Kulttuurin kuolinkorinaa

Mitä yhteistä on Richard Straussin Alppisinfonialla ja Viktor Emanuel II:n monumentilla Roomassa? Kirjoittajan lienee syytä vastata, koska kumpikin on sen verran heikosti tunnettu, etten voi olettaa kaikkien lukijoiden pystyvän analysoimaan niitä.

1800-luku oli erityisesti koon kasvamisen vuosisata, suunnilleen millä elämänalueella tahansa. Musiikin klassisen tyylin kamariorkestereista siirryttiin ensin laajoihin sinfoniaorkestereihin ja lopulta Richard Straussin ja Gustav Mahlerin jättiläisorkestereihin. Esimerkiksi ottamaani Alppisinfoniaa esitetään erittäin harvoin, johtuen siitä määrästä soittajia, jota se edellyttää.

Arkkitehtuurin toiseksi esimerkiksi sopii Baijerin Ludwig II:n itselleen rakennuttama Herrenchiemsee-palatsi. Sen oli tarkoitus olla lähes identtinen kuin esikuvansa, Versailles’n palatsi. Merkittävimmät erot olivat seuraavat: palatsi oli tarkoitettu vain kuninkaalle itselleen, ei hoville (koska hän oli asosiaalinen erakko), se ei ollut kuninkaan ainoa merkittävä asumus, ja se sijaitsi valtiossa, joka oli paljon pienempi, vähäväkisempi ja poliittisesti merkityksettömämpi kuin 1600-luvun Ranska.

1800-luvun hengestä käy erinomaisen hyvin esimerkiksi myös Helsinki. Keskustan 1800-luvulta peräisin olevat rakennukset edustavat lähinnä kahta tyylisuuntaa: uusklassismia (tuomiokirkko, valtioneuvoston linna, yliopiston päärakennus, Presidentinlinna, Merikasarmi, Kaartin kasarmi) ja uusrenessanssia (Ateneum, Säätytalo, Suomen Pankki, Grönqvistin talo, Kämp); ehkä voisi mainita myös uusgotiikan, jota edustavat ainakin Johanneksenkirkko ja Ritarihuone.

Mistä näiden kertaustyylien käyttö johtuu? Ainakin siitä, etteivät aikalaiset olleet halukkaita suuressa määrin luomaan uutta. Koko vuosisadan yleinen henki oli tyytymätön olevaiseen. Milloin kaivattiin antiikkiin, milloin keskiaikaan, milloin renessanssiin, milloin 1600-luvulle. Ilmiön toinen puoli oli orientalismi: kiinnostus turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja japanilaista kulttuuria (tai oikeammin niistä luotuja stereotyyppejä) kohtaan.

Eräs selitys tälle on porvariston aseman nousu. Kun ainakin osa porvaristosta murtautui osaksi teollistuvien yhteiskuntien yläluokkaa, he pyrkivät lähinnä jäljittelemään aiempaa eliittiä ja siten loivat suuren kysynnän kertaustyyliselle taiteelle, joka monella tapaa oli taiteellisesti laiskaa matkimista. Valtiovalta omalta osaltaan antoi esimerkin, kun Wienin kongressin jälkeisessä konsensuksessa pyrittiin estämään uusi vallankumous, joka ravistelisi niitä oloja, jotka yhteisesti oli päätetty hyviksi. Tämän ilmiön nimi on romantiikka.

Alppisinfonia ja Viktor Emanuel II:n monumentti ovat 1900-luvun alun tuotoksia, mutta ne molemmat seuraavat selkeästi aiemman vuosisadan trendejä. Richard Strauss oli viimeisiä romanttisia säveltäjiä. Hän pitäytyi ikivanhaksi jääneessä tyylissä, kun monet muut säveltäjät olivat lähteneet kokeilemaan uutta. Viktor Emanuel II:n monumentti taas on klassisia tyyli-ihanteita noudattava alttari vanhentuvalle ilmiölle, monarkialle. Niitä kumpaakin yhdistää takertuminen vanhaan. Samoin niitä yhdistää megalomaaninen koko.

Molempien takana olevat taiteilijat luultavasti tiesivät, että heidän tuotoksensa eivät tule jäämään historiaan, elleivät he kompensoi vanhojen ihanteiden matkimista jollain muulla – koolla. Mitään muuta ei heille jäänyt, mutta siltikin he taisivat epäonnistua. Richard Strauss ei ole nimi, jonka keskiverto pop-musiikista pitävä osaa yhdistää Mozartin, Beethovenin ja Wagnerin kanssa, eikä Viktor Emanuel II:n monumentti ole saavuttanut asemaansa Rooman muiden monumenttien rinnalla.

Väitän, että nämä ilmiöt kertovat erään suuren tragedian synnystä: länsimaalaisen kulttuurin hiipumisesta. Nyt minulta on aivan turha ryhtyä tivaamaan näkemystä siitä, mitkä ovat kulttuurin loiston ja hiipumisen kriteerit. Länsimaalainen kulttuuri on vaurastunut ja levittäytynyt voimakkaasti 1800-luvun alun jälkeen. Onhan sekin elinvoimaa. Silti olen tiukasti sitä mieltä, että taiteen taantuminen menneen ja vieraan matkimiseksi ja yhdistelemiseksi on merkki vakavasta kytevästä ongelmasta.

Älköön kukaan luulko, että minä en pitäisi 1800-luvun taiteesta. Kertaustyylit ovat minusta kaupunkiympäristöön mainiosti sopivia, Richard Straussin musiikkia kuuntelen mielelläni ja orientalismi on minusta tervettä kiinnostusta erilaisuutta kohtaan. Oikeastaan vakavia päätöksiäni 1800-luvun taiteesta ei voisi tehdä, jos ei olisi tietoa siitä, mikä sitä on seurannut.

Arkkitehtuurissa esiintyi mielestäni lyhyt kukoistuskausi: art nouveau eli jugend, joka Suomessa ilmeni osin päällekkäin kansallisromantiikan kanssa. Parhain esimerkki tästä tyylistä on mielestäni Hvitträsk Kirkkonummella. Kolmen arkkitehdin itselleen suunnittelema kodin ja ateljeen yhdistelmä on mestarillinen ehkä juuri siksi, että sitä suunnitellessaan arkkitehdit saattoivat antaa täyden vallan mielikuvituksilleen. Vaikka talo on painajainen liikkumisongelmaiselle, se portaiden, käytävien ja parvekkeiden paljous on aina kiehtonut minua, niin että olen kerta kerran jälkeen mennyt sinne uudelle vierailulle.

Tämän jälkeen alkoi historiallisesti katsoen hämmästyttävän nopea laadun romahtaminen. Voisin kirjoittaa tästä paljonkin, mutta koska ”pyörää ei kannata keksiä kahta kertaa”, linkitän tuoreen tekstin Sarastus-lehdestä.

Musiikin alalla Richard Straussia seurasi hirvitys. Taidemusiikki taantui Igor Stravinskin sanoin kuvaamattomaksi möykäksi, ja populaarimusiikin uudet muodot, kuten jazz ja rock, seurasivat varsin pian perässä saavuttaen käsittämättömän suosion. Maailman kiistatta suurin arvoitus minulle ei suinkaan ole vaikkapa se, kuinka alkuräjähdyksessä ei-mikään räjähti, vaan se, kuinka niin sanomattoman monet ihmiset pitävät yksinkertaisesta, jumputtavasta musiikista, vaikka he ovat tietoisia paljon laadukkaamman musiikin olemassaolosta.

Rappio tapahtui taiteessa alalla kuin alalla: väriroiskeet ylennettiin maalauksiksi, teolliset huonekalut ja koriste-esineet valtasivat kodit, runoilta ja kirjallisuudelta ei lopulta vaadittu enää mitään.

Miten tämä on mahdollista? Porvariston noustessa taide jämähti vanhaan, työväestönkin noustessa taide rapistui täysin. En usko, että se on sattumaa. Kulttuuri heijastelee yhteiskuntaa, ja minä uskon, että on olemassa absoluuttisesti oikea yhteiskunnallinen malli. Kannatan hierarkioita, koska pidän niitä ihmisolennolle luontaisina siksi, että ihminen ei koskaan muodosta spontaanisti mitään tasa-arvoista. Kulttuurimme, joka viimeisten kahdensadan vuoden aikana on muuttunut tasa-arvoiseksi, on myös mädäntynyt.

Työväestön ylentämisessä epäonnistuttiin: onnistuttiinkin alentamaan yläluokka. Vaikka luulisi, että vaurauden käsittämätön nousu olisi mahdollistanut entistä suuremman upeuden ja uljauden, tapahtuikin päinvastainen. Kertaustyylejä seurasi arkkitehtuurissa aivan vastaava kyvyttömyys luoda uutta: funktionalismi, jonka ideologia on poistanut arkkitehtuurin taidemuotojen joukosta; onko kukaan kuullut, että nykyaikana arkkitehteja pidettäisiin taiteilijoina? Kaikissa taidemuodoissa rima asetettiin alemmas tai peräti poistettiin kokonaan, koska kukaan ei enää osannut tavoitella suurempia korkeuksia, paremmuutta edeltäjiin nähden. Menneen haikailu vaihtui kulttuuriseksi itseinhoksi ja eksotiikan kaipuu poliittiseksi monikultturismiksi.

Jos olisin elänyt sata vuotta sitten, todennäköisesti olisin kansallisromanttisten arkkitehtien kanssa halveksinut Viktor Emanuel II:n monumenttia. Mutta jos saisimme tietää, mitä oli tulossa, olisimme langenneet sen eteen polvillemme.