23.12.2013

Hyvää ja huonoa monikulttuurisuutta

Ainakin ennen Perussuomalaisten nousua oli vallalla yleinen käsitys, että monikulttuurin ja monikultturismi-ideologian vastustaminen johtuu yksinkertaisesti pelosta, kokemattomuudesta ja rasismista. Silloin yleisen käsityksen mukaan kansallismieliset ja konservatiiviset ihmiset olivat vain surullisia tapauksia, joita ei tarvinnut huomioida, koska heidän näkemyksensä perustui heidän puutteellisuuteensa ihmisinä.

Tähän teoriaan uskoville oli kiusallista, kun monikulttuurikriittinen liike alkoi muodostua Jussi Halla-ahon Scripta-blogin ympärille. Halla-aho kun on osan elämästään ulkomailla asunut, kielitaitoinen tohtorismies. Lisäksi hänen teksteihinsä ei voinut reagoida samalla tavalla vähätellen kuin joihinkin kiihkoileviin törkyblogeihin, joita moni ei viitsi noteerata lainkaan. Halla-ahon demonisoiminen valtakunnan pääpiruksi perustuukin juuri siihen, että poliittiset vastapuolet ovat huomanneet olevansa aseettomia hänen argumentoivia tekstejään vastaan. Vai keksiikö joku jonkin muun selityksen siihen jo ennenkin esittämääni kysymykseen, miksi Halla-aho sai enemmän lokaa niskaansa kuin esimerkiksi Olavi Mäenpää, joka on merkittävästi pitemmän linjan poliitikko ja jonka blogissa on huomattavasti rajumpaa ja karkeampaa kielenkäyttöä?

Minä olen mieltänyt itseni halla-aholaiseksi vuodesta 2010, ja seuraavana keväänä olin yksi niistä yli viidestätoista tuhannesta, jotka Helsingissä antoivat hänelle mandaatin toimia eduskunnassa. Yritin muillakin tavoilla kantaa oman korteni siihen kekoon, että monikulttuurikriittisyydestä tulisi normaali puheenaihe. Kävin tuolloin hyvämaineista lukiota Helsingin keskustassa, jonka oppilaista takuulla kolme neljännestä kannatti Kokoomusta tai Vihreitä. Pidin jatkuvasti esillä omaa poliittista kantaani ja osallistuin aina tilaisuuden tullen poliittisiin keskusteluihin. Sain hyvillä mielin todeta, että näkemykseni hyväksyttiin koulun sisällä aivan toisella tavalla kuin Halla-ahon tärkeimmiltä osilta identtiset näkemykset valtamediassa. Jos ei muuta, niin ainakin lukiokaverini ymmärsivät, etteivät kaikki monikulttuurikriitikot ole mitään Kainuun peräkammareiden syrjäytyneitä poikamiehiä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin purkaa kiukkuaan.

Minäkin sovin kovin huonosti viime vuosikymmenen ylimieliseen stereotypiaan monikulttuurikriitikosta. Olen matkustellut laajasti pitkin suurta Eurooppaa, ja sinne minua on vetänyt juuri kulttuuri, eivät Välimeren lämpimät vedet tai Alppien laskettelukeskukset. Totta puhuen olen käynyt Välimerellä kahdesti ja Alpeilla kolmesti, mutta kertaakaan en pulahtanut uimaan tai laskenut rinnettä. Sellaisia asioita voi tehdä kotimaassakin. Jos ulkomaille asti raahautuu, on minusta hyvä tutustua kulttuuriin, jota ei täällä voi niin vain keinotekoisesti jäljitellä.

Suurimmat elämykseni ulkomailla ovat liittyneet juuri siihen, että olen päässyt irrottautumaan siitä kotoisuudesta, jossa stereotyyppiset monikulttuurikriitikot niin mieluusti rypevät. Ilmeisesti joillekin piireille on epäselvää, että omaa kansaansa, kulttuuriaan ja kotimaataan voi rakastaa ja samalla arvostaa muitakin. Nationalismin näkeminen yksin sinä tuhoavana voimana, millaiseksi se maailmansotien aikana valjastettiin, on liian kapeakatseinen uskomus. Jos kaikki kansat olisivat kunnioittaneet toisiaan niin kuin minä niitä kunnioitan, mitään sotia ei olisi koettu.

Muistoihini on jäänyt lähtemättömästi keväinen vierailu Alhambran maurilaisessa palatsissa Espanjan Granadassa, vaikka en sen erikoisuuksista sillä iällä mitään ymmärtänytkään. Olin vain yhdentoista ikäinen, mutta silti jaksoin kiinnittää huomioni pylväskäytäviin, pieniin sisäpihoihin ja puutarhaan, jossa kasvoi niin paljon minulle tuntemattomia kasveja.

Italiassa vaikutuin suuresti illasta Como-järven länsipuolisilla rinteillä, joille rakennettu kylä vaikutti etelämaisessa alkukantaisuudessaan niin ihmeelliseltä verrattuna standardoituun, teollisen säännölliseen pohjoiseen. Esimerkiksi talojen välisillä kujilla ei olisi kaksi ihmistä voinut kävellä rinnan eikä pyöräilystä olisi niin jyrkässä mäessä voinut unelmoidakaan. Saatoin kuvitella suomalaisia paloturvallisuustarkastajia, jotka vaatisivat puolet taloista mataliksi, jotta paloautot pääsisivät lain määräämällä tavalla paikalle. Se oli viimeinen niitti sille, että aloin inhota arkkitehtuurissa ja kaavoituksessa funktionaalisuutta ja suoritusluontoisuutta. Paitsi että olen aina halunnut jyrätä katerpillarilla Alvar Aallon tuotokset, tuon matkan jälkeen olen ymmärtänyt nykyajan suomalaisen kerrostaloasumisen ongelmat. On yksinkertaisesti vaikea kokea kodikkuuden tunnetta asuinympäristössä, jossa talot on kuin tehtaan liukuhihnalla valmistettu ja sitten pudotettu paikoilleen helikopterista.

Ranskassa ihastuin Vaux le Vicomten barokkipalatsiin ja sen puutarhaan, jonka pinnanmuodot piilottivat suuren vesikanavan, kun sen suuntaan oikeista paikoista tähyili. Näissä vanhoissa ranskalaisissa puistoissa on oivallettu sitä jotakin, mitä puistolla on oltava. Suomalaisissa kaupungeissa puistot ovat lähinnä rakentamattomia tiloja, jotka luovat väljyyden tunnetta. Tarkoitus mitä ilmeisimmin on keventää asuinympäristöä ja siten nostaa asuntojen hintaa.

Entisen Neuvostoliiton alueella vaikuttavaa on se rappioromanttinen tapa, millä raunioista kukoistukseen on noussut vain osa asioista. Esimerkiksi Syvärin rannalle on federaation aikana noussut oligarkkien rahoittama loistelias kylä, jossa yhdistyy karjalais-venäläinen perinnekylä, huvipuisto, loma-asuntola ja joulupukin paja Korvatunturilla. Mutta vain vähän matkaa yläjuoksulle päin on karu muistomerkki Neuvostoliiton yliteollistuneisuudesta: jonkinlainen puolihylätty telakka-alue, jolla valtaisat metallitelineet ruostuvat ja kasvillisuus tunkee asfaltin halkeamista.

Niinkin lähellä kuin Tallinnassa tämän saman ilmiön voi havaita. Satama-alueella on vain muutaman vuosikymmenen ikäinen Linnahall, joka rakennettiin kulttuurikeskukseksi neuvostoajan lopulla. Nyt se rapistuu eikä kukaan taida pidä siitä huolta. Silti se on kävelymatkan päässä Tallinnan uusista, hienouttaan kiiltävistä tornitaloista. Samaa sarjaa on myös se hulvaton kyltti erään pietarilaisen hotellin hissin ovella, jossa huomautettiin, että hissi toimii. Suomessa tällaista ei kohtaa. Jos jotakin hylätään, se on pian kokonaan purettu, eikä tuleville aikakausille jää samalla tavalla raunioita kuin antiikin imperiumeista ja Neuvostoliitosta.

Jos monikultturismissa tosiaan olisi kyse siitä, että kosmopoliitit kaipaavat toiseutta ympärilleen, niin heille luulisi riittävän esimerkiksi varta vasten rakennetut teemakylät, joissa olisi aivan erilainen arkkitehtuuri, erilainen kaavoitusmentaliteetti, erilaiset muistomerkit ja erilaisia julkisia tiloja. Mutta ilmeisesti tavoiteltu monikulttuurisuus voi toteutua vain ja ainoastaan siirtämällä ihmisiä kulttuurista toiseen. Minun kosketukseni saavutettuun monikulttuurisuuteen on esimerkiksi se, että olen vuosien ajan kävellyt kirjastoon ohi Puotinharjun ostoskeskuksen. Minunkin lyhyen elinikäni aikana tuo paikka on muuttunut tyystin. Ei siellä enää kantaväestöä pyöri. Jatkuvana kansoituksena ovat Afrikasta muuttaneet ihmiset, joilla ei taida olla mitään muuta tekemistä kuin oleilla päivästä toiseen.

Tässä konkretisoituu parhaiten Euroopassa harjoitetun monikulttuurin tavoittelun ongelma. Ulkomaalaiset ovat ottaneet Puotinharjun ostoskeskuksen kantapaikakseen, mutta samalla suomalaiset ovat menettäneet halunsa vierailla siellä. Eihän siinä ole kyse monikulttuurisuudesta, että eri väestöryhmät ovat tällä tavoin aivan erillään toisistaan. Tuloksena on vain ja ainoastaan segregaatiota, joka silloin tällöin ja yhä useammin aiheuttaa ristiriitatilanteita. Yhtä hyvin molemmat ryhmät voisivat olla paljon tyytyväisempinä yksikulttuurisissa kotimaissaan.

Aika hämmästyttävää on myös se, kuinka tällainen kaipuu monikulttuuriin on syntynyt juuri nykyaikana, jolloin matkustaminen maapallon toiselle puolelle tai vähintään yhteydenpito ulkomaille on niin paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Sen voisi jotenkin ymmärtää, että 1800-luvun suomalainen älykkö kaipaisi ympärilleen kaikkea kivaa maailman joka nurkalta. Mutta nykyihminen? Onko liikaa vaadittu, että jos suomalaisuus tympii, niin hyppää lentokoneeseen ja menee toisaalle tuulettumaan? Jos ulkomaalaisten tulokkaiden elättämiseen, asuttamiseen ja kouluttamiseen kerran on varaa, niin varmaan varaa löytyisi vaihtoehtoisesti myös vähän pitempään turistimatkaan. Siinä olisi sekin oikeudenmukainen puoli, että sen kukin hoitaisi omalla rahallaan, käymättä muiden kukkarolla kuten valtion rahoittama kulttuurin ”rikastuttaminen” käy, ja lisäksi monikulttuurisuutta saisivat kokea vain ne, jotka haluavat.

Kaipa se tosiaan on niin kuin tekstissäni Vapahtajamme, monikulttuurisuus epäilin: kaipuu monikulttuurisuuteen ei ole ensisijaisesti toiseuden rakastamista, vaan halua pois esimerkiksi juuri niistä piirteistä, joista yllä haukuin Suomea. Monikultturismin suurin ja tuhoisin vika on juuri se paradoksi, jota kukaan sen kannattaja ei uskoakseni ymmärrä: paikallisen tason diversiteetti on aina ristiriidassa globaalin diversiteetin kanssa. Kulttuurien sekoittaminen johtaa väistämättä heikompien kulttuurien hiljaiseen hiipumiseen. Heikkous ei tarkoita mitään kyvyttömyyttä innovaatioihin, vaan liiallista taipuvaisuutta. Koska länsimaalainen kulttuuri on maailman ainoa poliittiseen korrektiuteen pyrkivä, selvää on, että se on ensimmäisenä tulilinjalla. Me itse kuoppaamme sitä joka kerran, kun suostumme myönnytyksiin, jollaisten esimerkiksi voisi nostaa vaikkapa tämän. Vieläpä veronmaksajien rahoilla, se on syytä muistaa, oli hinta kuinka vähäinen hyvänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti