15.8.2013

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys

Aloin valmistella tätä blogia viime vuoden marraskuussa, kun sain lähipiiristäni kannustusta. Aloitin listaamalla mielestäni pohtimisen arvoisia yhteiskuntafilosofisia ongelmia ja keräämällä niihin liittyvää uutisointia ja keskustelua. Alkuvuoden joutilaat hetkeni kuluivat mukavasti tekstejä luonnostellessa ja asioiden välisiä yhteyksiä selvitellessä. Alun nopea päivitystahti selittyy juuri sillä, että aloittaessani tähän mennessä julkaisemani tekstit olivat jo suunnilleen valmiita.

Kirjoittaminen on ollut ennen kaikkea kehittävää touhua. Ajattelin, että vaikka blogini ei saisikaan muita lukijoita kuin minut itseni, on se kuitenkin päätarkoituksensa täyttänyt: mielestäni olen näinkin lyhyessä ajassa kehittynyt huomattavasti kirjoittajana ja argumentoijana. Harjoitus tekee mestarin, se pätee myös kirjoittamisessa. Saman ilmiön huomasin aiemmin kaunokirjallisuudessa, jonka kirjoittamista olen harrastanut vuosien ajan.

En olisi blogia ryhtynyt kirjoittamaan, ellen olisi vahvasti ideologinen ihminen. Häiritsevä dilemma asiassa on syvä luontainen antipatiani ideologioita kohtaan yleensä. Moneen kertaan olen paheksunut milloin ketäkin käytännöllisyyden ja kriittisyyden hylkäämisestä ja tuudittautumisesta idealismiin. Oikeastaan en ole itse parempi.

Tuottaessani tekstiä en ole päässyt eroon hankalasta ongelmasta: minä haluaisin kehittää, vaikka vain itseäni varten, sellaisen ristiriidattoman teoreettisen mallin, joka toimisi kaikissa tilanteissa. Tavoitehan on loppujen lopuksi todella typerä, aivan yhtä suuruudenhullu kuin kaikki ne, mitkä ihmiskunnan historiassa ovat synnyttäneet valtaisia tragedioita. Eikä tavoite sovi lainkaan siihen, että ylistän käytännöllisyyttä ohi idealismin. Kenties luontaisesti suuruudenhulluna persoonana minulla on tiedostamaton halu ihmiskunnan aivojen rooliin.

Kaikenkattavien ideologioiden kompastuskivi on se, että maailma on niin monimutkainen, että ideologiat kohtaavat väistämättä ristiriitatilanteita. Tulisi olla Jumala, että voisi ymmärtää ja ennakoida kaiken. Minä en ole Jumala – ja varmaan parempi niin. Minusta tuntuu, että Jumalallakaan ei ole ihan kaikenkattavaa Ctrl-Z-komentoa, mitä minä luullakseni haluaisin varsin pian käyttää.

(Keksin muuten äskeisen kappaleen kirjoitettuani erään hauskan teologisen oivalluksen. Islaminuskon oppien mukaan Koraani on Allah-Jumalan suoraa sanaa, joka on ikuisena ohjeena kaikille maailman muslimeille, eli kaikenkattava ideologia. Sekin on kohdannut ristiriitatilanteita, kun islam on levinnyt Arabian länsiosista hyvin laajalle, olosuhteisiin jotka eivät vastaa Koraanissa kuvattuja. Allah ei selvästikään ole ymmärtänyt ja ennakoinut kaikkea. Siispä hän ei voi olla Jumala. Minun, kristityn, Jumalan jumaluuden paras perustelu on se, että hän loi ihmiselle järjen käytettäväksi.

Hupsista; taisin syyllistyä rikokseen nimeltä uskonrauhan rikkominen. Onhan oikeus todennut, että ”logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei […] ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”. Täytynee tässä varautua Illmanin ja Kalskeen hyökkäykseen.)

Eräs minua paljon häirinnyt ongelma on se, asetanko etusijalle yksilön vai yhteisön. Arkkikonservatiivina pidän ajatusta perheen, suvun ja kansakunnan ylivallasta yksilöön nähden luontaisena ja hyvänä asiana. Ihminen on heimo-olento, joten on luontevaa ajatella häntä vain osana jotakin itseään suurempaa, jolle hänen on oltava alamainen.

Toisaalta olen kuitenkin klassinen liberaali. Olisi mielestäni yksinkertaisesti tyhmää ja epäoikeudenmukaista, jos koko perhettä, sukua tai kansakuntaa rangaistaisiin yhden mätämunan takia. Mätämuna kantakoon vastuun törttöilyistään itse.

Individualismi on nykyään muotia. Minä en siitä pidä, vaikka siinäkin on puolensa. Olisi ollut todella ärsyttävää, jos vanhempani olisivat saaneet päättää minun elämäni suurista päätöksistä puolestani (toisaalta sama asia tuntuu heti oikeammalta, jos ajattelen itseäni vanhemman roolissa). Juuri individualismi on se asia, mihin oma, kaikenkattavan ideologiani kehittely kariutui.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ovat myös yhteiskuntafilosofisesti pohdinnan arvoisia ongelmia. Eräänä aamuna heräsin varhain ja kuin taikaiskusta aloin puolinukuksissa käydä mielikuvitusvastustajaa vastaan väittelyä kiintiöistä, joista kirjoitin jo varhain. Oivalsin tässä mielikuvitusväittelyssä jotakin, jonka kokonaan herättyäni arvioin muistiin merkitsemisen arvoiseksi.

Kiintiöt edustavat eräänlaista jäännettä yhteiskuntamme yhteisöllisyydestä, joka on kuitenkin aivan vääristynyttä, suorastaan korruptoitunutta. Kiintiöitä, liittyivät ne sitten sukupuoleen, kieleen, uskontoon tai etnisyyteen, perustellaan ”tukitoimina”. Tukitoimet noin yleensä ottaen ovat tietenkin todella hyveellisiä, mutta kiintiöihin liittyy eräänlaista raakuuttakin.

Oletetaan, että modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa on kaksi etnistä ryhmää, X ja Y, joista jälkimmäisellä menee heikommin ja jota siksi halutaan tukea kiintiöillä. Y:n heikompiosaisuus todetaan tilastoilla. Työ- ja opiskelupaikoille järjestetään Y-kiintiöitä, joiden tarkoitus on parantaa Y-väestön tilannetta. Suuressa mittakaavassa homma toimiikin: Y-väestön tilastot kaunistuvat ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Vai ovatko? Tilastot toimivat tässä tapauksessa todella totalitaarisina vallankäyttäjinä. On laskeuduttava yksilöiden tasolle. X-henkilö ja Y-henkilö hakevat samaa työpaikkaa. Y-henkilö saa sen, ansioista riippumatta, koska kuuluu Y-väestöön. Näin X-henkilöä syrjittiin. Onko se hänen kannaltaan lainkaan merkittävää, miksi häntä syrjitään? Pitääkö ihmisyksilön uhrautua tämän paremman yhteiskunnan projektin vuoksi?

Ja mitä tulee Y-väestöön: tilastot siivotaan kauniiksi syrjimällä Y-väestöä positiivisesti. Koska yhteiskunta on moderni länsimaa, eli individualistinen, Y-väestön syrjiminen positiivisesti ei heijastu minkäänlaisena etuna niille Y-henkilöille, joita ei syrjitä. Y-väestöllä ei ole ryhmäetua. Se, että tilastot siivotaan ylentämällä eräitä yksilöitä, ajaa loput toivottomaan kurjuuteen. Jos he valittavat olojaan, heille sanotaan: ”Katsokaa tilastoja: teidän ryhmällänne menee tilastollisesti niin hyvin, ettei valittamisen aihetta ole.” Silloin on turha toivoakaan mitään oikeita ratkaisuja, jotka toimivat paremmin kuin positiivisen syrjinnän kaltaiset vippaskonstit. Ja mitä tehdään niille X-henkilöille, jotka syystä tai toisesta elävät kurjuudessa? Heidän ongelmansahan ovat yhteiskunnan prioriteettilistalla viimeisinä.

En muista lähdettä kertoa, mutta kerron kuitenkin asiaan liittyvän anekdootin. Päiväntasaajan Guinea on Afrikan rikkain maa, vauraudessa Euroopan maiden tasolla. Vauraus selittyy maan suurilla öljyvaroilla. Kaikkihan on hyvin, tilastot eivät näe ongelmaa. Ongelma kuitenkin on: 99,9 prosenttia maan vauraudesta kuuluu diktaattorille ja hänen lähipiirilleen.

Voisin paremmin hyväksyä kiintiöitä, jos ensin luotaisiin ne ryhmäedut, joita kiintiöillä yritetään parantaa. Otetaan vielä havainnollinen esimerkki asiasta: Liisa saa naiskiintiön turvin kovapalkkaisen yritysjohtajan paikan. Kumpi hyötyy tilanteesta enemmän: maan toisessa osassa asuva Anna, myös nainen, vai Antti, Liisan aviomies? No Antti, tietenkin! Se epäkohta, että naisen euro on 80 senttiä (siis jos sitä epäkohtana pitää, kuten minä en), ei korjaudu sillä, että puolet naisista saa 120 sentin euron. Ansaitsemattomat edut valuvat tällöin aivan muualle, kuten Antille, kuin mikä olisi tarkoitus, eli Annalle.

Toinen yhteisöllisyyden jäänteiden ilmentymä liittyy keskusteluun kehitysyhteistyöstä. Meillä rikkailla eurooppalaisilla kuulemma on aihetta avustaa köyhiä kehitysmaita, koska kehitysmaiden ongelmista jotkut on jäljitettävissä Euroopan valtioiden toimintaan, esimerkiksi orjakauppaan afrikkalaisilla 1500 – 1800 -luvuilla.

Meidät suomalaiset lasketaan tässä tapauksessa korvausvelvollisten joukkoon. Syy on luullakseni yhteisöllisyyden jäänteissä: me olemme samaa porukkaa kuin englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset, jotka harjoittivat orjakauppaa afrikkalaisilla, koska me näytämme samalta ja koska kulttuurimme on samankaltainen. Afrikan valtiot puolestaan lasketaan kärsijöiden joukkoon, koska niissä asuu mustia afrikkalaisia, joita myytiin orjiksi.

Tulevatkohan kehitysapua näin puolustelevat muistaneeksi, että Afrikassa ei asu orjien jälkeläisiä. Orjien jälkeläiset asuvat Amerikassa (sekä tietenkin Liberiassa, jonne heitä muutti orjuuden lakkauttamisen jälkeen). Afrikassa asuu orjakaupan ensimmäisen, tärkeimmän vaiheen harjoittajien jälkeläiset, he jotka hyötyivät orjakaupasta siinä missä eurooppalaiset ja arabitkin. Tuo vaihe oli tärkein, koska ennen lääketieteen kehitystä eurooppalaiset ja arabit eivät yksinkertaisesti pysyneet elossa Afrikan viidakoissa. Jos afrikkalaiset itse eivät olisi myyneet toisia afrikkalaisia eurooppalaisille ja arabeille orjiksi, kukaan ei olisi sitä tehnyt, eikä orjakauppaa olisi ollut.

Jos orjakaupasta on jäänyt satojen vuosien päähän jotakin periytyvää velkaa maksettavaksi, niin saamapuolella eivät suinkaan ole Afrikan valtiot, vaan Amerikan musta väestö. Afrikan valtiot olisivat myös velvollisia maksamaan korvauksia, ja paljon olisivatkin. Minä kuitenkin asetan vahvasti kyseenalaiseksi periytyvän syyllisyyden ja korvausvelvollisuuden. Koska en ole harjoittanut orjakauppaa, en ole siihen syypää enkä näin ollen ansaitse sanktioita, samoin kuin en aio mennä kykkimään vankilaan, jos selviää, että esi-isäni oli murhaaja, joka vältti rangaistuksen.

Ja mistä johtuu, että Suomi ja suomalaiset ovat samalla syytettyjen penkillä kuin englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset? Eikö päinvastoin olisi oikeudenmukaista, että ”me”, jotka olemme sotineet ja kärsineet Ruotsin sodat, olisimme esittämässä korvausvaatimuksia? Ilmeisesti ihomme on väärän värinen.

Tämähän on silkkaa rasismia, mutta se on hyvää rasismia, sama ilmiö kuin positiivinen syrjintä: kun valkoista, kristittyä, etnistä enemmistöä ynnä muuta kohdellaan rasistisesti, asiasta ei olekaan syytä huolestua, vaan kyseessä on askel kohti edistystä. Mutta senkin sanominen on hieman epäkorrektia. Niinpä toisenlaisia selityksiä suositaan. Lainaan dokumenttiohjaaja Jouko Aaltosen haastattelua ulkoministeriön sivuilta (korostus oma):


”Siirtomaahistoriasta pitäisi ryhtyä puhumaan avoimesti. Avointa, kypsää dialogia ei vielä käydä”, Aaltonen toteaa. 
Myöskään Suomi ei hänen mukaansa voi pestä käsiään siirtomaa-ajan tapahtumista. Suomi oli muiden maiden tavoin mukana maailmantaloudessa ja käytti siirtomaiden raaka-aineita.

Kyllä meillä on valkoisen miehen taakka. Olisi itsepetosta väittää muuta.”

Monelle suomalaiselle näkemys on uusi. Aaltonen haluaakin kritisoida nykysuomalaisten mielikuvaa Suomesta lintukotona.

Täällä ajatellaan, että kaikki paha on muualla eikä meillä ainakaan kolonialismin kanssa ole mitään tekemistä. Se ajatus on väärä. Maailma oli globaali jo ennen kuin sana globaali edes tuli käyttöön”, Aaltonen sanoo.


Eli, koska Suomi käytti siirtomaiden raaka-aineita ja oli osa maailmantaloutta, olemme syypäitä siirtomaissa (tässä tapauksessa Kongossa) tapahtuneisiin vääryyksiin. Kysymys kuuluu: mikä maa tai alue ei käyttänyt siirtomaiden raaka-aineita ja ollut osa maailmantaloutta? Aaltonen taisi juuri todistaa, että kaikki, myös kongolaiset, ovat syypäitä siirtomaa-ajan vääryyksiin. Mutta ehkä hän on sellainen rasisti, ettei anna muille kuin valkoisille mahdollisuutta kantaa ”valkoisen miehen taakkaa”, oli tuo taakka sitten mikä hyvänsä.

Lopuksi palaan henkilökohtaiseen näkökulmaani. Afrikkalaiset veivät Amerikkaan mukanaan oman kansanmusiikkinsa, joka uudessa maailmassa kehittyi milloin mihinkin suuntaan ja on eräs nykyisen populaarimusiikin, kuten rockin, juurista. Ilman orjakauppaa tällainen populaarimusiikki ei olisi koskaan kehittynyt, vaan lännessä kuunnelluin musiikki saattaisi olla edelleen täkäläinen kansanmusiikki. Eikö rock’n’roll yksinkin ole meille eurooppalaisille aivan hirvittävä rangaistus, joka sovittaa minkä hyvänsä kuviteltavissa olevan synnin? Pitääkö sen lisäksi vielä ottaa meiltä rahamme?

6 kommenttia:

  1. Formalistisen "mittatikkutasa-arvon" ongelma on se, että sillä ei edistetä tosiasiallista yhdenvertaisuutta. Jos rehellisiä ollaan, vain jälkimmäisellä pitäisi olla merkitystä. Ja tosiasiallinen yhdenvertaisuus taas saattaa edellyttää joidenkin ryhmien rajattua, tilapäistä suosimista joissakin suhteissa. Eikö halusi saada kaikkien resurssit tuottoisaan käyttöön (vrt. edellinen postauksesi) edellyttäisi että heikompia ryhmiä joskus tuetaan jotta hekin pääsevät tuomaan kortensa kekoon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ”Tosiasiallinen yhdenvertaisuus” on käsittääkseni sama asia kuin lopputuloksen tasa-arvo eli tasapäisyys. Se on mielestäni moraalisesti sietämätön tila, ja yhteiskunnallisesti tuhoisa. Kaikessa raadollisuudessaan siinä on kyse siitä, että lusmut pääsevät elämään parempiensa siivellä ja tällä tavoin annetaan ymmärtää, että heikkous on ansio ja vahvuus on synti.

      Tosiasiallisella yhdenvertaisuudella ei todellakaan tule olla mitään merkitystä. Minä kannatan absoluuttista, individualistista mahdollisuuksien tasa-arvoa, joka takaa kaikille mahdollisuuden saada resurssinsa käyttöön. Esimerkiksi peruskoulutus on mielestäni hyvä ja tarpeellinen asia. Sen verran ymmärrän sosiaalidarwinismia, että mielestäni ne yksilöt, jotka eivät peruskoulun jälkeisestä tilastaan käsin saa kiinni kunnon elämästä, joutavat mennä. Maailmassa on liikaa ihmisiä, ja harvennus on suoritettava juuri heikommasta päästä. Tällä tavoin jäljitellään sosialidemokratiaa edeltävää tilaa, jossa evoluutio vaikutti vielä ihmislajiinkin.

      Edellisessä tekstissä käsittelin aivan eri asiaa. Koen periaatteessa järkeväksi tasoittaa tietä mahdollisille tulevaisuuden reformeja ajaville liikkeille, jotta pääsisimme institutionaalisessa mielessä muita yhteiskuntia edelle. Mielestäni tässä ei ole kyse samasta asiasta kuin positiivisessa syrjinnässä, ennemminkin tämä muistuttaa nuorten yritysten starttirahoja tai opiskelijoiden opintolainaa, joita molempia kannatan myös. Positiivinen syrjintä taas tukee sellaisia tahoja, joilla ei ole edes mitään potentiaalia. Tai ainakaan syrjintä ei perustu potentiaaliin, vaan aivan toissijaisiin asioihin. Otetaan taas esimerkiksi ne naiskiintiöt yritysten hallituksissa. Hallituksissa tehdään tiettyjä asioita ja vaaditaan tiettyjä tuloksia, sukupuolella tai millään muullakaan ei ole mitään merkitystä tulosten rinnalla. Sinne nimitetään vaikka koulutettuja apinoita, jos ne onnistuvat tuottamaan parempaa tulosta kuin muut vaihtoehdot.

      Poista
  2. Esimerkki: kaikilla kansalaisilla on yhdenvertainen oikeus mennä eduskuntaan seuraamaan täysistuntoa. Kaksi kansalaista, toinen tervejalkainen ja toinen pyörätuolissa, lähestyy eduskuntataloa. Tervejalkainen pääsee sinne omin avuin, pyörätuolissa istuva tarvitsee vähän avitusta. Ovatko he yhdenvertaisessa asemassa jos pyörätuolissa istuvalle ei järjestetä erityistoimin pääsyä eduskuntataloon? Onko syrjintää järjestää hänelle ja hänen kaltaisilleen oma sisäänkäynti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eri asioistahan tässä on kyse. Jalkavamma on aika konkreettisesti todennettavissa oleva asia. Sen sijaan sukupuoli ei ole vamma, eikä sen vuoksi sukupuolen perusteella tarvitse harjoittaa positiivista syrjintää. Kummallakin sukupuolella on realistiset mahdollisuudet päästä esimerkiksi niihin yrityshallituksiin. Sen sijaan jalkavammaisilla ei ole samalla tavalla realistisia mahdollisuuksia nousta eduskuntatalon portaita kuin tervejalkaisella. Paremmin asiat rinnastuisivat, jos pyörätuolissa liikkuisi täysin terve henkilö, joka on siinä ihan vaan huvin vuoksi. Ei sellaisia tapauksia varten tule olla tukitoimia, koska siinä niitä ei mistään järkevästä syystä tarvita.

      Keskustelussa positiivisesta syrjinnästä kaikkein mielenkiintoisinta on minusta se paradoksi, joka liittyy usein syrjinnän kannattajiin. Jos naiset, ulkomaalaiset, ruotsinkieliset, uskonnolliset vähemmistöt yms. tarvitsevat positiivista syrjintää, silloin he ilmeisesti ovat jotenkin huonompia. Kuitenkin samaan aikaan nämä tahot pitävät pahimpana maailmassa sellaisia ajatuksia, että ihmisryhmien välillä olisi jotain laadullisia eroja, että kaikki eivät olisikaan tasa-arvoisia. Jos naiset eivät ole miehiä huonompia, miksi heitä pitää erikseen tukea? Sen sijaan kukaan ei tunnu olevan sitä mieltä, että jalkavamma ei ole laadullinen haitta, josta on ihmisyksilölle riesaa.

      Poista
  3. Kyse ei ole siitä että he olisivat huonompia, vaan siitä että jostain syystä he joutuvat perusteettomasti huonompaan asemaan. Se on myös todennettavissa oleva asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko todennettavissa? Sehän on hyvä. Muistutan siitä, mistä kirjoitin tekstissä "Ylistys kaavamaisuudelle": lain edessä miehet ja naiset, suomalaiset ja ulkomaalaiset, suomenkieliset ja ruotsinkieliset yms. ovat tasa-arvoisia. Jos on todennettavissa epätasa-arvoisuus, oikea tapa reagoida siihen on käsitellä asia oikeudessa, ei tehdä tasapainottavaa vastavääryyttä.

      Se ei ole tasa-arvoa, että miehet ja naiset tienaavat yhtä paljon. Se on tasa-arvoa, että samassa asemassa olevat mies ja nainen tienaavat yhtä paljon ja että mikään ei estä ketään yksilöä saavuttamasta korkeinta palkkaa ja asemaa. Tasapäisyyteen pyrkiminen on loittonemista tasa-arvosta.

      Otetaan esimerkki: myydäänkö hedelmiä painon mukaan vai kappalehintaan? Jos niitä myydään painon mukaan, ne ovat tasa-arvoisia, koska se jossa on enemmän hedelmää (ja on siten kuluttajalle parempi), on arvokkaampi. Jos niitä myydään kappalehintaan, ne ovat tasapäisiä, koska huolimatta koosta ja laadusta hinta on sama.

      Kuten aiheena olevassa tekstissä kirjoitin, positiivinen syrjintä raa'asti redusoi yksilöt osaksi massaa ja siten on sovittamatonta individualistiseen yhteiskuntaan. Sukupuolikiintiöt riistävät kyvykkäiltä yksilöiltä mahdollisuuden menestyä omillaan. Se, että vähemmän pätevä yksilö saa jonkin paikan pätevämmän nenän edestä, on eduksi vain ja ainoastaan suositulle yksilölle, kaikille muille se on haitaksi. Yksi sukupuolen perusteella suosittu nainen ei hyödytä ketään muuta naista, koska naisilla ei ole ryhmäetua.

      Poista