27.5.2014

Eurovaaliasiaa, osa 2

Vaalit sitten käytiin, ja kuten arvata saattoi, tulokset eri maissa aiheuttivat erilaisia tunteita. Kotimaassa Perussuomalaisten tulos jätti toivomisen varaa, mutta suuri yllätys se ei ollut, kun ottaa huomioon heikon ehdokasasettelun, josta viimeksi harmittelin, sekä innottoman kampanjan. Vaali-iltana kuitenkin tavallaan löysin itsestäni uuden puolen, kun sosialidemokraattien vielä kehnompi menestys hälvensi pettymyksen tunteen kokonaan. Ensimmäistä kertaa Suomen puoluevaalien historiassa SDP on jäänyt neljännelle sijalle.

Kannatusprosentteihin liittyy paljon mielenkiintoa, mutta kaikissa vaaleissa kuitenkin kisataan vain ja ainoastaan paikoista. Nyt niitä oli jaossa niin vähän, että suurillakaan kannatusmuutoksilla ei olisi ollut välttämättä mitään merkitystä. Ehkä pettymystäni hälvensi sekin tieto, että jos Perussuomalaiset olisi saanut viisi prosenttiyksikköä enemmän ääniä, mutta silti kaksi paikkaa, olisin ollut seuraavat viisi vuotta hyvin katkeralla mielellä.

Suomen tuloksen voisi tiivistää seuraavasti: Kristillisdemokraattien paikka siirtyi Perussuomalaisille ja toinen Vihreiden paikoista siirtyi Vasemmistoliitolle. Kumpikin muutos on minusta muutos parempaan päin. Vaikka Sari Essayah vaikuttaa fiksulta ihmiseltä, ehdottomasti mieluummin näen Euroopan parlamentissa Jussi Halla-ahon. Ja kun ottaa huomioon, että Vihreiden toinen paikka kuului vanhalle stalinistille Satu Hassille, mitään laadullista heikentymistä ei Merja Kyllönen tuottanut, pikemminkin päinvastoin.

Vaikka Vasemmistoliitto on puolueena keskimäärin Vihreitäkin kaistapäisempi, sen ryhmä Euroopan parlamentissa ei kuulu establishmentiin. Lisäksi vaalivoiton heijastumisesta kotimaisiin kuvioihin ei tarvitse olla huolissaan, koska Vasemmistoliitto on hallituksesta lähtemisellään varmistanut paikkansa oppositiossa siinäkin tapauksessa, että ensi keväänä tapahtuisi mahdoton ja SDP nousisi suurimmaksi puolueeksi. Totta puhuen Vasemmistoliiton ensimmäinen vaalivoitto liki kahteen vuosikymmeneen tarjoaa erittäin mehukkaan tilaisuuden viedä puhtia vasemmistopopulismin vaaralta, josta kirjoitin hiljan. Koska voittajan kelkkaan hyppääminen on mieluisaa, tulevina vuosina saatamme nähdä vahvan vuodon kölin ali hilatusta SDP:stä uuteen alkuun päässeeseen Vasemmistoliittoon, samoin kuin kulta-aikansa ohittaneista Vihreistä. Tämän maan ehdoton realiteetti on, ettei Vasemmistoliitto voi päästä hallitukseen ilman SDP:tä. Jos SDP heikkenee, se ei enää pääse hallitukseen tai ainakaan pääse vaatimaan itselleen sinne apupuoluetta. Vasemmiston painopisteen muutos voi marginalisoida koko vasemmiston hyvin pitkäksi aikaa. Sitä sopii toivoa jokaisen, joka tämän maan tulevaisuudesta kantaa huolta.

RKP:n suhteen olen ajat sitten tottunut siihen, ettei se koskaan tuota mitään positiivista yllätystä, joten en oikein osaa harmitella sen pelastumista jälleen kerran.

Puolueiden sisällä paikkojen jakautuminen ei sekään mennyt kuin unelma. Eija-Riitta Korhola oli viimeisiä järjen ääniä Kokoomuksessa, samoin kuin Hannu Takkula Keskustassa. Täytyy toivoa, että Korholan kohtalo johtuu konservatiivien joukkopaosta Kokoomuksesta pois. Jos Alexander Stubb valitaan kesällä puolueen puheenjohtajaksi, luulisi viimeistenkin konservatiivien etsivän paremman poliittisen kodin itselleen. Siinä toki vaarana olisi, että ääriliberaali Kokoomus siirtyisi vain paikkaamaan romahtaneen vihervasemmiston jäljiltä jäänyttä kukkahattutyhjiötä.

Vaalibudjeteista tehtävät analyysit jaksavat ilahduttaa. Kun Stubb sai 148 101 ääntä Pepsodent-hymyllään, irvistelemällä TV-ohjelmissa ja 122 000 eurolla, Halla-aho keräsi 80 529 ääntä vain 5 000 eurolla ja silkalla substanssilla; Stubbin konkreettiset tavoitteet jäivät kampanjassa arvoitukseksi. Myös oman ehdokkaani Sampo Terhon voitto ilahdutti. Se on osoitus siitä, ettei Terho ole vain Halla-ahon varamies, vaan ahkeruudella ja osaamisella saa generoitua täysin omaa kannatusta.

Suureksi onneksi EU-kriittisten äänestäjien protesti kanavoitui muualla Euroopassa paremmin ääniksi kriittisille puolueille. Perussuomalaisten kolmas paikka olisi ollut hieno juttu, mutta tosiasia on, että yhdellä suomalaisella mepillä on Euroopan parlamentissa yhtä paljon vaikutusta Suomen asioihin kuin yhdellä ranskalaisella, brittiläisellä tai vaikka maltalaisella mepillä. Esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa Itsenäisyyspuolue (UKIP) nousi maan suurimmaksi puolueeksi ja paikkoja se sai 24 – melkein kaksi kertaa enemmän kuin kaikki suomalaiset puolueet yhteensä. Tietenkin olisin mieluusti vaihtanut muutamankin ulkomaalaisen kriittisen mepin yhteen perussuomalaiseen, koska näistä vaaleista halusin juuri vaikutusta kotimaan politiikkaan; Euroopan parlamentissa ei maanosan suuntaa käännetä.

Edellisen tekstin tyyliin teen listan kannattamistani ulkomaalaisista puolueista ja niiden kohtaloista vaaleissa. Tulokset löytyvät täältä.

Ruotsi: Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit): 2 paikkaa (+2)
Tanska: Dansk Folkeparti (Tanskan kansanpuolue): 4 paikkaa (+2)
Saksa: Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle): 7 paikkaa (+7)
Alankomaat: Partij voor de Vrijheid (Vapauspuolue): 4 paikkaa (-1)
Belgia: Vlaams Belang (Flaamien ”asia”): 1 paikka (-1)
Yhdistynyt kuningaskunta: UKIP: 24 paikkaa (+11)
Ranska: Front National (Kansallinen rintama): 24 paikkaa (+21)
Italia: Lega Nord (Pohjoisen liitto): 5 paikkaa (-4)
Itävalta: Freiheitliche Partei Österreichs (Vapauspuolue): 4 paikkaa (+2)
Kreikka: Ανεξάρτητοι Έλληνες (Itsenäiset Kreikkalaiset): 1 paikka (+1)

Näistä UKIP:n lisäksi Ranskan Front National ja Tanskan kansanpuolue olivat suurimmat puolueet maissaan. Ainakin kolme eurojytkyä siis koettiin.

Euroopan kansanpuolue säilytti asemansa parlamentin suurimpana ryhmänä, mikä on hyvä, eihän kriitikoilla ollut realistisia mahdollisuuksia sitä haastaa. Pääkomissaariehdokas Jean-Claude Juncker ei voi olla läpeensä kelvoton, kun on onnistunut pysymään liki kaksi vuosikymmentä Luxemburgin pääministerinä. Sosialistien haastajasta Martin Schulzista en tiedä paljon, enkä mitään hyvää. Hän vaikuttaa yhtä suvaitsemattomalta eri mieltä olevia kohtaan kuin viimeinen aateveljensä Suomen pääministerinä. Euroopan tärkeimpänä poliitikkona hän epäilemättä tulisi kehittämään unionia yhä totalitaarisempaan suuntaan. Ainakaan Juncker ei voi olla huonompi kuin nykyinen pääkomissaari José Manuel Barroso, joka politiikastaan päätellen ei ole hylännyt nuoruutensa maolaisia ihanteita, vaikka opportunistina onkin soluttautunut keskustaoikeistoon niitä edistämään sammutetuin lyhdyin.

Valtapoliitikot Euroopassa ovat kauhistuneet kriitikoiden vahvistumisesta, mutta opiksi he eivät aio ottaa. Missä ovat poliitikot, jotka myöntävät protestiliikkeiden saavan kannatusta, koska vanhat vallanpitäjät ovat epäonnistuneet maanosan asioiden hoitamisessa? Jos kannatuksesta ollaan huolissaan, niin luulisi sen säilyvän paremmin nöyrällä asenteella. Jos Euroopan johtajat eivät aio muuttaa linjojaan lähemmäs kansan tahtoa, kriittinen trendi tulee vahvistumaan. Kansa on aina osoittanut olevansa vahvempi kuin vallanpitäjät. EU-federalistit ovat jähmeällä linjallaan ajamassa itsensä samaan tilanteeseen kuin Ranskan ja Venäjän monarkit ennen vallankumouksia. Omasta puolestani en pahastuisi, vaikka Barroso ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy saisivat maksaa ylimielisyydestään samalla tavalla kuin eräs henkinen edeltäjänsä.



13.5.2014

Eurovaaliasiaa, osa 1

Itä-Ukrainassa on äänestetty näytösvaaleissa ja Euroopan Unioni paheksuu. Se, miten juuri EU läksyttää muita epädemokraattisuudesta, tuo lähes kaikissa suhteissa mieleen sen, kuinka vankiloissa väkivaltarikolliset antavat toisilleen fyysisiä lisärangaistuksia konnuuksista. Vain se osa vertauskuvassa ontuu, että EU ei ole vankilassa.

EU on eräällä tavalla maailman halveksittavin ilmiö, eräällä toisella taas maailman ihailtavin. Halveksittavaa siinä on se sanoin kuvaamaton tekopyhyys, jonka konkreettisin ilmenemismuoto on kauniit puheet demokratiasta yhdistettynä omaan epädemokraattisuuteen ja antidemokraattisuuteen. Ihailtavaa siinä on se, miten se pystyy kansalaisyhteiskuntien puitteissa pitämään yllä riittävää passiivista kansansuosiota ja säilymään. EU lienee ihmiskunnan historian ainoa imperiumi, jonka tulevaisuus näyttää olevan jokseenkin tukevalla pohjalla vielä siinäkin vaiheessa, kun se on epäonnistunut melkein kaikessa, siirtynyt pikkusieluisuudessa idioottimaisuutta vakavampaan tilaan ja kun sen johtajat avoimesti ja häpeämättä sylkevät alamaistensa päälle. Tosin en usko, että ansio on EU:n johtajien. Se, että digitaalisen viihteen määrä on nykyisenä aikana rajaton, pitää yhteiskunnan muutosvoimat poissa barrikadeilta. Eiväthän vakaat yhteiskunnat vaadi muuta kuin leipää ja sirkushuveja.

EU:lla on enemmän päätöselimiä kuin tavallinen kansalainen kykenee käsittämään, eivätkä niiden tarkoituksia ymmärrä kaikki niistäkään, jotka niihin ovat yrittäneet perehtyä. Euroopan parlamentti on ainoa, jonka kokoonpanoon kansalaiset saavat vaikuttaa, kerran viidessä vuodessa. Euroopan komissio vastaa kansallisia hallituksia, mutta sen ei tarvitse piitata mistään kansalaismielipiteistä: sen kokoonpano on kysymys, joka ei kansalle kuulu, eikä sitä käytännössä voi erottaa. Mantereen mahtavin vallankäyttäjä on demokratian yläpuolella. Euroopan parlamentissa on vaalien jälkeen 751 edustajaa, joista 13 suomalaisia: 1,7 prosenttia. Vaikka he kaikki olisivat yhtä mieltä kaikesta ja uskomattoman päteviä ja ahkeria, siltikin heidän vaikutuksensa EU:n politiikkaan olisi mitätön. Sellaista epädemokratiaa, mutta pahemmaksikin menee.

Kansanäänestykset ovat puhtainta demokratiaa. Sen totta kai ymmärtää, että EU:lta ei liikene sympatiaa Itä-Ukrainan farssimaisille petkutusäänestyksille, mutta outoa on, ettei rehellinenkään kansanäänestys kelpaa. Vuodeksi 2006 EU yritti saada säädettyä itselleen perustuslain. Valitettavasti sen läpirunnomiseen tuli mutka, kun Ranska ja Alankomaat antoivat kansalaisilleen mahdollisuuden ottaa siihen suoraan kantaa. Kumpikin äänestys torjui EU:n suunnitelman. Ehkä näin olisivat päättäneet muutkin Euroopan kansat, jos niiden mielipiteet olisivat jotakuta kiinnostaneet.

EU:ta ei niin helpolla lannistettu. Perustuslakisopimuksesta vaihdettiin lähinnä otsikko ja näin tuli Lissabonin sopimus. Koska se oli ihan tavallinen sopimus eikä mikään perustuslaki, kansalaisia ei tarvinnut kuulla. Mutta irlantilaiset ryhtyivät ilkeiksi ja järjestivät kansanäänestyksen – ja sopimus torjuttiin. Suivaantuneena EU ei jaksanut vaihtaa otsikkoa toista kertaa, joten irlantilaiset saivat äänestää uudestaan – ja silloin sopimus hyväksyttiin.

EU:ta on turhaa vastustaa. Se ei piittaa kansalaismielipiteestä. Sillä on oma, kansalaisista riippumaton mielipide, ja jos kansalaiset eivät ole samaa mieltä, kansalaisten mielipide on se, jonka on muututtava. Tämä on hyvä esimerkki antidemokraattisuudesta. Demokratiassa mielipiteet kulkevat alhaalta ylöspäin, EU:ssa ylhäältä alaspäin. Vain leivän ja sirkushupien vuoksi EU:n ei ole tarvinnut ottaa käyttöön yhtä kovia keinoja kuin monien historiallisten antidemokratioiden. Mutta jos leipä ja sirkushuvit jonain päivänä ehtyvät, muuttuuko asianlaita? Ottaako EU käyttöönsä kovat konstit oman mielipiteensä toteuttamiseksi vai ryhtyykö se kunnioittamaan kansalaismielipidettä? Yleensä antidemokratiat eivät taivu taistelutta, joten olen taipuvainen olettamaan kovien konstien käyttöönottoa.

Mitä järkeä siis on äänestää Euroopan parlamentin vaaleissa? Ei varmastikaan mitään järkeä, jos haluaa vaikuttaa EU:hun sen omien rakenteiden sisällä. EU on suunniteltu vaikeasti korjattavaksi. En usko, että Euroopan parlamentin on, ainakaan enää, tarkoitus todella ohjata Unionin kehitystä mihinkään suuntaan. Se on jäänne demokraattisemmalta ajalta, jolla on enää lähinnä psykologinen vaikutus: kukaan ei voi aukottomasti todistaa kansalaisten mahdottomuutta vaikuttaa päätöksentekoon; parlamenttia ja demokraattista valintaa voi aina käyttää vasta-argumenttina. Lumedemokratia on niin paljon tehokkaampi kansan rauhoittaja kuin mikään sortokoneisto. Vastarannankiisket eivät päädy raivoihinsa, vaan epätoivoon.

Eurovaalit kuitenkin ovat huomattava mielipidemittaus. Toivon EU-skeptisille, eli Suomessa käytännössä Perussuomalaisille, suurta menestystä, jotta heidän teesinsä saisivat huomiota ja uskottavuutta. Lisäksi tarvitsemme EU:hun sisälle kriittisiä tarkastelijoita, jotka kertovat meille tavallisille kansalaisille, mikä kaikki on mätää.

EU:hun Suomi voi vaikuttaa lähinnä hallituksensa kautta. Jotta saamme EU:ta kohtaan kriittisen hallituksen, Perussuomalaisten on saatava vuoden päästä hyvä tulos ja päästävä vaikuttamaan uuden hallituksen linjaan. Parasta, mitä Perussuomalaisille nyt ensi kevättä ajatellen voi tapahtua, on menestys eurovaaleissa.

EU-skeptikot kautta maanosan ovat etenemässä huomattavastikin vaaleissa. Wall Street Journalin ennusteen mukaan erilaisten EU-skeptisten puolueiden paikkamäärä voi nousta noin kahteensataan. Ongelma vain on, että puolueiden EU-skeptisyyden kirjo on niin suuri: jotkut haluavat korjata Unionia, toiset erota siitä, kolmannet purkaa yhteisvaluutan, neljännet muuttaa Unionin uudeksi Neuvostoliitoksi. Ja muissa kysymyksissä ei välttämättä ole mitään yhteisymmärrystä.

Vaikka pidänkin mitä tahansa paikkamäärää alle 376 merkitykseltään olemattomana, voitto olisi vakava signaali EU:n johtajille ja se tarjoaisi skeptisille mahdollisuuksia nousta kansallisiin hallituksiin. Niitä sentään EU ei kykene nujertamaan.

Perussuomalaisilla sattuu olemaan ehdolla kaksi suosikkiani suomalaisten poliitikkojen joukossa: Sampo Terho ja Jussi Halla-aho. Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut, kumpaa heistä äänestäisin. Alusta lähtien olen taipunut enemmän Terhon suuntaan, ja taidan kirjata ylös perusteet valinnalleni.

Terho on erittäin potentiaalinen poliitikko. Hän on nuori, aktiivinen, ilmaisutaitoinen ja ennen kaikkea täysin ryvettymätön. Halla-ahon maine oman kannattajakuntansa ulkopuolella ei ole kadehdittava. Tämä maine on perusteeton ja epäoikeudenmukainen, mutta silti tosiasia, joka ei valittamalla muutu miksikään. Terhoa vastaan kukaan ei ole onnistunut hyökkäämään, vaikka halua varmasti olisikin ollut. Päinvastoin, häntä ovat kehuneet ja puolustaneet nekin, jotka eivät ole hänen linjoillaan. Terho on mitä mainioin henkilö Perussuomalaisten seuraavaksi puheenjohtajaksi. Hän jos kuka onnistuisi poistamaan Perussuomalaisten junttimaisen imagon, johon kukaan ei halua samastua tekemällä yhteistyötä. Siksi haluan tukea Terhon poliittista uraa. Hän ei ole yhtä tunnettu kuin Halla-aho, joten hän tarvinnee enemmän tukea hyvään sijoitukseen listalla.

Halla-aho on takertunut liiaksi yhden, vaikkakin tärkeän teeman ympärille, kun taas Terho on yleispoliitikko. Se, mikä Halla-ahossa ehdottomasti on parempaa kuin Terhossa, on hänen roolinsa tuon tietyn kysymyksen mittarina. Jos Halla-ahon äänisaalis on tyrmäävä, se on tyrmäävä vastalause monikultturismia kohtaan. Vaikka Terho saisi miljoona ääntä, sitä ei kukaan tulkitsisi ensi sijassa vastalauseeksi monikultturismia kohtaan.

Kannattaisi ehkä äänestää Halla-ahoa vain siksi, että saisi otettua osaa tähän vastalauseeseen. Toisaalta olen varma, ettei mikään eurovaaleissa realistinen äänisaalis saa monikultturistien silmiä avautumaan. Oli Halla-ahon äänisaalis mikä tahansa, se on samaan aikaan sekä liian pieni että liian suuri. Jos Halla-aho saa vähemmän kuin puolet äänistä (tai puolet kaikkien äänioikeutettujen äänistä, oli äänestysprosentti mikä tahansa), se voidaan tulkita ja tulkitaankin, että yli puolet suomalaisista ei koe monikultturismia ongelmana. Mutta toisaalta, vaikka Halla-aho saisi vain tuhat ääntä, se kuitenkin on merkki kauhistuttavasta rasismiongelmasta, jolle on pikaisesti tehtävä jotain.

Äänestyspäätökseeni vaikuttaa myös se, että Halla-ahoa olen jo äänestänyt viime eduskuntavaaleissa, kun taas Terhoa en ole äänestänyt. Lisäksi minä pidän Terhosta henkilökohtaisesti. Siinä, mitä Terho kertoo itsestään, näen monessakin kohdassa oman itseni.

Hieman olen huolissani Perussuomalaisten muusta ehdokasasettelusta. Minusta on todella epäviisasta ottaa ehdokkaaksi ketään, jolla on vain paikallista tunnettuutta. Näin tärkeisiin vaaleihin olisi kannattanut ottaa ehdolle lähes yksinomaan kansanedustajia. Vaikka nykyisellä listalla voi olla vaikka kuinka paljon fiksuja ja päteviä ehdokkaita, heitä ei tunneta kuin pienissä piireissä. Toisaalta sama ongelma on muillakin puolueilla. Ehkä puolueet vieläkin kokevat eurovaalit toisarvoisiksi tapauksiksi, joissa ehdolle otetaan henkilöitä, joille toivotaan eduskuntavaaleja varten huomiota, sekä kaikenlaisia mannekiineja, jotka antavat puolueesta hyvän kuvan.

No, ainakaan kukaan ei ole ennustellut Perussuomalaisten heikkoa menestystä sillä perusteella, että Soinia ei nyt voi äänestää edes Uudellamaalla. Minä käyn äänestämässä jo huomenna ennakkoon, niin että vaikka ennen vaalipäivää kuolisin, vaipuisin koomaan tai menettäisin loputkin järjestäni, ainakaan minun äänestäni katastrofi ei ole kiinni.

Loppuun vielä lista niistä puolueista muissa EU-maissa, joiden menestystä toivon:

Ruotsi: Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit)
Tanska: Dansk Folkeparti (Tanskan kansanpuolue)
Saksa: Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle)
Alankomaat: Partij voor de Vrijheid (Vapauspuolue)
Belgia: Vlaams Belang (Flaamien ”asia”)
Yhdistynyt kuningaskunta: United Kingdom Independence Party (Itsenäisyyspuolue)
Ranska: Front National (Kansallinen rintama)
Italia: Lega Nord (Pohjoisen liitto)
Itävalta: Freiheitliche Partei Österreichs (Vapauspuolue)
Kreikka: Ανεξάρτητοι Έλληνες (Itsenäiset Kreikkalaiset)

Se, että näiden puolueiden linjaukset ovat monissa asioissa ristikkäiset ja yhteistyötä ne kaikki eivät tule keskenään tekemään, ei estä minua kannattamasta niitä. Toivon niille menestystä, jotta ne menestyisivät myös kotimaissaan.

9.5.2014

Vasemmistopopulismi ponnistaa

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on saanut uuden puheenjohtajan. Otto-Wille Kuusisen kunniakas seuraaja on tällä kertaa Antti Rinne, joka on tehnyt elämäntyönsä ammattiyhdistysliikkeessä. Hänestä tulee pian Suomen valtiovarainministeri ja pääministerin sijainen. Poliittista kokemusta hänellä ei ole valtioneuvostosta eikä eduskunnasta, vain kunnallispolitiikasta sekä tietenkin vasemmistolaisten omalta temmellyskentältä, ay-liikkeestä. Melkein odotan, että tämän takia media osoittaa häntä kohtaan syvän halveksuntansa ja ylenkatseensa, kuten se jytkyn alla teki poliittisesti kokemattomille Perussuomalaisille, mutta koska kaverin puoluekanta ei ole väärä, hautaan alkuunsa tämän naurettavan toiveen.

Puheenjohtaja Rinteen poliittinen tulevaisuus näyttää tällä hetkellä erittäin helpolta. Hän voi aivan rauhassa polttaa sillat päähallituspuolue Kokoomukseen, koska vaara hallituksen kaatumisesta tässä vaiheessa vaalikautta on olematon. Siltoja polttamalla hän tai SDP ei häviä mitään, koska sävyisällä käytöksellä olisi joka tapauksessa edessä putoaminen oppositioon. Pelihousut repimällä Rinne saattaa saada jokusen pettyneen vasemmistolaisen äänestämään SDP:tä, eivätkä poltetut sillat muihin puolueisiin ole oppositiossa kovinkaan huono juttu. Etenkään tilanteessa, jossa nimenomaan halutaan esittää olevansa vaihtoehto.

Rinne on tulevaisuuden johtaja. Tällä hetkellä vaikuttaa todennäköisimmältä, että seuraavan hallituksen muodostavat Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset. Kuudetta vuotta meneillään olevan talouskriisin vahinkojen korjaaminen jää sen harteille, minkä vuoksi SDP ei joudu ottamaan osaa välttämättömiin mutta epäsuosituiksi tuleviin leikkauksiin. Rinne ei joudu kantamaan Jutta Urpilaisen taakaksi muodostunutta talouden sopeuttajan imagoa, vaan voi ensikin vaalikaudella jatkaa fantasiakertomustaan siitä, kuinka kansantalouden lisäelvytys tilanteessa, jossa valtiontalouden vuotuinen alijäämä on jo valmiiksi yhdeksän miljardia euroa, toisi paremman tulevaisuuden.

Koska jopa vasemmistolaisilla poliitikoilla on vaikeuksia ymmärtää yksinkertaista matematiikkaa, Rinteen uholla luulisi olevan paljon kiinnostuneita kuuntelijoita. Viime vuosina rajusti heittelehtineet puolueiden kannatuslukemat saattavat äkkiä nostaa SDP:n takaisin sen kultapäivien peruslukemiin. Ensi vaalikausi kuluu ja Rinteen lupaukset löperöstä rahanjaosta saavat taloutta ymmärtämättömät nostamaan SDP:n selkeäksi seuraavaksi pääministeripuolueeksi. Vuoden 2019 eduskuntavaalien alla Rinne muistetaan entisenä varapääministerinä ja tiukkana oppositiojohtajana, siis mitä parhaimpana nousemaan maan johtoon. Rinteen hallitukseen nousevat myös Vasemmistoliitto ja Vihreät. Kaikki, mitä vastuullisinkaan hallitus voisi ensi vaalikaudella rakentaa, törsätään hetkessä.

Jotta tällaiselta tulevaisuudelta vältyttäisiin, on SDP:n oltava seuraavassakin hallituksessa kuihtumassa. Jotta maan voisi pelastaa vasemmistolta, on sille annettava vielä vähän valtaa.

5.5.2014

Antipopulismia

Toimittajien ammattikunta on varsin antipopulistinen, koska vallan vahtikoiran on varoitettava kansaa halpahintaisin keinoin toimivista poliitikoista. Perussuomalaiset on tällä vaalikaudella joutunut ainakin kahdesta asiasta antipopulistien hampaisiin:

1) Perussuomalaiset antavat monimutkaisiin asioihin yksinkertaisia ratkaisuja ja
2) Perussuomalaiset sanovat ”Ei!” kaikelle, kertomatta selkeästi mitä vaihtoehtoa sitten kannattavat.

Katsoin tänään Yleltä Sampo Terhon haastattelun. Toimittaja patisti tuon tuostakin Terhoa puhumaan suoremmin ja antamaan ytimekkäitä vastauksia. Hän suorastaan hermostui, kun Terholta ei yksinkertaista vastausta tullut, vaan hän taustoitti vastauksiaan täydellisen olennaisilla asioilla, jotka on otettava huomioon asioista päätettäessä.

Toimittajien antipopulistinen ammattikunta siis…

1) Paheksuu yksinkertaisia vastauksia,
2) Paheksuu monipuolisia vastauksia ja
3) Paheksuu sitä, että kaikelle sanotaan ”Ei!” eikä kerrota, mikä vaihtoehto sitten on hyvä.

Jos toimittajien antipopulistista ammattikuntaa tulisi luonnehtia yhdellä sanalla, mikähän se voisi olla?

Populistinen?