Verhon
takana valitut periaatteet muodostavat ideologian, jota kutsutaan
sosiaaliliberalismiksi. Sen on eräänlainen oikeistolainen suuntaus
sosialidemokratiasta. Ihmisillä on vapaus ja vastuu itsestään, mutta toisaalta
täysin yksin heitä ei jätetä. Verotusta on, progressiivistakin, ja sillä
pidetään yllä sellaisia rakenteita, jotka tarjoavat heikoimmille sellaisen
elintason, että heidän ei tarvitse henkensä pitimiksi lähteä rikosten tielle ja
että heillä on mahdollisuus koulutuksen kautta nousta sosiaalisessa asemassa.
Joku
voisi ajatella, että tämä filosofinen ajatusleikki on varma ja pätevä osoitus
siitä, mille ideologialle rakennettu yhteiskunta on kaikkein paras. Suomi on –
tai ainakin oli – jokseenkin tällainen yhteiskunta, mikä oli seurausta toisen
maailmansodan jälkeisestä vuosikymmenien jaksosta, jolloin sosialidemokraatit
hallitsivat maata yhteistyössä porvarien kanssa.
Suomi
myös sattuu olemaan hyvä esimerkki siitä, että sosiaaliliberalismi ei
välttämättä olekaan se paras. Itse ideologiassa ei välttämättä ole periaatteessa
kovin paljon vikoja, vaan vika löytyy ihmisistä. Ihminen on se ikuinen riesa
ideologioille. Olivat ihanteet kuinka yleviä, aina se on ihminen, joka ne saa
mädäntymään ja muuttumaan irvikuvikseen.
Se,
mihin mikään ideologia ei ole soveltunut, on ihmisen olemus kuolevaisena,
lisääntyvänä ja unohtavaisena olentona. Sosiaaliliberalismi toimi Suomessakin
niin pitkään kuin maan köyhä väestö muisti aiemmat kurjat olot ja ymmärsi
kaiken uuden hyvän olevan konkreettisesti saavutettu. Mutta sitten tuli
systeemin perikato: minun sukupolveni, joka ei muista muuta kuin tämän
yltäkylläisyyden.
Maaliskuussa
opiskelijat kokoontuivat Helsinkiin osoittamaan mieltään opintotuen puolesta.
Rahaa on saatava vähintään kuten ennen, jo saavutetusta edusta ei suostuta
luopumaan. Eivätkö he todellakaan ymmärrä, ettei maailmasta tai edes
maailmanhistoriasta löydy opiskelijoita, jotka olisivat olleet yhtä hyvässä
asemassa?
”Kuka
maksaa eläkkeitä ellette nyt tue meitä?” he kysyivät. Mitähän tuohon nyt
pitäisi vastata? Jos näillä opiskelijoilla oli voimaa lähteä mölyämään
pääkaupunkiin, niin tuskinpa he olivat aivan nälkäkuoleman partaalla. Oli aika,
jolloin opiskelijat asuivat vintillä olevassa siivouskomerossa, pitivät yllään
yhtä vaatekertaa ja söivät kahdesti päivässä kehnon aterian. Näissäkin olosuhteissa
opiskelijat selvisivät elossa ja olivat myöhemmin maksamassa eläkkeitä. Miksi
nykyajan opiskelijat eivät samasta suoriutuisi? Onko sosiaaliliberalismi
kenties aiheuttanut ihmislajin uskomattoman nopean rappeutumisen, joka on
tehnyt kaksikymppisistä yhtä hauraita ja avuttomia kuin pikkulapsista?
Varmasti
opiskelijoilla olisi kivempaa, jos he saisivat enemmän rahaa. Vaatimuksen voisi
ehkä joissain olosuhteissa ymmärtää, mutta ei näissä. Mikähän se valtionvelan
määrä nyt taas olikaan? Vajaat sata miljardia (100 000 000 000) euroa.
Ja tänäkin vuonna lisäystä tulee noin yhdeksän miljardia (9 000 000
000) euroa.
Tämähän
ei opiskelijoita haittaa. He pitävät hauskaa nyt ja maksavat lystin
tulevaisuudessa. Jos maksavat. Osa käyttää rahansa juopotteluun ja heittää
henkensä antamatta mitään takaisin. Fiksuimmat pääsevät hyödyntämään oppimaansa
Yhdysvaltoihin ja tulevat takaisin vasta sitten, kun omat lapset on mukavaa
saada ilmaisen hoidon ja koulutuksen piiriin. Loput kippaavat velat surutta
omille lapsilleen, jotka eivät tänä päivänä pääse osoittamaan mieltään
vanhempiensa ahneutta vastaan.
Kuten
sanottu, minä itse kannatan konservatismia. Ehkä se viehättää minua eniten
juuri siksi, että ideologioista se on vähiten sokean idealismin vallassa.
Tuskin sekään täydellinen on, mutta ainakin siihen on helpompi yhdistää
käytännönläheinen kriittisyys kuin moniin muihin ideologioihin, jotka monissa
asioissa toimivat suoranaisina toimintamalleina.
Tärkein
huomio kuitenkin on, että mikään järjestelmä ei toimi ilman haastamista, kritiikkiä.
Markkinatalous on talousjärjestelmistä toimivin, koska siihen on kilpailun
muodossa sisäänrakennettu kritiikki. Demokratia on yhteiskuntamalleista
toimivin, koska vaalien järjestäminen luo vastaavanlaisen sisäänrakennetun
kriittisyyden.
Suomessa
pulma vain on se, että demokratia ei enää oikein toimi. Kaikki ovat ihastuneita
sosiaaliliberalismiin, eikä kukaan enää rohkene ehdottaa siitä luopumista.
Media ei enää haasta vallanpitäjiä, ja ideologian kritiikki jää meidän
yksittäisten blogikirjoittajien vastuulle. Tarvitsisimme jonkin kriisin, joka
saisi meidät tietämään ja muistamaan, millaista todellinen kurjuus on. Jos
nykyajan opiskelijat tietäisivät, millaista oli 50-luvun opiskelijoilla, he
eivät kerta kaikkiaan kehtaisi vaatia valtiota ottamaan heidän huvikseen yhä
enemmän ja enemmän velkaa, jonka maksajasta ei ole tietoa.
90-luvun
lama ei ravistellut tätä yhteiskuntaa tarpeeksi. Tarvitsisimme samanlainen
kurjuuden kurimuksen ja noidankehän kuin mikä Kreikassa tällä hetkellä on – tai
sitten sodan. Pelkästään armeijan lyhyillä maastoharjoituksilla opin
arvostamaan sitä kasarmin ankean tuvan askeettista ylellisyyttä ja syömistä
muonituskeskuksessa.
Jos
Kreikka selviää talouskriisistään, se saattaa vuosikymmenien kuluessa nousta
suurempaan menestykseen kuin Suomi. Friedrich
Nietzsche kirjoittaa kirjansa Tragedian
synty esipuheessa seuraavasti: ”[…]
kreikkalaiset – anteeksi kuinka? Hekö muka tarvitsivat tragediaa?”
Tuollaisenaan
tuota lausetta voi soveltaa tähänkin asiaan. Tässä kontekstissa vastaus on:
kyllä. Kriisit tulee nähdä investointeina ihmisten asenteisiin, hyvinvointi
taas asenteita turmelevana voimana. Kaikki asiat tarvitsevat tragediaa. Sen
syntyä ei tule pelätä, vaan se on kohdattava haasteena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti