hypoteesia: ketkä täällä länsimaissa eniten kaipaavat monikulttuurisuutta? Eivätkö jokseenkin hyvätuloiset, pasifistiset ja maallistuneet tahot, kuten vasemmistoeliitti? Perussuomalaiset sen sijaan, nuo juntit, keskimääräistä matalammin koulutetut alemman keskiluokan tyypit, joille ainakin kansakunta tuo yhteisöllisyyttä, eivät arvosta monikulttuurisuutta. Myöskään hengellisyytensä säilyttäneet, kuten lestadiolaiset, eivät ole mitään monikulttuurin ihannoitsijoita. Yhdysvalloissa, joissa ei ole kattavaa hyvinvointivaltiota, ei ole myöskään poliittista monikultturismia. Ja vielä: enää missään muussa kulttuurissa ei ole niin vahvaa kaipuuta pois omastaan, että siitä olisi tullut valtiollisen tason ideologia. Sellaista esiintyi ennen lännen vaipumista rappioon ja itseinhoon.

Omalla tavallaan valtiollisen ideologian asemaan (esim. 1, 2 ja 3) noussut monikultturismi on saavuttanut innokkaimpien kannattajiensa joukossa sen hengellisen aseman, joka aikaisemmin kuului kristinuskolle. Kuten 50-luvulla poliitikon olisi ollut mahdotonta sanoa, että ei ole kristitty, nykyään poliitikon on mahdotonta sanoa olevansa suvaitsematon muita kulttuureita kohtaan. Tämän sai karvaasti kokea Jussi Halla-aho, josta on tehty valtakunnan ykköspaholainen, taho jota kohtaan kaikki epäasiallisetkin keinot ovat hyväksyttäviä.

Sigmund Freud totesi (Future of an Illusion):

"Jos uskonto halutaan karkottaa eurooppalaisesta sivilisaatiostamme, se voidaan tehdä vain toisella doktriinijärjestelmällä, ja tällaisella järjestelmällä olisi alusta lähtien uskonnon psykologiset piirteet, sama pyhyys, jäykkyys ja suvaitsemattomuus, sama ajattelun kieltäminen puolustuksenaan."

Juuri näin on tapahtunut. Suvaitsevaisuuden korostunut asema on äärimmäisen osuva esimerkki pyhyydestä. Jäykkyyttä ja suvaitsemattomuutta edustavat monikulttuurin kannattajien hysteerinen asenne maahanmuuttokriitikoita kohtaan. Ajattelun kieltäminen puolustuksena on kaikille Jussi Halla-ahon tunteville tuttu juttu: onhan korkein oikeus päättänyt, etteivät loogiset johtopäätökset oikeuta toteamaan, että uskonto, joka pitää virheettömänä ja täydellisesti esimerkillisenä henkilönä pedofiiliä, on pedofilian pyhittävä pedofiiliuskonto.

Lopuksi voisin tarkastella itseäni. Suoraan sanon, että vastustan monikulttuurisuutta henkeen ja vereen, pidän sitä suurimpana uhkana Suomelle ja koko lännelle. Ja minähän olen hengellinen, yhteisöllinen ja maallisen hyvän suhteen nuuka. Ksenofobinen en sanan varsinaisessa merkityksessä ole, pikemminkin ”ksenoskeptinen”. Väkivaltainen en ole, maltan aina mieleni, mutta ei minulla ole väkivaltaa vastaan mitään universaalia periaatetta (kun asuntooni kerran murtauduttiin poissa ollessani ja minulta vietiin omaisuutta, totesin, että jos olisin ollut paikalla, olisin kumauttanut rosvoa hiilihangolla ja painanut hänen otsansa kuumaan hellaan muistoksi). Epävarmassa sosiaalisessa asemassa tosin olen ja hyvinvointivaltion holhouksessa olen kasvanut, mutta silloinkin koen monikulttuuristumisen vain yhtenä uutena epävarmuustekijänä.

Mutta kun vielä lisää tarkastelen itseäni, huomaan olevani eräällä tapaa monikulttuurin kannattajien kanssa samassa rintamassa. Minua iljettävät hyvin monet postmodernin länsimaalaisen kulttuurin piirteet: kristillisyyden alasajo, yltiöpäinen individualismi, hedonismi ja muu moraalinen leväperäisyys, kertakäyttö- ja kulutuskulttuuri, populaarikulttuuri, moderni arkkitehtuuri sekä tietenkin tuo asenne, joka hypoteesini mukaan on defenssimekanismi tätä kaikkea kohtaan. Minä vain haluan parannuksen toiseen suuntaan: minä kaipaan takaisin 1800-luvun lopun ilmapiiriin.

Sinä, joka kannatat monikulttuurisuutta: tule kanssani yhteiseen rintamaan! Näytetään, että lännellä on voimaa omastakin takaa. Pelastetaan itse itsemme, omilla ehdoillamme. Ei ole oikein sälyttää sitä tehtävää muslimeille, joilla on töitä omalla tahollaan. Puhdistakaamme tästä kulttuurista sen mätäpaiseet. Valistuksen aatteita voi kunnioittaa ilman uskonnon tuhoamista, ilman tarpeellisesta väkivallasta luopumista, ilman eksotiikan palvomista, ilman yhteisöjen kukistamista, ilman hyvinvointivaltiosta ja kaikesta materiaalisesta hyvästä luopumista. Silloin voimme ottaa vapahtajaksemme uuden eurosentrismin, hyvän kulttuurillisen itsetunnon, ja elää tasapainossa toistemme, muiden kulttuurien ja luonnon kanssa.