5.8.2013

Kun idealismi mädäntyy...

Jos ihmiset menevät tietämättömyyden verhon taakse suunnittelemaan tulevan yhteiskuntansa ihanteita, millaiseen ideologiseen malliin he päätyvät? Tätä pohti filosofi John Rawls uskoen, että ajatusleikki tuottaisi sen kaikkein parhaimman. Kukaan verhon takana oleva ei tiedä, missä asemassa tulee yhteiskunnassa olemaan, mitä toivoo tai mitä tavoittelee. Niinpä jokainen on varovainen ja päätyy kaikkien kannalta tasaisen hyvään lopputulokseen.

Verhon takana valitut periaatteet muodostavat ideologian, jota kutsutaan sosiaaliliberalismiksi. Sen on eräänlainen oikeistolainen suuntaus sosialidemokratiasta. Ihmisillä on vapaus ja vastuu itsestään, mutta toisaalta täysin yksin heitä ei jätetä. Verotusta on, progressiivistakin, ja sillä pidetään yllä sellaisia rakenteita, jotka tarjoavat heikoimmille sellaisen elintason, että heidän ei tarvitse henkensä pitimiksi lähteä rikosten tielle ja että heillä on mahdollisuus koulutuksen kautta nousta sosiaalisessa asemassa.

Joku voisi ajatella, että tämä filosofinen ajatusleikki on varma ja pätevä osoitus siitä, mille ideologialle rakennettu yhteiskunta on kaikkein paras. Suomi on – tai ainakin oli – jokseenkin tällainen yhteiskunta, mikä oli seurausta toisen maailmansodan jälkeisestä vuosikymmenien jaksosta, jolloin sosialidemokraatit hallitsivat maata yhteistyössä porvarien kanssa.

Suomi myös sattuu olemaan hyvä esimerkki siitä, että sosiaaliliberalismi ei välttämättä olekaan se paras. Itse ideologiassa ei välttämättä ole periaatteessa kovin paljon vikoja, vaan vika löytyy ihmisistä. Ihminen on se ikuinen riesa ideologioille. Olivat ihanteet kuinka yleviä, aina se on ihminen, joka ne saa mädäntymään ja muuttumaan irvikuvikseen.

Se, mihin mikään ideologia ei ole soveltunut, on ihmisen olemus kuolevaisena, lisääntyvänä ja unohtavaisena olentona. Sosiaaliliberalismi toimi Suomessakin niin pitkään kuin maan köyhä väestö muisti aiemmat kurjat olot ja ymmärsi kaiken uuden hyvän olevan konkreettisesti saavutettu. Mutta sitten tuli systeemin perikato: minun sukupolveni, joka ei muista muuta kuin tämän yltäkylläisyyden.

Maaliskuussa opiskelijat kokoontuivat Helsinkiin osoittamaan mieltään opintotuen puolesta. Rahaa on saatava vähintään kuten ennen, jo saavutetusta edusta ei suostuta luopumaan. Eivätkö he todellakaan ymmärrä, ettei maailmasta tai edes maailmanhistoriasta löydy opiskelijoita, jotka olisivat olleet yhtä hyvässä asemassa?

”Kuka maksaa eläkkeitä ellette nyt tue meitä?” he kysyivät. Mitähän tuohon nyt pitäisi vastata? Jos näillä opiskelijoilla oli voimaa lähteä mölyämään pääkaupunkiin, niin tuskinpa he olivat aivan nälkäkuoleman partaalla. Oli aika, jolloin opiskelijat asuivat vintillä olevassa siivouskomerossa, pitivät yllään yhtä vaatekertaa ja söivät kahdesti päivässä kehnon aterian. Näissäkin olosuhteissa opiskelijat selvisivät elossa ja olivat myöhemmin maksamassa eläkkeitä. Miksi nykyajan opiskelijat eivät samasta suoriutuisi? Onko sosiaaliliberalismi kenties aiheuttanut ihmislajin uskomattoman nopean rappeutumisen, joka on tehnyt kaksikymppisistä yhtä hauraita ja avuttomia kuin pikkulapsista?

Varmasti opiskelijoilla olisi kivempaa, jos he saisivat enemmän rahaa. Vaatimuksen voisi ehkä joissain olosuhteissa ymmärtää, mutta ei näissä. Mikähän se valtionvelan määrä nyt taas olikaan? Vajaat sata miljardia (100 000 000 000) euroa. Ja tänäkin vuonna lisäystä tulee noin yhdeksän miljardia (9 000 000 000) euroa.

Tämähän ei opiskelijoita haittaa. He pitävät hauskaa nyt ja maksavat lystin tulevaisuudessa. Jos maksavat. Osa käyttää rahansa juopotteluun ja heittää henkensä antamatta mitään takaisin. Fiksuimmat pääsevät hyödyntämään oppimaansa Yhdysvaltoihin ja tulevat takaisin vasta sitten, kun omat lapset on mukavaa saada ilmaisen hoidon ja koulutuksen piiriin. Loput kippaavat velat surutta omille lapsilleen, jotka eivät tänä päivänä pääse osoittamaan mieltään vanhempiensa ahneutta vastaan.

Kuten sanottu, minä itse kannatan konservatismia. Ehkä se viehättää minua eniten juuri siksi, että ideologioista se on vähiten sokean idealismin vallassa. Tuskin sekään täydellinen on, mutta ainakin siihen on helpompi yhdistää käytännönläheinen kriittisyys kuin moniin muihin ideologioihin, jotka monissa asioissa toimivat suoranaisina toimintamalleina.

Tärkein huomio kuitenkin on, että mikään järjestelmä ei toimi ilman haastamista, kritiikkiä. Markkinatalous on talousjärjestelmistä toimivin, koska siihen on kilpailun muodossa sisäänrakennettu kritiikki. Demokratia on yhteiskuntamalleista toimivin, koska vaalien järjestäminen luo vastaavanlaisen sisäänrakennetun kriittisyyden.

Suomessa pulma vain on se, että demokratia ei enää oikein toimi. Kaikki ovat ihastuneita sosiaaliliberalismiin, eikä kukaan enää rohkene ehdottaa siitä luopumista. Media ei enää haasta vallanpitäjiä, ja ideologian kritiikki jää meidän yksittäisten blogikirjoittajien vastuulle. Tarvitsisimme jonkin kriisin, joka saisi meidät tietämään ja muistamaan, millaista todellinen kurjuus on. Jos nykyajan opiskelijat tietäisivät, millaista oli 50-luvun opiskelijoilla, he eivät kerta kaikkiaan kehtaisi vaatia valtiota ottamaan heidän huvikseen yhä enemmän ja enemmän velkaa, jonka maksajasta ei ole tietoa.

90-luvun lama ei ravistellut tätä yhteiskuntaa tarpeeksi. Tarvitsisimme samanlainen kurjuuden kurimuksen ja noidankehän kuin mikä Kreikassa tällä hetkellä on – tai sitten sodan. Pelkästään armeijan lyhyillä maastoharjoituksilla opin arvostamaan sitä kasarmin ankean tuvan askeettista ylellisyyttä ja syömistä muonituskeskuksessa.

Jos Kreikka selviää talouskriisistään, se saattaa vuosikymmenien kuluessa nousta suurempaan menestykseen kuin Suomi. Friedrich Nietzsche kirjoittaa kirjansa Tragedian synty esipuheessa seuraavasti: ”[…] kreikkalaiset – anteeksi kuinka? Hekö muka tarvitsivat tragediaa?

Tuollaisenaan tuota lausetta voi soveltaa tähänkin asiaan. Tässä kontekstissa vastaus on: kyllä. Kriisit tulee nähdä investointeina ihmisten asenteisiin, hyvinvointi taas asenteita turmelevana voimana. Kaikki asiat tarvitsevat tragediaa. Sen syntyä ei tule pelätä, vaan se on kohdattava haasteena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti