30.4.2015

7. luku: Lyhyt väliepisodi




”Miksi tämä ihmisten maailma ei voi olla
yhtä täydellinen kuin matemaattis-looginen maailma?”


Tammikuu 2016, Syyria.

Jotain eriskummallista oli tapahtumassa. Eräät kerran merkittävät eurooppalaiset johtajat olivat havainneet maan pettävän allaan, joten he olivat päättäneet korjata luunsa ja paeta menettämästään maanosasta. Uusien kansallismielisten hallitsijoiden asettama totuuskomissio oli innolla ryhtynyt penkomaan tietoja alkaen päiväkirjamerkinnöistä päätyen parlamenttien pöytäkirjoihin ja ääninauhoihin. Ennen pitkää olisi selvillä, ketkä olivat tietoisesti ja tarkoituksella suunnitelleet Euroopan väestön vaihtamista monikulttuurisuuden naamiolla – eli, kuten sitä vallankumouksen jälkeen nimitettiin, suunnitelleet eurooppalaisten kansanmurhaa. Tämä politiikka tulisi pian kriminalisoiduksi, ja vieläpä samalla kyseenalaisella tavalla kuin juutalaisten kansanmurha aiemmin: kriminalisoiduksi taannehtivasti. Se, oliko toiminta ollut lainmukaista tapahtumahetkellä, ei uusia vallanpitäjiä kiinnostanut sen enempää kuin liittoutuneita oli kiinnostanut juutalaisten kansanmurhan lainmukaisuus sen omana aikana.

Maanosasta löytyi tietenkin monta entistä vallanpitäjää, jotka aavistivat oikeuden miekan kääntyvän pian heidän suuntaansa, joten pakokauhu alkoi yltyä. He tiesivät, että heitä vahdittiin. He tiesivät, mihin heidän odotettaisiin pakenevan. Niinpä he päättivät käyttää viimeisen tilaisuutensa hyväksi ja paeta suuntaan, johon kukaan ei kuuna päivänä odottaisi heidän pakenevan. He pakenivat kaakkoon, eivätkä ilmeisimmällä välineellä eli lentokoneella, vaan yhdistelemällä autoa, junaa ja apostolinkyytiä. Sillä tavoin heitä ei havaittu ennen kuin he olivat suhteellisessa turvassa.

Mutta yhden vaaran jäätyä taakse ilmestyi toinen eteen. Jeeppi oli ylittänyt Turkin ja Syyrian rajan pyrkien ties minne, kun äkkiä se joutui väijytykseen. Joukko ISIS-taistelijoita pysäytti jeepin ja pakotti matkustajat ulos. Ja se oli totisesti eriskummallinen kohtaaminen.

Sinä yönä ISIS-järjestön tukikohtaan saapui joukko vaatimattomasti pukeutuneita miehiä. Heidän saattajansa lausuivat tunnussanan ja he pääsivät jatkamaan matkaa karujen kallioiden lomitse telttaleiriin, joka oli parhaimman mukaan naamioitu sulautumaan maisemaan.

Miehet vietiin leirin johtajan luokse. Perillä he paljastivat kasvonsa. Siinä olivat Jean-Claude Juncker, entinen Euroopan komission puheenjohtaja, José Manuel Barroso, toinen entinen Euroopan komission puheenjohtaja, Herman van Rompuy, Eurooppa-neuvoston entinen puheenjohtaja, Tony Blair, Yhdistyneen kuningaskunnan entinen pääministeri, Fredrik Reinfeldt, Ruotsin entinen pääministeri, sekä Guy Verhofstadt, Belgian entinen pääministeri.

Oli epätoivoisten yritysten aika. Kaipa nämä entiset suurmiehet ajattelivat voivansa hyödyntää valtakausillaan oppimaansa nöyristelyä.

”Tervehdys, oi suuri kalifi”, sanoi herra Juncker leirin johtajalle. ”Tervehdimme kunnioittaen rauhanuskonnon johtajaa ja toivomme apua suureen ahdinkoomme! Oma maamme on jäänyt raakalaisten valtaan, eivätkä he kohtele hyvin rauhanuskonnon tunnustajia. Olemme sitä mieltä, että kaikkien rauhaarakastavien on vedettävä yhtä köyttä, joten tulimme tänne…”

”Kuinkahan paljon teistä irtoaa lunnasrahoja?” pohti suuri kalifi ääneen vaivautumatta kuuntelemaan enää löpinöitä. ”Viekää heidät pois!”

Tämä oli vasta ensimmäinen isku Euroopan entisten johtajien maailmankuvaa vastaan, mutta ei läheskään kyllin voimakas rikkomaan sitä.

* * *

Suuri kalifi lähetti Eurooppaan lunnasvaatimuksen. Viikon odottelun jälkeen saapui vastaus itseltään Euroopan presidentiltä Kaleva Saarelaiselta.

Teidän raakalaismaisuudellenne”, luki ääneen eräs Euroopassa asunut taistelija. ”Vaatimuksenne asettaa minut vaikeaan tilanteeseen, mutta siihen ei ole olemassa kuin yksi oikea ratkaisu. Jos me ottaisimme linjaksemme, että maksamme vaatimanne tähtitieteelliset lunnaat muutamasta entisestä poliitikosta, lähettäisimme siinä samalla teille viestin, jota emme mitenkään voi lähettää. Lunnaiden maksaminen vain kannustaisi teitä tekemään uusia sieppauksia, joilla tienata rahaa. Näin me emme voi tehdä. Me Euroopassa kohtelemme ihmisiä tasavertaisina. Kaikkia me emme voisi pelastaa sieppaajilta vaatimillanne summilla, koska meillä ei sellaiseen olisi varaa. Jos ihmisiä ei voi kohdella tasavertaisesti, heitä ei tule kohdella ollenkaan – sekin on tasavertaisuutta. Olkoon kieltäytymisemme teille osoitus siitä, että meidän kansalaistemme sieppaamisesta te ette hyödy mitenkään. Tämän uhrauksen tekeminen on velvollisuuteni niitä eurooppalaisia kohtaan, jotka saattaisivat seuraaviksi joutua uhreiksenne. Pitäkää kuitenkin mielessänne: mitä enemmän meitä provosoitte, sen voimakkaampi vastaiskumme on oleva. Vailla muodollisia kunnianosoituksia, Kaleva Saarelainen, Euroopan presidentti.

Kalifi ei ollut mielissään.

”Vangit saavat kärsiä tästä hyvästä!” hän huusi.

* * *

Eikä aikaakaan, kun herrat Juncker, Barroso, van Rompuy, Blair, Reinfeldt ja Verhofstadt seisoivat kädet sidottuina kalliota vasten. Heidän eteensä ryhmittyi iso joukko taistelijoita, jotka latasivat rynnäkkökiväärinsä ja tähtäsivät.

Silloin nämä epäonnistuneet poliitikot viimein ymmärsivät: islam ei ollutkaan rauhanuskonto. Monikulttuurisuus ei toiminutkaan, ja Kaleva Saarelaisen toimet sitä vastaan olivat olleet täysin oikeutettuja.

Mutta viime hetken nuivistuminen ei heitä pelastanut. Teloituskomppanian johtaja ärähti, monta laukausta kaikui yössä, ja eräät 2000-luvun vastenmielisimmistä eurooppalaisista poistuivat elävien kirjoista.

* * *

Kun Kaleva sai kuulla, että ISIS oli levittänyt videon kuuden entisen eurooppalaisjohtajan ampumateloituksesta, ilmekään ei hänen kasvoillaan värähtänyt. Itse mietin, tukkiako suuni vai eikö. Jos nauruun saattoi haljeta, varmaan sen pitäminen sisälläänkin saattaisi aiheuttaa halkeamisen. Tätä miettiessäni unohdin kokonaan nauraa.

”Elämä heidän kanssaan teki minusta jossain määrin kyynisen”, Kaleva sanoi. ”Ihmisarvo on jakamaton, enkä olisi toivonut heidänkään kuolevan väkivaltaisesti. Mutta, jos joidenkin oli kuoltava, niin on parempi, että he kuolivat kuin jotkut muut. No, eipä asialle mitään mahda. Elämä jatkuu, eikä murehtiminen tuo heitä takaisin.”

”Aiotko sanoa noin julkisestikin?” kysyin.

”En tietenkään”, Kaleva sanoi. ”Vallankumous on päättynyt, nyt haluan meidän palaavan tavallisiin, vakaisiin oloihin. Minä olen sovittelija, en alistaja. Euroopasta löytyy yhä lukemattomia ihmisiä, jotka kannattivat heitä. En halua heittää märkää rättiä heidän kasvoilleen. Todistan, että olen käypä myös heidän johtajakseen, ja se vaatii näyttäviä toimia. Se tarjoaa mahdollisuuden yhdistää Eurooppa sellaiseksi valtioliitoksi, joka kunnioittaa kansoja ja kulttuureita, seisoo yhdessä rintamassa uhkia vastaan eikä yritä sulloa kaikkia erilaisia valtioita samanlaiseen muottiin.”

Kaleva nousi ylös työpöytänsä äärestä ja astui katsomaan ulos ikkunasta.

”Tiedätkö, pitkään minä ihmettelin, miksi lähes joka ainoa korkealle noussut suomalainen poliitikko on pitänyt ulkopolitiikkaa tärkeimpänä”, hän sanoi. ”Nyt, kuten olen itse noussut korkealle, ymmärrän. Minulla on kyky ja valmius muuttaa maailmaa. Suomi ei ole yksin maailmassa, joten muunkin maailman muuttaminen on kansakunnallemme eduksi. Ja sama pätee koko Eurooppaan.”

Hän kääntyi puoleeni. Hänen kasvoillaan oli tuttu, lujan päättäväinen ilme, joka kertoi, että hän ei juuri silloin tarvinnut minua kriitikokseen.

”Eurooppa on selvinnyt bonapartismista, kansallissosialismista, kommunismista ja hiljattain myös monikultturismista. Ne kaikki jättivät jälkeensä ruumiita, raunioita ja rappiota. Mutta Euroopan ulkopuolella vaanii ideologia, jonka käsissä on enemmän verta kuin kaikilla aiemmin mainituilla yhteensä.”

Hän astui seinää koristavan maailmankartan luokse ja tökkäsi sormensa kaupunkia merkitsevään pisteeseen nimeltä Mekka.

”Maailmassa on valo – ja se valo olemme me, me eurooppalaiset, valistuksen ja humanismin lapset! Minkä palveluksen tekisimme ihmiskunnalle ja niille sadoille miljoonille ihmisille, jotka elävät alistumisuskon ikeessä, jos auttaisimme tuota uskoa pääsemään irti keskiaikaisista arvoistaan ja ajattelutavoistaan?”

”Epäilemättä se olisi suurempi palvelus ihmiskunnalle kuin kansallissosialismin nujertaminen oli”, sanoin.

”Aivan. Eli kuolemallaan Juncker ja kumppanit antoivat minulle hyvän syyn käydä ISIS:iä vastaan. Nyt, jos koskaan, on aika tehdä uusi ristiretki, mutta ei samalla tavalla kuin amerikkalaiset tekivät. Emme kaada tyrannia, vaan sen asenteen, josta tyrannia kumpuaa. Saatamme alkuun uskonpuhdistuksen, teemme rauhanuskonnosta – öh – rauhanuskonnon!”

* * *

29.4.2015

6. luku: Annus Mirabilis

< Viidenteen lukuun


”Tämän minä saan siitä hyvästä,
että ryhdyn tekemisiin roskaväen kanssa!
Heitä on kaikkialla, hänen kaltaisiaan!”


Kaikille asioille tulee joskus loppu. Monikulttuurisuusaate loppui elokuun 2015 Länsi-Euroopan laajuisissa mellakoissa, joiden vuoksi vuosi sai saman nimityksen hullu vuosi kuin 1848, jolloin eurooppalaiset olivat edellisen kerran nousseet barrikadeille kansanvallan puolesta niin laajassa mittakaavassa. Omasta mielestäni nimitys toki oli pahasti harhaanjohtava, sillä minusta vuosi vaikutti ensimmäiseltä selväjärkiseltä koko elinaikanani, ehkä ensimmäiseltä myös vanhempieni elinaikana.

Hyökkäys Kaleva Saarelaista vastaan sai ranskalaisten kansallisen hurmion vaihtumaan raivon hyökyaalloksi, jolle ei riittänyt kuin aluksi se, että radikaalien vasemmistopuolueiden puoluetoimistot tuikattiin tuleen. Raivostunut väkijoukko murtautui läpi kauhistuneiden poliisien renkaan ja tunkeutui Élysée-palatsiin, josta raahattiin ulos pian entinen presidentti François Hollande. Samaan aikaan myös Luxembourgin ja Bourbonin palatsit miehitettiin ja Ranskan parlamentin kamarien jäsenet saivat valita kahdesta: joko he määräisivät pidettäväksi hajotusvaalit erittäin pikaisesti tai heidät laitettaisiin roikkumaan hirsipuihin, joiden rivistö ulottuisi Champs-Élysées’llä Riemukaarelta Place de la Concorde’lle asti. Kamarit valitsivat hajottamisen, ja seuraavina päivinä merkittäviä ranskalaispoliitikkoja pakeni maasta joukoittain.

Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden poliittiset eliitit olivat kauhuissaan. Odotin innolla, minkälaisia julkilausumia heiltä tulisi, mutta mitään ei tullutkaan. Euroopan komissio pakeni vauhdilla Brysselistä, ja esimerkkiä noudattivat Belgian, Luxemburgin, Alankomaiden, Italian ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset. Aluksi hämmästelin, miten niiltä oli sisu pettänyt niin vähällä, kunnes sitten ymmärsin. Vallankumous Ranskassa oli herättänyt vielä paljon pahemman pelon kuin vallankumouksen tartuntavaaran: kukaan ei tiennyt, kuka Ranskaa parhaillaan hallitsi, ja koska Ranska oli ydinasevaltio, oli todellinen pelko, että joku päättäisi protestoida EU:ta vastaan räjäyttämällä sen pääkaupungin maan tasalle.

Kansanjoukoille hallitusten joukkopaot tietenkin näyttäytyivät täydellisenä pelkuruutena, ja niinpä mellakat levisivät Ranskasta muutamassa päivässä Englantiin, Belgiaan, Alankomaihin ja Italiaan. Tanskalaiset olivat rauhallisempia, koska heillä oli aivan pian mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa tavanmukaisesti. Myös Itävallassa oli laajoja mielenosoituksia, ja jopa Saksassa protestimieliala alkoi nousta, vaikka kansa olikin niin rajusti rokotettu kansallismielisyyttä vastaan. Itä-Euroopan maat seurasivat hullunmyllyä sivusta häkeltyneinä.

Vallankumouksen rauhaarakastava johtaja Kaleva Saarelainen lojui pariisilaisessa sairaalassa tajuttomana, eikä esimerkillään pystynyt hillitsemään vallankumouksellisia. Luulen, että niinä päivinä EU:n johtajat toivoivat yhtä hartaasti kuin minäkin, että Kaleva toipuisi. Hänellä oli ollut onnea, sillä veitsi oli osunut kylkiluuhun, jonka ohi livetessään se oli väistänyt sydämen täpärästi. Kukaan vain ei tiennyt, milloin Kaleva saattaisi antaa vähäisiäkään ohjeita ja kannustaa vallankumouksellisia malttiin.

Koin, että minun oli Kalevalle antamani lupauksen mukaan pyrittävä estämään konfliktin eskaloituminen parhaani mukaan. Onneksi en ollut yksin, sillä Pariisissa oli monta muutakin Kalevan avustajaa sekä joitakin suomalaisia poliitikkoja, jotka myös ottivat tehtäväkseen vallankumouksen pitämisen aisoissa.

Presidentinvaalikampanjoille ei Ranskassa jäänyt paljon aikaa, niin pikaisesti ne oli määrätty pidettäviksi. Sosialistipuolue ei onnistunut asettamaan omaa ehdokasta ollenkaan, mikä ei ollut ihme, sillä kaikki puolueen merkittävät poliitikot olivat pelastautuneet ulkomaille ja puolueen toiminta lakannut kokonaan. Marine Le Pen oli kiistaton ennakkosuosikki, mutta vastaehdokkaaksi hänelle rohkeni ryhtyä entinen presidentti Nicolas Sarkozy.

Eräänä päivänä menin seuraamaan Sarkozyn ensimmäistä kampanjatilaisuutta. Mies, jota vihasin sydänjuuriani myöten, oli juuri aloittamassa puheen, kun väkijoukosta huudettiin ”Kansanpetturi!” ja suuri kivi iskeytyi häntä kasvoihin sellaisella voimalla, että veri roiskui.

”Seis!” huusin täyttä kurkkua tunkeutuessani paikalle, jolla vallankumoukselliset hyökkäsivät presidenttiehdokkaan kimppuun. Niin vilpittömästi kuin koinkin, että Sarkozyllä ei ollut sen vahvempaa oikeutta elää kuin torakoilla, Kalevan pyyntö velvoitti minua. Hyökkääjät todella jättivät Sarkozyn rauhaan käskystäni; minusta oli tullut jonkinmoinen kuuluisuus, sillä koko maailma oli oppinut tuntemaan kuvan, jossa nostin juuri puukotetun Kalevan ylös ambulanssin saavuttua, ja niinpä kansallismieliset vallankumoukselliset tiesivät minut Kalevan lähipiirin jäseneksi ja vallankumouksen johtajan pelastajaksi.

Sarkozyn otsassa oli paha ruhje, hänen nenänsä oli murtunut ja puolet hampaista irronnut. Kahden vastakkaisen tunteen vallassa autoin hänet ylös maasta.

”Soita ambulanssi”, sanoin silläkin kertaa, mutta huomattavasti innottomammin.

Tapauksen jälkeen presidentinvaalikampanjaa pääsi käymään enää Marine Le Pen. Elokuun yhdeksäntenä päivänä pidettiin äänestys, jossa hänet valittiin murskaenemmistöllä Ranskan kuudennen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi. Kansalliskokouksen ja senaatin vaalit pidettiin viikkoa myöhemmin, ja niissä Kansallisen rintaman ylivalta sinetöitiin. Kolmas dominopalikka kaatui, kun puolue sai molempiin kamareihin selvän enemmistön.

Pari päivää ennen parlamenttivaaleja sairaalasta kerrottiin iloinen uutinen: Kaleva oli herännyt koomasta. Jouduimme kuitenkin odottamaan vierailua seuraavan viikon alkuun, koska hoitohenkilökunta halusi säästää Kalevan liian vahvoilta mielenliikutuksilta heti aluksi.

* * *

Ensimmäiselle vierailulle Kalevan luokse menimme minä ja kaikki muut Kalevan avustajat sekä Sampo Terho, joka toimi virkaatekevänä pääministerinä. Kaleva oli velttona vuoteessaan, mutta hänen silmissään näkyi intensiivinen ilme, paljon innokkaampi kuin olin odottanut.

”No, kertokaahan, mitä on tapahtunut sinä aikana, kun olen ollut höyhensaarilla”, hän sanoi vaihdettuamme kaikki asiaankuuluvat tervehdykset ja voinnintiedustelut.

”Marine Le Pen valittiin Ranskan presidentiksi”, kerroin tyytyväisenä. ”Kansallinen rintama on saanut enemmistön parlamentin kumpaankin kamariin. No-go zonet on tänä aamuna määritelty separatistisiksi kapina-alueiksi, ja tälläkin hetkellä Ranskan asevoimat ryhmittyvät piirittämään niitä.”

”Onko väkivallalta vältytty?”

”Paremmin kuin toivoin. Julkinen valta on siitä pidättynyt yhtä hyvin kuin ennenkin. No-go zonet eivät muutu taistelutantereiksi. Ne vain eristetään muusta yhteiskunnasta kokonaan. Antautujat ja pidätetyt lähetetään kotimaihinsa tai Ranskan Guyanaan. Sen jälkeen alueet liitetään taas Ranskaan.”

”Pirunsaari saa siis jälleen käyttöä”, Kaleva sanoi. ”Olenkin ihmetellyt, miksei Ranska ole perustanut vastaanottokeskuksiaan sinne. Entä muuta?”

”Belgia ja Italia ovat hajonneet. Niiden sekä Alankomaiden, Luxemburgin ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset ovat pakosalla, samoin Euroopan komissio. Luxemburgia lukuun ottamatta kaikissa on määrätty pidettäväksi uudet parlamenttivaalit lähiaikoina. Itävallan hallitus on vielä pystyssä, mutta se horjuu.”

”Olemme siis edenneet puolessa vuodessa enemmän kuin villeimmissä unelmissanikaan osasin toivoa”, Kaleva sanoi. ”Eikä tämä jää tähän. Kun vallankumous kerran on saatu liikkeelle, sitä ei ihan helpolla enää pysäytetä.”

* * *

Kalevan ennustus osui oikeaan. Muutaman päivän kuluttua hän oli toipunut sen verran, että saattoi antaa haastatteluja ja pitää puheita videokameralle. Kansallismieliset kautta maanosan riemuitsivat vallankumouksen johtajan paluusta julkisuuteen. Mielenosoitukset olivat laantuneet huomattavasti kaikissa uusiin vaaleihin ajautuneissa maissa, mistä Kaleva ilmaisi tyytyväisyytensä. Itävalta, jossa niinä päivinä olivat laajimmat mellakat, taipui sekin uusiin vaaleihin, jolloin vanhaa järjestystä edustavan Saksan tuki väheni entisestään.

Kun tilanne oli rauhoittunut, Euroopan komissio palasi takaisin Brysseliin, mutta sen jäsenet vaikuttivat olevan hermoromahduksen partaalla. Belgia oli jakaantunut itsenäisiksi Flanderiksi ja Valloniaksi. Alankomaiden parlamenttivaalit seurasivat Suomen ja Ranskan esimerkkiä, kun Vapauspuolue sai suurvoiton ja Geert Wilders muodosti hallituksen. Pian Yhdistyneessä kuningaskunnassa pidettiin hajotusvaalit, joissa Nigel Faragen Itsenäisyyspuolue sai suurimman ryhmän, mutta ei sentään enemmistöä; Kalevan mielestä se oli hyvä, koska maan eroaminen suin päin EU:sta vähentäisi kansallismielisten painoarvoa sen sisällä. Pohjois-Italiassa pidettyjen vaalien seurauksena Pohjoisen liitto nousi hallitusvaltaan pääministerinä puolueen johtaja Matteo Salvini. Itävalta seurasi pian perässä, kun liittokansleriksi nousi Heinz-Christian Strache Vapauspuolueen voiton seurauksena. Syyskuussa tanskalaiset valitsivat itseään johtamaan kansanpuolueen, jonka johtajasta Kristian Thulesen Dahlista tuli pääministeri. Samaan aikaan Espanjassa, joka oli aiempina vuosina tottunut puolueiden nopeisiin nousuihin, vallankumouksesta innoittunut nationalistipuolue polkaistiin käyntiin tyhjästä ja se nousi nopeasti johtoon mielipidetiedusteluissa joulukuun parlamenttivaalien lähestyessä.

Itä-Euroopan maat, jotka olivat säästyneet kansalliselta mielisairaudelta nimeltä monikultturismi, olivat jahkailleet koko vallankumouksen ajan. Syyskuussa tilanne oli kehittynyt niin pitkälle, että itäeurooppalaiset johtajat totesivat olevan viisainta liittyä voittajan puolelle. Saksan Angela Merkel, joka oli EU:n viimeisiä vankkoja puolustajia, menetti hetkessä itäiset liittolaisensa, kun itäisten EU-maiden hallitukset tapasivat Länsi-Euroopan uudet kansallismieliset hallitukset ja suostuivat liittymään Kalevan johtamaan EU:ta uudistavaan rintamaan.

Päästyään sairaalasta Kaleva otti tähtäimeensä Saksan hallituksen taivuttamisen tai kaatamisen. Hän aloitti jälleen kampanjan, ja se suuntautui kaikkiin Saksan osavaltioihin. Vanhan EU:n murentuessa ja kansallismielisyyden noustessa kaikkialla ympärillä olivat monet saksalaisetkin kyseenalaistaneet sen opin, jota heille oli toisesta maailmansodasta asti pakkosyötetty: opin kansallismielisyyden pahuudesta ja saksalaisten ylittämättömän suuresta kansallisesta synnistä.

Kaleva kehotti saksalaisia hyväksymään hyvän kansallisen itsetunnon ja murtautumaan irti aiempien sukupolvien teoista. Nopeasti nousi myös saksalainen kansallishenki, ja protestit kohdistuivat Merkelin hallitukseen. Aiemmin voittamattomalta vaikuttanut rautarouva sai haastajan, kun Kaleva Saarelainen käytti tarmonsa häntä vastaan.

”Nicht send’ ich dich mehr aus Walhall”, Kaleva jylisi täydellisellä saksankielellään innokkaalle väkijoukolle osoittaen sanansa Merkelille. ”Nicht weis’ ich dir mehr Helden zur Wal; nicht führst du mehr Sieger in meinen Saal. Bei der Götter trautem Mahle das Trinkhorn nicht reichst du traulich mir mehr; nicht kos’ ich dir mehr den kindischen Mund. Von göttlicher Schar bist du geschieden, ausgestossen aus der Ewigen Stamm; gebrochen ist unser Bund; aus meinem Angesicht bist du verbannt!”

Yleisön suosionosoitukset nousivat mieltä ylentäväksi pauhuksi. Kalevan puhe oli ollut kuin laulua, ja minun oli helppo kuvitella hänet Wagnerin oopperoiden Wotan-jumalaksi, joka ajoi kapinallisen tyttärensä Brünnhilden maanpakoon.

Merkelin elämä ei osoittautunut enää helpoksi. Euroopassa kaikki olivat häntä vastaan, paitsi komissio, josta ei ollut enää mihinkään. Vallankumous nousi vielä kerran, ja kun Berliinissä kuohui, lopulta murtui rautarouvan valta. Saksan hallitus pyysi eroa ja liittopäivät hajotettiin. Silloin oli pystyssä enää yksi dominopalikka.

* * *

Kun kuohunta oli päättynyt, poliittinen elämä alkoi palata normaaliksi. Eurooppa-neuvosto kokoontui taas kerran, ja esiin astui komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker. Olin Eurooppa-neuvoston kokouksessa läsnä Kalevan avustajana, joten näin tuon entisen suurmiehen läheltä. Kesärannassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän näytti vanhentuneen usean vuosikymmenen verran. Hänen kanssaan kokoukseen tuli Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz.

Junckerin väsyneet silmät kiersivät Eurooppa-neuvoston jäsenestä toiseen ja pysähtyivät Kalevaan, joka istui keskimmäisellä paikalla. Kalevan ilme oli kylmä ja hievahtamaton kuin patsas.

”Missä on Donald Tusk?” Juncker kysyi.

”Hän ei nauttinut Eurooppa-neuvoston luottamusta”, Kaleva vastasi. ”Hän sai potkut.”

Junckerin pupillit laajenivat kauhusta. Hän vaikutti havainneen, että puheenjohtajan nuija oli pöydällä Kalevan edessä.

”Teille kahdelle meillä on vain vähän sanottavaa”, Kaleva jatkoi ja otti esiin kaksi paperia. ”Kas tässä, herra Schulz. Ehdotus käsiteltäväksi Euroopan parlamentissa, koskien parlamentin hajottamista ja uusien vaalien pitämistä kuukauden kuluttua. Ja tässä, herra Juncker. Eronpyyntönne, allekirjoittakaa.”

Juncker katsoi samaansa paperia ja näytti keräävän kaikki voimansa.

”Minut valittiin viisivuotiselle kaudelle”, hän sanoi ääni täristen. ”Sitä on vielä neljä vuotta jäljellä.”

”Asia ei minua kiinnosta”, Kaleva ärähti. ”Sinä allekirjoitat tuon eronpyynnön, vaikka minun tulisi kädestä pitäen sinua ohjata.”

Juncker läähätti. Hän katsoi muita Eurooppa-neuvoston jäseniä. Dahl, Farage, Le Pen, puolta vaihtanut Orbán, Saarelainen, Salvini, Strache, Wilders… he eivät olleet sellaisia henkilöitä, joita hän olisi kestänyt työtovereinaan. Hän ymmärsi hävinneensä sotansa. Hän allekirjoitti paperin.

”Hyvästi, herra Juncker”, Kaleva sanoi viileästi. ”Hyvin pian ryhdymme selvittämään sinun joukkosi suunnitelmia eurooppalaisen Euroopan tuhoamiseksi. Coudenhove-Kalergi tullaan muistamaan samassa sarjassa Hitlerin ja Stalinin kanssa. Toivon sinun puolestasi, ettei menneisyydestäsi löydy mitään… raskauttavaa.”

Juncker poistui salista otsa hikikarpaloiden kostuttamana.

* * *

Euroopan parlamentin vaaleissa kansallismielisten puolueiden liittouma sai yli 400 edustajaa ja siis erittäin tukevan enemmistön. Unioni oli raskaiden muutosten kourissa. Eurooppa-neuvoston pysyvä puheenjohtajuus ja ministerineuvoston kiertävä puheenjohtajuus päätettiin järkeistää. Ne yhdistettiin ja sidottiin komission puheenjohtajan viran kanssa – Euroopan presidentin viraksi.

Kun ensin Eurooppa-neuvosto ja sitten Euroopan parlamentti valitsivat Kaleva Saarelaisen unionin johtajaksi, tuo suuri mies, ystäväni ja opettajani, nousi puhemiehistön pöydän luokse. Euroopan parlamentin tuore puhemies Timo Soini antoi hänelle paikkansa, ja Kaleva lausui sanansa, jotka kirjoitettiin historiankirjoihin:

”Vallankumous on päättynyt. Ihmeiden vuoden sato on korjattu. Nyt on Eurooppa vapautettu siitä ikeestä, johon se toisen maailmansodan jälkeen alistettiin. Kansojen Eurooppa on noussut, monikulttuurisuus on kaatunut. Eurooppa on nyt sellainen kuin sen olisi pitänyt olla jo aikoja sitten.”

Viimeinenkin dominopalikka oli kaatunut.

* * *

28.4.2015

5. luku: Kansat heräävät




”Moni mahtava hallitsija on ottanut
päämääräkseen ideaalin hyvästä yhteiskunnasta,
mutta huomaamattaan livennyt sinne johtavalta tieltä.”


Olisinpa halunnut olla kärpäsenä katossa silloin, kun eräät eurooppalaiset poliittiset johtajat saivat kuulla siitä, että Suomen armeija oli miehittänyt Tukholman, alistanut sekä Ruotsin hallituksen että valtiopäivät ja nimittänyt Suomen edustajan valvomaan tilannetta käytännössä diktaattorin valtaoikeuksin. Kun nämä poliittiset johtajat astuivat esiin tiedotustilaisuuksiinsa, he olivat niin pöyreitä, etteivät takuulla olisi voineet pöyristyä enää yhtään enempää.

Koska loppukevään mellakat olivat hallinneet julkisuutta Suomessa, paljon vähemmälle huomiolle olivat jääneet muut, ilahduttavammat ilmiöt, joita samaan aikaan oli tapahtunut pitkin Eurooppaa. Perussuomalaisten murskavoitto vaaleissa oli hieno esikuva ja rohkaisu kansallismielisille puolueille muissa maissa. Sillä oli samanlainen henkinen vaikutus kuin Berliinin muurin murtumisella oli ollut: laajat kansanjoukot ymmärsivät yhtäkkiä, etteivät Euroopan unioni ja haitallinen maahanmuutto olleet mitään ikuisia, voittamattomia luonnonvoimia. Miljoonat eurooppalaiset, jotka olivat aiemmin elätelleet kansallismielisiä haaveita hiljaa, havahtuivat nopeasti ja alkoivat vaatia omia maitaan seuraamaan Suomen esimerkkiä. Kaleva Saarelainen, joka oli vuotta aiemmin tehnyt laajoja kierroksia Euroopan parlamentin vaalien alla, nousi suureksi idoliksi. Hänen kirjoituksensa, joita oli vuosien saatossa käännetty suurimmille eurooppalaisille kielille, löysivät vauhdilla tiensä monien länsieurooppalaisten lukemistoon, eikä niiden vaikutus jäänyt siitä, mikä niillä oli ollut Suomessa.

Kun mielenosoitukset muuttuivat mellakoiksi Suomessa, monin paikoin Länsi-Euroopassa järjestettiin vastamielenosoituksia, joissa korostettiin suomalaisten oikeutta päättää omista asioistaan. Silloin, kun Stefan Löfven antoi kohtalokkaan sodanjulistuksensa ja unionin ja sen jäsenmaiden johtajat vastasivat syvällä hiljaisuudella, joka tulkittiin passiiviseksi hyväksynnäksi, monet eurooppalaiset hermostuivat. Brysseliin kokoontui jättiläismäinen mielenosoitus, jossa oli väkeä useista maista, ja se syytti kovin sanoin EU:n johtoa siitä, että se hyväksyi Ruotsin törkeän käytöksen vain siksi, että Suomen hallitus oli EU-kriittinen. Komissio ja neuvosto olivat edelleen hiljaa; kaipa niiden jäsenet ymmärsivät olevansa veitsen terällä: jos he ääneen tukisivat Ruotsia, tulisivat he paljastaneeksi halveksivan asenteensa demokratiaa kohtaan ja kaivaneeksi poliittisen hautansa; jos he taas vaatisivat Ruotsia kunnioittamaan Suomen kansan laillista vaalitulosta, saisivat he kestää vihervasemmiston loputonta fasismi-ulinaa ja mahdollisesti avaisivat tulvaportit kansallismieliselle hyökyaallolle – ja hehän eivät olleet aikeissa opetella uimaan!

Mutta Tukholman miehitys oli jotain, johon he eivät voineet vastata hiljaisuudella. Euroopan komissio ja Eurooppa-neuvosto marssivat esiin ja antoivat historian toistaa itseään: kuten Itävalta oli vuonna 1999 jäänyt EU:n boikotin kohteeksi, kesäkuussa 2015 saman kohtalon koki Suomi. Johtajat olivat ehdottomia: Kaleva Saarelaista he eivät hyväksyneet Suomen pääministeriksi eivätkä Perussuomalaisia Suomen suurimmaksi puolueeksi, ja kaikkein vähiten Teuvo Hakkaraista Ruotsin tirehtööriksi.

Onneksi eurooppalaiset olivat kypsempiä kuin kuusitoista vuotta aiemmin. Kansallismielisyys oli vahvistunut niin paljon, etteivät he suostuneet vain katsomaan sivusta, kun poliittinen eliitti teki mitä tahtoi. Eräät uhrautuvaiset mielenosoittajat tunkeutuivat komission rakennukseen, ja kun heidät poistettiin sieltä väkisin, huusivat he sen todistavan, etteivät komissionkaan jäsenet suostuneet vain alistumaan tunkeilijoille, kuten nämä Suomelta olivat vaatineet.

Ja niin oli tapahtunut merkittävä muutos. Keväällä olivat mieltään osoittaneet vihervasemmistolaiset, kesällä kaduilla olivat kansallismieliset. Ja kansallismielisiä oli paljon. Vihervasemmiston mielenosoitukset olivat keskittyneet Suomeen, muualla ne olivat olleet paljon pienimuotoisempia. Kansallismieliset mielenosoitukset taas kasvoivat hyvin mittaviksi useimmissa Länsi-Euroopan maissa: erityisen kiivaita ne olivat Ranskassa, Englannissa, Alankomaissa ja Tanskassa, mutta myös Saksassa, Itävallassa ja Italiassa ne kiihtyivät. Kiihtyessään niihin tuli mukaan Suomen sympatisoinnin lisäksi suuria vaatimuksia yhteiskunnallisista muutoksista.

Kun tieto tästä päätyi Kesärantaan, Kaleva oli hyvin mielissään.

”Kansanvalta näyttää voimansa”, hän sanoi. ”Nyt vain on varmistettava, etteivät ponnistukset raukea tyhjiin. Jos saamme käytettyä tilaisuuden hyödyksemme, säästämme monta vuotta, jotka muuten kuluisivat tehottomaan vaikuttamiseen tavallisten vaalien kautta.”

”Eli mitä me teemme?” kysyin.

”Kunhan eduskunta jää kesätauolle”, Kaleva sanoi, ”minä lähden uudelle Euroopan-kierrokselle. Yhdenkin hallituksen kaataminen voi sysätä liikkeelle uuden ihmeiden vuoden.”

* * *

Vuoden 2015 kesäloma oli minulla hyvin työntäyteinen, mutta ainakin sain nähdä maailmaa. Mietin, mitä EU:n johtajat mahtoivat ajatella, kun juhannuksena Kaleva Saarelainen ilmestyi Tanskaan, joka valmistautui syyskuun kansankäräjävaaleihin. Tanskalaiset, jotka olivat seuranneet sivusta Ruotsiin suuntautunutta kansainvaellusta ja nähneet Juutinrauman itäpuolen hiljalleen taantuvan kehitysmaaksi, ottivat Kalevan vastaan sankarina. Tanskan kansanpuolueen puheenjohtaja Kristian Thulesen Dahl julisti suuressa yleisötilaisuudessa, että ”Suomi oli pelastanut Pohjoismaat demografiselta itsemurhalta”. Kaleva piti Tanskassa monta yleisötilaisuutta ja seminaarin kansanpuoluelaisille poliitikoille. Vierailun päätti hienosti uutinen, että kansanpuolue johti mielipidetiedusteluissa kolmanneksen osuudella ja oli hyvin todennäköinen seuraava pääministeripuolue.

Alankomaissa en ollut käynyt yhdeksään vuoteen, enkä myöskään Itävallassa. Kummankin Vapauspuolueet isännöivät Kalevaa yhtä innokkaasti kuin Tanskan kansanpuolue. Alankomaissa Kalevan seurueeseen liittyi vähäksi aikaa naapurimaasta poikennut Jussi Halla-aho, joka piti oman puheenvuoronsa Alankomaiden demografiasta, josta hän oli kirjoittanut jo melkein kymmenen vuotta aiemmin. Kalevan toiminta tietenkin oli maanosan jokaisen tiedotusvälineen erityisessä huomiossa, joten Kalevan julistukset ja Halla-ahon kylmänrauhallisesti luettelemat madonluvut saivat jättiläismäisen huomion.

Itävaltalaisia Kaleva muistutti heidän joutumisestaan EU:n boikotin kohteeksi kansanvallan toteutumisen vuoksi. Hän myös kehui Itävallan kansallista yhtenäisyyttä ja kehotti heitä varjelemaan sitä, ettei maa kohtaisi samanlaisia ongelmia kuin monet länsieurooppalaiset maat. Itävallasta matkamme jatkui Italiaan, jossa vierailimme monissa Pohjois-Italian kaupungeissa. Siellä Kalevan kritiikki keskittyi EU:n ja monikulttuurisuuden lisäksi yhtenäiseen Italiaan. Hän kehotti pohjoisitalialaisia itsenäistymään ja jättämään jatkuvassa rappiossa olevan Etelä-Italian oman onnensa nojaan.

Italiasta jatkoimme Ranskan kautta Englantiin, jossa EU-vastainen mieliala oli kiivaimmillaan vuosikymmeniin. Yhdistyneen kuningaskunnan Itsenäisyyspuolue oli toukokuun vaaleissa saanut Perussuomalaisten voiton innoittamana joukon kansanedustajia, ja maassa oli erittäin hutera koalitiohallitus. Englannissa vietetyn viikon jälkeen Kaleva kuitenkin päätti palata Ranskaan, jossa hänen havaintonsa mukaan oli kaikkein otollisin maaperä kansallismieliselle nousulle.

Ranskan Kansallinen rintama oli jo edellisenä keväänä ollut maan suurin puolue Euroopan parlamentin vaaleissa, ja presidentti François Hollande oli erittäin epäsuosittu. Lisäksi Ranskan kansa ei ollut vielä täysin toipunut tammikuisesta Charlie Hebdon verilöylystä, ja sen trauman päälle Kaleva pääsi rakentamaan hyvin vahvaa kansallismielistä kannatusta.

”Isänmaanne johtajat ovat teiltä mitään kysymättä valinneet kohtaloksenne monikulttuurisuuden!” Kaleva huusi Marskentälle kokoontuneelle väkijoukolle, jossa oli useita tuhansia ihmisiä. ”He ovat valinneet teille saman arjen, jonka minä olen nähnyt Libanonissa! Oliko täällä Ranskassa verilöylyjä ennen viimeaikaisia kansainvaelluksia? Ei ollut! Johtajienne kädet ovat veressä, tätä maata hallitsevat murhaajat!”

Väkijoukko osoitti myrskyisästi suosiotaan. Minä katselin tilaisuutta matalammalta samalla korokkeelta, jolla Kaleva piti puhettaan. Kenttää ympäröi suuri joukko poliiseja, ja useat heistäkin taputtivat käsiään Kalevan sanoille.

”Edellinen presidenttinne on vaatinut rotujen sekoittamista! Hän haluaa tuhota Ranskan kansakunnan sellaisena kuin se on ollut lukemattomien sukupolvien ajan. Hän haluaa luoda sekarotuisen maan, jossa ei ole kansallista identiteettiä, jotta hän kaltaisineen voisi hallita sitä vailla pelkoa mistään demokraattisesta vastarinnasta. Saksassa hänenkaltaisensa kaverit ripustettiin jo seitsemänkymmentä vuotta sitten hirsipuuhun!”

Viimeinen lause oli minun ehdottamani, kun olin saanut arvostella Kalevan puheenluonnoksia. Kaleva oli aluksi suhtautunut siihen varauksella, koska ei toivonut kenenkään tulkitsevan sitä ohjeeksi, mutta olin huomauttanut, että ranskalaiset piti havahduttaa siihen todellisuuteen, jossa he elivät: kuten ruotsalaiset, heidätkin oli suunniteltu tuhottavan.

Ranskan presidentin ja hallituksen vastaus Kalevan syytöksiin oli ennalta arvattu: Kaleva kuulemma oli äärioikeistolainen. Leimakirves ei Kalevaa kauhistuttanut, sillä viimeistään keväällä hän oli siihen turtunut. Jo seuraavana päivänä Kaleva oli uudestaan liikkeellä yhtä suurella innolla kuin hän oli tehnyt omaa vaalikampanjaansa muutamaa kuukautta aiemmin.

”Miksi sosialisteille kansallismielisyys on äärioikeistolaisuutta?” Kaleva kysyi valtavalta väenpaljoudelta, ja kaikki Ranskan ja puolet muunkin Euroopan tiedotusvälineistä ikuisti hänen joka sanansa. ”Tietenkin siksi, että he haluavat unohtaa sitä koskaan olleenkaan. Kansallismielisyys haluaa yhtenäisen, vahvan kansakunnan, jota tulo- ja varallisuuserot eivät jaa riitaisiin yhteiskuntaluokkiin. Täten kansallismielisyys on monissa sosiaalipolitiikan kysymyksissä samaa mieltä kuin sosialistit, mutta vain eri syistä. Tätä sosialistit eivät siedä, koska he kokevat kansallismieliset kilpailijoinaan samoista äänestäjistä. Sosialistit pitävät enemmän kapitalistista, joka on hyvä vihollinen, joka tekee sosialistin itsensä tarpeelliseksi. Jos kansa kokee kansallismielisyyden vaihtoehdoksi sosialismille, sosialistieliitti on vaarassa menettää asemansa. Eivät sosialistit inhoa kansallismielisiä siksi, että pelkäisivät meidän tuhoavan yhteiskunnan, vaan koska he pelkäävät meidän pelastavan yhteiskunnan – koska heidän henkilökohtainen etunsa olisi vaarassa. Sosialismi ei ole enää työväenaate. Se on korruptoituneen eliitin väline. Ja te ette halua olla näiden tasa-arvosta valehtelevien feodaaliherrojen alamaisia!”

Saatoin melkein kuulla presidentti Hollanden ja sosialistipuolueen kannatuksen romahtavan.

”Ei ole olemassa äärioikeistoa!” Kaleva jatkoi yli minuutin kestäneen aplodien pauhun laannuttua. ”On olemassa kansanliike ja eliitin valtakoneisto. Ranskalaiset, ottakaa takaisin se valta, joka teille kuuluu! Monta kertaa olette nousseet barrikadeille vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vuoksi. Älkää antako niiden saavutusten valua hukkaan!”

”Alas Hollande!” mylvivät ranskalaiset. ”Alas monikultturismi! Alas EU! Je suis Kaleva!

Päivästä toiseen Kaleva piti puhetilaisuuksiaan eri puolilla Ranskaa, ja hänen ympärilleen kerääntyi suuri joukko poliitikkoja, jotka halusivat saada edes osan siitä hurmoksesta, joka Ranskassa vahvistui. Marine Le Pen teki presidentinvaalikampanjaansa tiukassa yhteistyössä Kalevan kanssa, ja kansallismielisten puolueiden poliitikkoja saapui Ranskaan kaikkialta Euroopasta. Monet suomalaiset ministerit, eurokansanedustajat ja kansanedustajat saapuivat tukemaan Kalevan suurimmaksi muodostunutta kampanjaa.

Heinäkuun lopussa Pariisissa pidettiin suuri konferenssi, johon olivat kokoontuneet merkittävät poliitikot kaikista Euroopan kansallismielisistä puolueista. Kaleva oli konferenssin itseoikeutettu puheenjohtaja, jonka johdolla kirjoitettiin ohjelmajulistus, Euroopan pelastamiseksi. Siihen oli koottu kaikki kansallismielisten linjaukset alkaen Euroopan unionin täydellisestä reformoimisesta erittäin valikoivaan maahanmuuttopolitiikkaan ja kansallisen kulttuurin elvytykseen.

Konferenssin jälkeen pidettiin puhetilaisuus, joka oli kaikista siihenastisista suurin. Minä sain kunnian kuunnella Kalevan puhetta samassa joukossa konferenssin suomalaisen delegaation kanssa, johon kuuluivat muiden muassa Jussi Halla-aho, Sampo Terho ja Timo Soini.

”Valistus on kaapattu!” Kalevan ääni jyrisi kymmenien tuhansien väenpaljouteen, jossa oli sillä kertaa paljon muitakin kuin ranskalaisia, eurooppalaisia kautta maanosan. ”Me otamme valistuksen takaisin. Me puhdistamme eurooppalaisen kulttuurimme uhriutumismentaliteetista ja tuomme uuden kunnian aikakauden. Lännen toinen renessanssi on koittanut!”

Kalevan kasvot aivan säteilivät ilosta ja voitonvarmuudesta, kun tilaisuuden jälkeen poistuimme kohti hotelliamme.

”Ei kestä enää pitkään”, Kaleva sanoi, ”ennen kuin Ranskassa valta vaihtuu.”

Ihmiset taputtivat Kalevaa olalle meidän suunnatessa pienemmälle kadulle. Oli upea kesäpäivä, ja olimme Pariisissa, kaupungissa, jolla oli upea menneisyys, ja jolla uskoin olevan myös upea tulevaisuus. Kalevan varmuus oli tarttunut minuunkin.

Ja yhtäkkiä väkijoukon lomasta syöksyi kaksi miestä, jotka molemmat olivat peittäneet kasvonsa kommandopipolla. He hyökkäsivät Kalevaa päin ja riuhtaisivat hänet loitommas lähimmistä ihmisistä. Toinen heistä otti vyöltään esiin pitkän keittiöveitsen ja tarkasti harjoitellulla survaisulla iski sen suoraan Kalevan rintaan.

Väkijoukko kirkui. Minun aivoni siirtyivät välittömästi varusmiespalveluksessa oppimaani koneelliseen toimintamoodiin. Astuin rivakasti lähemmäs toista hyökkääjää ja iskin nyrkkini hänen leukaansa. Hän horjahti, eikä toinen Kalevaan suunnattu isku osunut kohteeseensa. Tartuin häntä veitsikäden ranteesta ja pitelin kiinni niin tiukasti kuin pystyin. Yksin en olisi voinut mitään, mutta väkijoukko oli jo liikkeellä. Hyökkääjät revittiin pois Kalevan luota ja paiskattiin maahan.

”Soita ambulanssi!” huusin taakseni Jussi Halla-aholle samalla kun syöksyin maahan kaatuneen Kalevan luokse. Olin vain etäisesti tietoinen siitä, että hyökkääjiä potkittiin ja hakattiin takanani.

Revin Kalevan paidan auki ja paljastin hänen rintansa, jossa oli ammottava, verta pulppuava haava. Adrenaliinin vahvistamilla käsilläni revin Kalevan paidan suikaleiksi ja tein parhaani tukkiakseni verenvuodon.

Kaleva avasi silmänsä hetkeä myöhemmin. Niissä paistoi sula kauhu. Minun oli vaikea kuulla hänen sanojaan, kun väkijoukko mylvi ja mellasti kaikkialla ympärilläni.

”Tämän minä saan…” Kaleva voihki. ”Rangaistus minulle… päätin edistää… asiaamme… ulkoparlamentaarisin keinoin… ja näin… se… päättyy…”

”Ei…” sanoin, vaikka en olisi osannut kertoa, mitä yritin kiistää.

Kaleva kohottautui voimattomasti lähemmäs minua.

”Sinun… tulee… varmistaa… että… tämä… päättyy hyvin”, hän kuiskasi työläästi. ”En halua Euroopan muuttuvan Jugoslaviaksi. Sinun tulee… estää väkivalta… älä jätä minulle… mainetta… sodan ja raakuuksien lietsojana… minä halusin… vain… olla rauhantuoja. Minä halusin… tuoda hyvää kaikille ihmisille. Älä… päästä… väkivaltaa… valloilleen… vaan tuo… ihmisille rauha…”

”Kyllä”, änkytin. ”Kyllä, minä… minä lupaan…”

Mutta Kaleva ei kuullut minua enää.

* * *

27.4.2015

4. luku: Sanoi Machiavelli

< 3. lukuun

”Maailmassa on valo –
ja se valo olemme me, me eurooppalaiset,
valistuksen ja humanismin lapset!”


Mielenosoittajat aloittivat valtaisat juhlat pian sen jälkeen, kun tuli tietoon, että Suomen hallitus oli pyytänyt rauhaa. Lentokoneet ja laivat täyttyivät, kun ulkomailta tulleet vasemmistoaktivistit pakkasivat tavaransa ja lähtivät kotiin. Ruotsin hallitus juhlisti voittoa fasismista ja EU:n johtajat huokasivat helpotuksesta, koska tilanne oli ollut heille erittäin kiusallinen. Jean-Claude Juncker, joka ei ollut antanut anteeksi saamaansa kohtelua Kesärannassa, arveli toiveikkaana Kaleva Saarelaisen valtakauden päättyneen lyhyeen.

Kaleva kutsui Ruotsin hallituksen Suomeen vierailulle, jonka aikana allekirjoitettaisiin rauhansopimus ja maat pääsisivät yhteisymmärrykseen niistä kiistakysymyksistä, jotka kriisin olivat aiheuttaneet. Stefan Löfven otti kutsun mielellään vastaan ja saapui eräänä kesäkuisena päivänä Helsinkiin. Kun mielenosoittajat olivat poissa, kukaan ei ollut osoittamassa hänelle suosiotaan.

Valtioneuvoston linnassa Ruotsin hallituksen otti vastaan Suomen hallitus. Löfven asteli huoneeseen voittajan elkein, mutta häntä ei ollutkaan vastassa alistunut ja pelokas Kaleva Saarelainen, vaan viekkaasti hymyilevä Kaleva Saarelainen.

”Tervetuloa, arvon kollega”, Kaleva sanoi lipevästi. ”Ensiksi haluan ilmaista mitä suurimman pahoitteluni valtioittemme välisestä pikku konfliktista. Olen henkilökohtaisesti kirjoittanut ehdotukseni rauhansopimukseksi, ja olen varma, että se kelpaa teille.”

”Hyvä, saatte osoittaa, ettette ole sellainen fasisti kuin olen saanut ymmärtää.”

Kaleva viittasi minulle, joka seisoin salin seinustalla, ja ojensin hänelle rauhansopimuksen. Ruotsin ministerit olivat asettuneet istumaan pitkän pöydän ääreen vastakkaiselle puolelle suomalaisia ministereitä.

”Antakaas, kun luen tiivistelmän ääneen”, Kaleva sanoi iloisesti. ”Suomen tasavalta ja Ruotsin kuningaskunta solmivat keskenään ikuisen rauhan ja ystävyyden, joka astuu voimaan 9.6.2015. Sopimus solmitaan seuraavilla ehdoilla: Ruotsi myöntää oikeudetta loukanneensa Suomen kansan demokraattista päätöstä suojella omaa turvallisuuttaan ja tulevaisuuttaan; Ruotsi myöntää ja korvaa ne vääryydet, jotka se on Suomen kansalle tehnyt vuosisatoja kestäneen alistamisen aikana; Ruotsi luovuttaa Länsipohjan suomenkieliset alueet ja kaiken niillä olevan omaisuutensa Suomen tasavallalle kolmen vuoden kuluessa; Ruotsi korjaa Suomen valvonnassa ne poliittiset linjansa, jotka aiheuttavat turvallisuusuhkan niin itselleen kuin naapureilleenkin; Ruotsi luovuttaa kaiken sotakalustonsa Suomelle ja kustantaa suomalaisten asevoimien miehityksen pääkaupungissaan Tukholmassa; Ruotsi nimittää Suomen hallituksen valitseman valvojan, jolle annetaan oikeus kumota mikä tahansa Ruotsin hallituksen, valtiopäivien tai tuomioistuinten antama päätös ja määrätä yhteistyössä Suomen hallituksen kanssa omansa; järjestely kestää niin pitkään kuin Suomen hallitus ja eduskunta haluavat. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, eiköhän päälinja tullut tässäkin selville.”

Kaleva katsoi Löfveniä hymyillen leveästi. Löfven ja muut Ruotsin ministerit näyttivät siltä kuin Kaleva olisi juuri kumauttanut heitä valurautapannulla kasvoihin, kertonut tekevänsä pian niin uudestaan ja pyytänyt olemaan liikahtamatta.

”Mitä?” Löfven sai jotenkin sanottua. ”Sinähän pilailet.”

”En suinkaan. En koskaan pilaile vakavilla asioilla.”

”Tuohan on kuin Ruotsi olisi tätä rauhaa anellut”, Löfven ärisi. ”Me emme koskaan hyväksy tuollaisia ehtoja!”

”Jos rauhansopimusta ei hyväksytä, sota jatkuu”, Kaleva tokaisi välinpitämättömästi. ”Täytyy sanoa, että oli teiltä melkoista typeryyttä tulla meidän maaperällemme siitä ilmoittamaan. Mitä luulette, että liittoutuneet olisivat tehneet toisessa maailmansodassa, jos Hitler olisi tullut Lontooseen neuvottelemaan ja kieltäytynyt rauhasta? Eivät he olisi päästäneet häntä palaamaan Saksaan. Emme mekään päästä teitä palaamaan Ruotsiin. Te pysytte täällä, kunnes rauhanehdot alkavat maittaa.”

Silloin Ruotsin ministerit ymmärsivät, millaisia typeryksiä he olivat olleet.

”Pääministeri Löfven, olen pahoillani siitä, miten vähän valinnanvaraa minulle jätitte”, Kaleva sanoi hyytävän kylmällä äänellä. ”Olen pitkäaikainen shakin maailmanmestari, joten tiedän, mitä jokaisen johtajan on pystyttävä tekemään voittaakseen. On pystyttävä tekemään uhrauksia. Pelissä voi olla vain yksi korvaamaton nappula, jonka pelastamiseksi uhrataan mitä hyvänsä. Rauha on minun korkein arvoni ja tavoitteeni, shakkilautani kuningas. Jos te seisotte sen edessä, minun on suurimman hyödyn periaatteen mukaan uhrattava teidät sen vuoksi. Kapteeni!” hän huikkasi, ja huoneeseen astui sisään erikoisjoukkojen päällikkö. ”Viekää pääministeri Löfven pois.”

Huoneeseen astui iso joukko erikoisjääkäreitä, jotka muutamilla nopeilla liikkeillä raudoittivat ruotsalaisministerien kädet ja tukkivat suut suukapuloilla. Löfven ja muut olivat niin järkyttyneitä, etteivät saaneet sanaakaan sanottua ennen kuin se oli liian myöhäistä. Pian heidät oli viety ulos huoneesta. Toimituksen jälkeen sisään astui Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg.

”Herra kenraali”, Kaleva sanoi tyynesti. ”Valmistautukaa miehittämään Tukholma.”

”Niin tapahtuu, herra pääministeri.”

”Luuletko, että Löfven allekirjoittaa sopimuksen vielä?” ulkoministeri Sampo Terho kysyi.

”Voi kyllä”, Kaleva sanoi. ”Tämä episodi oli vain näytöstä. Erityisavustajani on suunnitellut heille sellin, jossa on jatkuvaa matalaa jylinää, joka heidän korvansa eivät kuule, mutta joka saa heidät stressaantumaan. Muutama tunti siellä, ja he kuuntelevat, mitä minulla on sanottavana. Vielä he pitävät minua liittolaisenaan – me pyrimme saamaan aikaan Tukholma-syndrooman. Se on tärkeää, koska tarvitsemme heidän tukensa Ruotsin hallitsemiseen. Meidän on tehtävä se pehmeästi. Aivopestyt ruotsalaiset saattavat tässäkin tapauksessa nousta vakavaan vastarintaan, mutta jos aloittaisimme teloittamalla heidän enemmän tai vähemmän demokraattisesti valitsemansa pääministerin, mitkään sotajoukot eivät saisi maata pidettyä kurissa.”

”Sopimukseen kuului, että me nimitämme valvojan Ruotsia hallitsemaan”, Terho sanoi. ”Kenestä tulee Ruotsin kenraalikuvernööri?”

”Ei kenraalikuvernööri. Se kuulostaisi liian pahalta. Ruotsin uuden hallitsijan titteli on tirehtööri. Jos sirkuksella on tirehtööri, niin sitten myös Ruotsilla.”

”Ahaa, ymmärrän logiikan. Kuka on Ruotsin tuleva tirehtööri?”

”Teuvo Hakkarainen.”

”Mitä?! Eihän, eihän hän edes osaa ruotsia!”

Sämre folk puhuu bättre folkin kieltä, sillä on Ruotsin valtakunnassa pitkät perinteet”, Kaleva sanoi iloisesti, ja nauru raikui salissa.

* * *

Samana iltana Kaleva meni Valtioneuvoston linnan pohjakerrokseen, huoneeseen, jossa Ruotsin hallitus oli pidätettynä. Hänen mukanaan olimme vain minä ja kaksi muuta avustajaa, me kaikki hänen pitkäaikaisia ystäviään.

Huone oli hämärä, ja siellä oli kuulumatta sama matala jyly, jonka olin suunnitellut työmarkkinajärjestöjen ja talouseliitin henkiseksi painostukseksi. Muuten ministereillä oli melko mukavat oltavat: Kaleva oli käskenyt ottaa heiltä suukapulat pois, käsiraudat oli vaihdettu ketjulla seinään kiinnitettyyn metallirenkaaseen ja kukin istui pehmustetulla tuolilla. Kunkin ministerin lähelle oli laitettu jonkin verran syötävää ja juotavaa (joita ehdottomasti ei ollut myrkytetty).

Heti astuttuaan sisään Kaleva käski meitä avustajiaan päästämään ministerit vapaiksi. Huomaamatta minä myös laitoin jylyn loppumaan, jotta Kalevan saapuminen tuntuisi vangeista alitajuisesti miellyttävältä.

”Oletko tullut hakemaan meidät teloitettaviksi?” Löfven kysyi tylysti.

”En”, Kaleva vastasi. ”Teatteriesitys on päättynyt, ja minä olen laskenut naamion. Aion kertoa teille totuuden ja varoittaa teitä.”

Ruotsalaisministerit näyttivät yllättyneiltä.

”Mitä kerrottavaa sinulla on meille?”

”Aloitan tästä: salaliittoteorioita viljellään nykyään erittäin paljon, ja se juontaa tarpeeseen saada ihmiset automaattisesti skeptisiksi niitä kohtaan, jotta harva ottaisi vakavasti sitä salaliittoa, joka todella on olemassa. Me, sekä te että minä, olemme sen pelinappuloita.”

Löfven näytti vielä epäuskoiselta, mutta Kaleva oli suunnitellut tilanteen hyvin.

”Miksi vastustatte kansallismielisyyttä?”

”Koska se on fasismia.”

”Te olette oppinut läksynne hyvin. Mutta käyttäkää kerrankin omia aivojanne. Pääministerin ei sovi toimia kuin papukaija. Kansallismielisyys on aate, jonka mukaan kaikilla kansoilla on oltava oma kansallisvaltio. Se ei itsessään pidä sisällään minkäänlaista väkivaltaista halua alistaa ja sortaa muita. Aatteella toki on äärimuotonsa, mutta niin on kaikilla aatteilla. Kansallisvaltiot ovat olleet historian vakaimpia valtiomuotoja. Koska niissä ihmiset ovat kokeneet yhteishenkeä keskenään, on ollut mahdollista rakentaa sosialidemokratiaa, joka auttaa yhteisön heikoimmatkin ylös kurjuudesta. Miksi kukaan vastustaisi tätä?”

Löfven tuijotti hiljaa Kalevaa, joka vaikutti paljon herkemmältä ja läheisemmältä kuin aiemmin. Se oli luullakseni hyvä merkki.

”Tietenkin siksi”, Kaleva vastasi itse, ”että vakaat, keskiluokkaiset yhteiskunnat eivät ole tietylle yläluokalle parhaita mahdollisia. Kansainvälinen aristokratia, joka keskiajalla jakoi Euroopan läänityksiksi, ei halua alamaisten olevan heistä riippumattomia. Ei ahne ihminen halua vaurautta itsessään, hän haluaa statusta! Hän on mieluummin rikas köyhien keskellä kuin upporikas keskituloisten keskellä. Hän on kuin koulukiusaaja, joka luulee muiden painamisen alas nostavan häntä itseään. Minä en sellaisista pidä. Siksi haluan taistella tätä aristokratiaa vastaan – kapitalistia vastaan, kuten te sosialistit asian ilmaisette. Meidän tulisi vetää samaa köyttä, koska tavoitteemme ovat samat, tapamme saavuttaa ne vain ovat erilaiset.”

En osaa kuvitella, mitä Löfvenin päässä silloin liikkui.

”Ette näytä vielä vakuuttuneelta”, Kaleva sanoi. ”Siis kertokaahan, miten lentokone saattoi lentää maailman tarkimmin puolustetun kaupungin läpi ja osua vielä tarkemmin puolustettuun rakennukseen ilman yhdenkään automaattisen ilmatorjuntaohjuksen vastaiskua? Miten kaksi pilvenpiirtäjää saattoi romahtaa pelkkään lentokoneen iskuun, vaikka monet pilvenpiirtäjät ovat kestäneet suurempiakin vaurioita? Miten ne ja niiden lähellä ollut rakennus, johon mikään ei edes osunut, saattoivat romahtaa vapaassa pudotuksessa, mikä on käytännössä mahdollista vain suunnitellussa romahduttamisessa?”

”Sinä puhut syyskuun yhdennestätoista”, Löfven havaitsi.

”Niin totisesti puhun”, Kaleva vastasi. ”Olen nähnyt dokumentin tuon päivän tapahtumista ja niiden analysoimisesta. En osaa sanoa, kuinka tarkkoja kaikki spekulaatiot ovat, mutta yhdestä olen varma: virallinen teoria on puutteellinen ja valheellinen. On olemassa järkeviä motiiveja toteuttaa sellainen tuho. Kylmän sodan loppuminen merkitsi kansainvälisesti vakaata 90-lukua, mikä ei tietenkään merkinnyt hyvää aseteollisuudelle. Uuden kriisin aikaansaaminen ja maailman johtaminen uuteen asevarusteluun oli sille valtava voitto. Tämä kietoutuu tiukasti kansallismielisyyden demonisoimiseen. Kansallismielisyydestä on tehty räikeän epäkorrektia, jolloin Euroopan unionin kaltaiset järjestelmät ovat päässeet nauttimaan vastarinnan passiivisuudesta. Samaan aikaan monikulttuurisuuden arvostelemisesta on tehty synti. Salaliiton tarkoituksena on tehdä kaikista maista kuin Tukholman slummeja: jatkuvaa sotaa käyviä enklaaveja. Tässä tilanteessa kansainvälinen aristokratia, joka hallitsee aseteollisuutta, kahmii itselleen sekä taloudellisen, sotilaallisen että poliittisen vallan. Keskiluokka tuhotaan ja alistetaan takaisin vuosisatojen takaiseen asemaansa; kaikki sosialidemokratian saavutukset lentävät romukoppaan. Puheet suvaitsevaisuudesta ja maailmanparannuksesta ovat valheita, jotka on opetettu ihmisille, jotta heistä tulisi tämän uuden maailmanjärjestyksen hyödyllisiä idiootteja. Sellainen teistä on tullut, herra pääministeri.”

”Miksi minun pitäisi uskoa sinuun?” Löfven sylkäisi.

”Varmaan mielellänne tutustutte tähän”, Kaleva sanoi ja otti taskustaan esiin paperin. ”Ette kai luule, että minä olisin ihan omin voimin voinut saavuttaa jättiläisvoiton eduskuntavaaleissa? Ei, viime syksynä tapahtui eräs mielenkiintoinen tapaus. Sen jälkeen, kun olin tukenut Ruotsidemokraatteja teidän valtiopäivävaaleissanne, joukko suomalaisia ja ruotsalaisia raharikkaita lähestyi minua. He ilmoittivat antavansa minulle vaalityöhön mittavaa rahoitusta, mikäli tekisin heidän tahtonsa mukaan. Vaikeapa siinä oli kieltäytyä, kun he tekivät varsin selväksi, että mikäli en suostuisi, jäisin hyvin pian vakavaan onnettomuuteen, joka veisi henkeni.”

Kaleva taitteli paperin auki ja näytti sitä kollegalleen. Paperi oli tietenkin tosiasiassa kirjoitettu vasta tuntia aiemmin, mutta Kalevan mielestä Löfvenin huijaaminen oli niissä oloissa hyväksyttävää, sillähän ehkäistäisiin sodan eskaloituminen ja monta muutakin ikävää kehityskulkua. Lisäksi Kalevan Bilderbergistä saamat tiedot vihjasivat, että vallan hyvin olisi voinut tapahtua juuri niin kuin Kaleva Löfvenille väitti.

”Tässä herra Björn Wahlroos vaatii minua pääministeriksi tultuani lietsomaan konfliktin Ruotsin kanssa”, Kaleva kertoi. ”Sen tarkoitus on paitsi kammeta teidän hallituksenne syrjään ja istuttaa Fredrik Reinfeldt takaisin hallituksen johtoon, myös antaa Euroopan unionille ja talouseliitille perusteita syyttää kansallismielisyyttä fasismin uudeksi aalloksi, jotta eurooppalaiset saataisiin luopumaan vastarinnasta jatkuvaa globalisaatiota vastaan. Lopputuloksena kansainväliset suuryritykset kaappaisivat vallan.”

Löfven luki paperia uskomatta silmiään. Teksti oli kirjoitettu ruotsiksi, minkä vuoksi olimme ottaneet syntipukiksi Wahlroosin, jotta kieli ei herättäisi epäilyksiä.

”Ja, kuten huomaatte”, Kaleva jatkoi tarttuen Löfveniä kädestä ja madaltaen ääntään kuin salaliittolainen, ”vaatimus oli, että minun on teloitettava teidät ja puolueittenne valtiopäiväedustajat, jotta vallan siirtymä porvareille olisi luontevampi. Minua tarkkailtiin aiemmin salissa, siksi jouduin olemaan niin tyly. Mutta nyt olen pettänyt uhkaajani. Te olette nyt tietoisia tästä salaliitosta. Pyydän, rukoilen teitä toimimaan käsikirjoituksen mukaisesti, jotta saamme tilanteen käännettyä eduksemme ja oikeat konnat otettua kiinni.”

”Mitä siis haluat, että teemme?” Löfven kysyi.

”Allekirjoittakaa se rauhansopimuksen irvikuva”, Kaleva sanoi totisesti. ”Joudumme näön vuoksi tuomaan sotilaita maaperällenne, mutta esimerkiksi Länsipohjan luovuttaminen ja korvaukset suomalaisille Ruotsin vallan alla tapahtuneista kärsimyksistä voidaan unohtaa. Pelaamme peliä siihen asti, että pääsemme käsiksi uhkaajiimme… ja sitten he löytävätkin itsensä väkivallan uhan alta.”

Löfven nyökkäsi. Koska olin ollut kauan Kalevan lähipiirissä, tunnistin hypnoosin merkit.

”Minäkin olin kerran sosialidemokraatti”, Kaleva sanoi melkein surullisesti. ”Syyskuun yhdestoista oli käännekohta elämässäni, jota en olisi halunnut kokea.”

* * *

Torstai, kesäkuun yhdestoista päivä vuotta 2015, Tukholma. Fasismin vastaisen sodan voittaja Stefan Löfven palasi kotiinsa vietettyään kaksi lomapäivää Suomessa, joka oli vakuuttanut suostuvansa Ruotsin hallituksen vaatimuksiin. Ruotsalaiset juhlivat, sillä heille ei juolahtanut mieleenkään, että Ruotsin hallitus ei loppujen lopuksi ollut vaatinut mitään.

Löfven saapui armeijan laivalla, jota seurasi kunniasaatossa kaksi suomalaista armeijan alusta. Yleisön sitä tietämättä nämä kaikki kolme alusta olivat kölistä komentosiltaan asti täynnä suomalaisia erikoisjääkäreitä, joita oli myös edellisenä päivänä saapunut Tukholmaan siviilipukuisina. Ennen kuin viikko vaihtuisi, ympäri Tukholmaa olisi perustettu yli kaksikymmentä varuskuntaa, joissa olisi yhteensä 10 000 suomalaista sotilasta. Heidän tukenaan olisi muutama ruotsalainen yksikkö, jotka olisi alistettu suomalaiseen komentoon; ruotsalaiset saisivat itse kantaa päävastuun järjestyksen ylläpitämisestä, kun tieto asiain todellisesta laidasta paljastuisi.

Ruotsin valtiopäivät oli kutsuttu koolle erityistäysistuntoon. Voitonjuhlan innoittamia edustajia kohtasi työpaikalla täydellinen järkytys, kun sali oli täynnä suomalaisia sotilaita. Edustajat istutettiin paikoilleen, ja pääministeri Löfven, joka ei vaikuttanut olevan aivan oma itsensä, luki ääneen ehdotuksen rauhansopimuksesta. Salista kuului lukemattomia kauhun ja tyrmistyksen purkauksia.

Kun rauhansopimus oli luettu, puhemiehen paikalle astui Suomen pääministeri Kaleva Saarelainen. Hänen merkistään suomalaiset sotilaat ohjasivat kunkin valtiopäiväedustajan sormen oikealle nappulalle, ja niin rauhansopimus hyväksyttiin yksimielisesti. Minä katselin toimitusta salin lehteriltä ja pyörittelin sormissani korpraalin kulmarautaa, sillä olin saanut ylennyksen oltuani merkittävällä panoksella mukana sodan päättäneen verettömän iskun suunnittelussa.

Kaleva iski puhemiehen nuijan pöytään. Ruotsalaisten kansanmurha oli päättynyt, Ruotsi oli poistunut itsenäisten valtioiden joukosta, ja toinen dominopalikka oli kaatunut.

* * *

26.4.2015

3. luku: Strategian synty



”Pidän erikoisena,
että haluatte suojella alkuperäiskansoja,
mutta samaan aikaan paheksutte sitä,
kun me yritämme ehkäistä ennalta tilanteen,
jossa itse tarvitsemme suojelua.”


Demokratiassa on aina ihmisiä, joiden mielestä ainoa kansanvallan hyväksyttävä tahdonnäyte on tuki heidän omalle politiikalleen. Siitä Suomi sai muistutuksen, kun useat vasemmistohenkiset poliitikot ja järjestöt ryhtyivät heti Perussuomalaisten Uuden Jytkyn jälkeen organisoimaan mielenosoitusta, jonka uhmakkaasti julistettiin jatkuvan, kunnes perussuomalainen hallitus saataisiin kaatumaan ”yleisen mielipiteen” paineessa.

Hyvän asian soturit olivat järkyttyneitä kansallismielisten suurvoitosta muuallakin kuin Suomessa. Länsi-Euroopasta tuli Suomeen eduskuntavaaleja seuranneina viikkoina muutaman kymmenen kokoisia ryhmiä useista maista, mutta se ei ollut mitään verrattuna ruotsalaisten reaktioon. Punavihreän hallituksen pääministeri Stefan Löfven oli jo Suomen vaali-iltana esittänyt syvän järkytyksensä siitä, että rakas lähinaapuri oli ”kääntynyt fasismiin”. Ruotsista saapui Suomeen satoja, myöhemmin tuhansia mielenosoittajia, jotka liittyivät suomalaisiin tovereihinsa käydäkseen pyhää oikeamielistä sotaansa pimeyden voimia vastaan.

Mielenosoittajat leiriytyivät Helsingin keskustaan ja ryhtyivät joukolleen tyypilliseen sodankäyntiin: he melusivat, roskasivat, kivittivät ikkunoita, töhrivät seiniä, polttivat roskakoreja, häiritsivät liikennettä, heittelivät poliiseja kananmunilla ja syyllistyivät kaikkeen muuhunkin kuviteltavissa olevaan pikkurikollisuuteen. Samaan aikaan Suomen ”kulttuurisesti rikastuneimmissa” lähiöissä alkoi heti liikehdintää, joka muistutti kovasti Ruotsin vastaavien lähiöiden hulinointia. Poliisilaitos oli jatkuvassa hälytystilassa, ja toukokuun alkuun mennessä hallitus joutui kutsumaan maaliskuussa reserviin astuneet sotilaspoliisit takaisin palvelukseen auttamaan järjestyksen ylläpitämisessä. Pääkaupunkiseudun ja pian koko Uudenmaan putkat täyttyivät, mutta silti mielenosoittajien määrä vain kasvoi.

Kaleva ei pitänyt Senaatintoria, Kauppatoria, Esplanadia, Rautatientoria, Eduskuntatalon portaita ja monia muitakin paikkoja jatkuvasti miehittävästä porukasta takuulla yhtään sen enempää kuin minä, mutta hän oli haluton hajottamaan mellakoita väkisin, koska arveli sen johtavan välittömästi sisällissotaan. Koska hän oli aina pitänyt tärkeänä sen osoittamista, ettei kansallismielisyys ole sama asia kuin tukahduttavan poliisivaltion tukeminen, hän ei lämmennyt ehdotukselleni ottaa kaikki mielenosoittajat kiinni ja rahdata heidät Lapin perukoille pakkotyöleireille.

Ruotsalaisten ja ei-ruotsalaisten Ruotsin kansalaisten määrän kasvaessa Helsingissä ja myös rikollisuuden kasvaessa kasvamistaan Kaleva otti yhteyttä Ruotsin hallitukseen ja vaati sitä kantamaan vastuunsa tilanteen rauhoittamisessa. Ruotsin hallitus kuitenkin kieltäytyi millään tavalla hillitsemästä mielenosoittajien vyöryä Suomeen. Myöskään ruotsalaisten silmissä synnittömällä presidentti Niinistöllä ei ollut menestystä diplomatiassaan. Noina päivinä Ruotsissa oli poliittisesti mahdotonta ehdottaakaan sovinnollisuutta Suomea kohtaan.

Kun kesäkuu alkoi ja valtiopäivien kesätauon lähestyessä Suomen eduskunta hyväksyi nopeaan tahtiin perussuomalaisen hallituksen aloitteita, joissa esimerkiksi korvattiin monikulttuurisuus kansallismielisyydellä nuorisolakiin kirjattuna virallisena valtionideologiana, Ruotsista tulleiden mielenosoittajien määrä Suomessa kasvoi ennätykseensä, samoin heidän aiheuttamansa vahingot. Suomen hallitus joutui kutsumaan lisää reserviläisiä palvelukseen. Kaleva otti Ruotsin suurlähettilään tiukkaan puhutteluun, mutta tämä kertoi, ettei ollut toivettakaan Ruotsin hallituksen myötämielisyydestä. Silloin eduskunta julisti valmiustilan ja Kaleva määräsi Rajavartiolaitosta estämään yhtäkään Ruotsista tulevaa laivaa rantautumasta ja lentokonetta laskeutumasta Suomeen ja sulkemaan Ruotsin vastaisen rajan. Mellakoiksi yltyneitä mielenosoituksia ryhdyttiin määrätietoisemmin hajottamaan. Putkat olivat ratkeamiseen asti täynnä, joten Kaleva käski sijoittaa kiinni otetut Ruotsin kansalaiset Ruotsin suurlähetystöön, joka saarrettiin.

* * *

”Suomi on loukannut meitä!” Stefan Löfven pauhasi tiedotustilaisuudessa. ”Fasistit kaappaavat siellä vallan ja ryhtyvät viemään yhteiskuntaa takaisin 30-luvulle, ja sitten heillä on vielä otsaa vaatia, etteivät ruotsalaiset osoittaisi mieltään sitä vastaan! Heidän pääministerinsä, joka viime syksynä tuki aktiivisesti Ruotsidemokraattien vaalityötä, on sulkenut rajan, estää laiva- ja lentoliikenteen ja loukkaa suurlähetystöämme Helsingissä! Tätä me emme hyväksy! Suomen hallitus on fasistinen, vapautta ja ihmisoikeuksia polkeva mafia! Me emme ikinä hyväksy fasismia! Se on kukistettava, kuten edelliselläkin kerralla! Täten minä, Ruotsin pääministeri, kaikkien ruotsalaisten puolesta, julistan sodan fasismille!”

Tällainen oli Ruotsin pääministerin vastaus Kalevan yrityksiin selvittää tilanne diplomatialla. Minä, Kaleva ja hänen muut avustajansa katsoimme puhetta suorana lähetyksenä televisiosta. Kaleva oli kirjaimellisesti sanaton, mutta minun mahdollisuuksia pohtiva mielikuvitukseni ryhtyi heti keksimään keinoja, joilla kääntää Löfvenin tunnekuohussa uhoamat sanat hyödyksi.

”No, jos tästä sota kehittyy, niin ainakin meillä on kovaa todistusaineistoa siitä, että aloittaja ei ole Suomi”, sanoin viekkaasti.

”En olisi uskonut tällaista idioottimaisuutta edes Ruotsin punavihreältä hallitukselta”, Kaleva ärisi. ”Enhän minä muuta halua kuin kansalleni rauhaa ja hyvinvointia! Sitäkö tämän päivän fasismi siis on? Ruotsissahan parhaillaankin ulkomaalaiset jengit terrorisoivat kaupunkeja, ja kun minä yritän estää samaa tapahtumasta Suomessa, minut leimataan epäinhimilliseksi roistoksi! Onko mikään sana koskaan kokenut niin totaalista sisällön muutosta kuin fasismi?”

Löfven ei ollut vielä lopettanut, vaikka kuulijat olivat osoittaneet suosiotaan aivan kuin esitys olisi ollut merkittävästikin parempi.

”Suomen fasistihallitus haluaa estää meitä protestoimasta!” hän huusi sylki roiskuen. ”Me emme saa antaa periksi! Kannustan ruotsalaisia ja kaikkia muitakin fasismin vastustajia matkustamaan Suomeen näyttämään fasisteille, mitä mieltä me heistä olemme! Alas fasismi!”

”Kissan viikset!” Kaleva karjaisi. ”Tuo älykääpiö! Vielä hän saa katua tätä!”

”Jos he sotaa haluavat, sitä he myös saavat, eikö vain?” kysyin.

Minä en halua sotaa!” Kaleva painotti. ”EU:ta on ihan turha toivoa hätiin, koska sen kansanvaltaa halveksivat johtajat ovat Ruotsin puolella. He kantavat minulle kaunaa siitä, että erosimme yhteisvaluutasta ja Schengenistä ja ilmoitimme vaativamme jäsenmaksupalautusta. Tämä kriisi kyllä selvitetään ilman verenvuodatusta, mutta miten?” Hän katsoi minua tiiviisti. ”Minulle ei olisi ikinä tullut mieleen pelotella ja painostaa edunvalvontajärjestöjä puolelleni. Käytä luovuutta.”

”Likaisten temppujen aivoriihen jäsenenä voin yrittää keksiä jotakin”, sanoin. ”Nähtäväksi jää, hyväksytkö aiheellisiksi katsomani toimenpiteet.”

* * *

Ruotsalaiset noudattivat pääministerinsä kannustusta riemumielin. Suomessa jo olleet tulkitsivat pääministerin puheen oikeutukseksi ryhtyä sellaiseen vandalismiin, josta he aiemmin olivat pidättyneet, ja niinpä Helsingin keskusta alkoi vaikuttaa taistelutantereelta. Vaikka laiva- ja lentoliikenteet Ruotsista olivat poikki ja raja suljettu, lisää huligaaneja saapui Ruotsista Tallinnan kautta. Seurasin odottavasti Kalevan reaktiota, sillä hänen pinnansa kiristyi päivä päivältä ja oli vain ajan kysymys, milloin hän luopuisi typerimmistä ihanteistaan edes hetkeksi. Tilanne alkoi olla taakka jo Suomen kansantaloudellekin, enkä minä ollut ainoa, joka vaati vastaamista väkivaltaan väkivallalla.

Eräänä päivänä sain kutsun mennä Valtioneuvoston linnaan esittelemään juoneni. Minut nouti valtioneuvoston virka-auto, sillä Helsingistä oli tullut erittäin vaarallinen paikka, jossa mellakoitsijat ja sotilaiden tukemat poliisit kilpailivat tilan hallinnasta. Ilman autoa en välttämättä olisi päässyt perille asti.

Senaatintorilla oli melkein tuhatpäinen väenpaljous, joka piti hirveää melua. Sen oli piirittänyt poliisien ja sotilaspoliisien rengas, jossa kaikki olivat varautuneet taisteluun. Toivoin, että pian aika olisi kypsä joidenkin vasemmistojärjestöjen määrittelemiseksi rikollisjärjestöiksi.

Valtioneuvoston linnassa minut otti vastaan Suomen turvallisuuspoliittinen johto: pääministeri Kaleva Saarelainen, ulkoministeri ja pääministerin sijainen Sampo Terho, puolustusministeri Jussi Niinistö sekä sisäministeri Vesa-Matti Saarakkala. Tasavallan presidentti oli edellisenä iltana (valistuneen arvaukseni mukaan Kalevan painostamana) jättäytynyt kriisin ajaksi sairaslomalle, mikä oli jättänyt valtakunnan johtajuuden Puolustusvoimain ylipäällikkyyttä myöten pääministerille. Senaatintorille antavat ikkunat oli suojattu vanerilevyillä, mutta kukaan, jolla oli korvat, ei tarvinnut silmiään tietääkseen, mitä rakennuksen ulkopuolella oli tekeillä.

Tervehdin ministereitä epämuodollisesti, sillä tunsinhan minä heidät kaikki puolueen kautta.

”Kas niin, ilkeämielinen juonittelijani”, Kaleva sanoi. Hän näytti rasittuneelta. ”Mitä ehdotat?”

”Ehdotan, että otamme kaiken irti tästä tilanteesta, jonka Ruotsin hallitus on saanut aikaan”, sanoin koruttomasti. ”Ruotsi julisti Suomen fasistiseksi ja fasismille sodan. Meidän on todettava olevamme sodassa, kukistettava vihollinen ja eliminoitava uuden sodan uhka. Tämä tarkoittaa, että Helsinkiä terrorisoiva roskaväki laitetaan kuriin tarpeellisella voimankäytöllä, minkä jälkeen teemme ripeän, odottamattoman hyökkäyksen Tukholmaan, jossa otamme länsinaapurimme hallintaamme ja päätämme sen kohtaloista niin pitkään kuin aiheelliseksi katsomme.”

Terho, Niinistö ja Saarakkala tuijottivat minua silmät selällään. He eivät olleet yhtä tottuneita kuin Kaleva minun luoviin ajatuksiini, joiden oli tarkoitus tuoda harkittavaksi epäsovinnaisia vaihtoehtoja.

”Älkää unohtako, arvon ministerit, että Ruotsi toimii aktiivisesti muitakin kuin meitä vastaan”, jatkoin. ”Ruotsin mielipuolinen monikulttuurisuuspolitiikka on jatkuvaa terroria Ruotsin alkuperäiskansaa kohtaan. Meillä on nyt korvaamaton tilaisuus lopettaa ruotsalaisten kansanmurha. Kansanmurhan arkkitehdit ansaitsevat saman rangaistuksen kuin mitä Nürnbergissä seitsemän vuosikymmentä sitten langetettiin. Stefan Löfven ripustettakoon köyden jatkoksi.”

Kaleva oli tovin hiljaa.

”Ainakin onnistuit ajattelemaan… uudella tavalla”, hän sanoi. ”Mutta ikävienkään tyyppien hirttäminen ei ole minun tyyliäni. Minä en halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella.”

”Joskus ikäviä tyyppejä on pakko tappaa, jotta tappaminen voitaisiin myöhemmin lopettaa”, sanoin. ”Katso, missä tilassa Ruotsi on! Maan väkiluku kasvaa prosentilla joka vuosi, samalla kun eurooppalaisen väestön määrä taantuu. Meidän elinaikanamme koittaa hetki, jolloin Ruotsin asukkaista vähemmistö on eurooppalaisia. Eurooppalaiset pitävät ruotsalaista yhteiskuntaa kasassa. Kun he eivät siihen enää pysty, maa ajautuu kaaokseen ja barbaarilaumat lähtevät ryöstöretkille. Ne hyökkäävät Suomeen, Norjaan, Tanskaan, Saksaan, samalla kun teurastavat Ruotsissa vielä asuvat eurooppalaiset. Sota Ruotsia vastaan meillä on väistämättä edessämme. Nyt meillä on ainutlaatuinen tilaisuus hoitaa homma ennen tilanteen eskaloitumista. Valloitetaan Ruotsi, pelastetaan sen kansa ja rangaistaan kansanmurhan arkkitehteja. Stefan Löfven edeltäjineen on ansainnut kuoleman. Se on pienimmän pahan valitseminen tässä tilanteessa.”

”Tuossa ajatuksessa ei ole mitään järkeä”, Kaleva sanoi. ”En kiistä mitään vääryyttä, jonka Ruotsin johtajat ovat tehneet oman kansansa tulevaisuutta kohtaan, mutta heidän teloittamisensa ei korjaisi mitään heidän tekemäänsä vääryyttä. Viisas arvioi tilannetta sellaisena kuin se sattuu olemaan. Heidän teloittamisensa sijaan voisimme pakottaa heidät itse korjaamaan vääryyksiään. He ovat aivopestyjä, eivätkä siis täysin syyntakeellisia. Minä haluan antaa heillekin uuden mahdollisuuden.”

”Niin, minä arvelinkin, että tällainen moraalinen este tulisi vastaan. Siksi tein myös suunnitelma B:n. Tiedätkö, mikä on Tukholman panttivankidraama?” kysyin johdattelevasti.

”Tietenkin”, Kaleva vastasi. ”Sen seurauksena annettiin nimi Tukholma-syndroomalle. Panttivangit samastuivat kaappaajiinsa niin kovasti, että myöhemmin puolustelivat heitä.”

”Tiedätkö, mikä on Tukholman panttivankidraama, versio 2.0?” jatkoin.

Kaleva huokasi.

”En tiedä”, hän vastasi, ”koska tietääkseni sellaista ei ole koskaan tapahtunut. Mutta voin kuvitella, että se on jotain, jonka sinä olet suunnitellut minun toteuttavan.”

”Me olemme sodassa Ruotsia vastaan. Sinä et hyväksy Ruotsin vallanpitäjien teloittamisia, eikä koko maan miehittäminen olisi tarkoituksenmukaista. Mutta, jos saamme Ruotsin vallanpitäjät sympaattisiksi itsellemme, pääsemme päättämään sodan ja pelastamaan Ruotsin kansakunnan monikulttuuri-invaasiolta.”

”Senkin pikku Machiavelli”, Kaleva sähähti. ”En käsitä, miten olet voinut olla lapsena minun lähipiirissäni, uskollisena kannattajani, ja silti sinussa on noin selviä koulukiusaajapiirteitä.”

”Hah! Yhden terroristi, toisen vapaustaistelija. Kiusaamisessa olennaista ei ole se, mitä tehdään, vaan miksi tehdään. En minä halua meidän tekevän Ruotsin vallanpitäjille pahaa vain siksi, että en pidä heistä. Ruotsin kansa kärsii, ulkomaalaiset barbaarilaumat terrorisoivat heitä eivätkä he voi nykyoloissa puolustaa oikeuksiaan mitenkään. Ruotsin hallitus ei ole sen parempi kuin veristen diktatuurien hallitukset, se vain on ulkoistanut väkivallan suojateilleen. Meidän on puututtava siihen. Kyllähän sinä hyväksyt senkin, että armeijamme on varustettu aseilla, joilla voi tappaa ihmisiä. Vain umpimielinen fanaatikko hylkää tarpeelliset keinot ja häviää. Koska me haluamme pelastaa Ruotsin kansan, me emme saa hävitä.”

”Peräänkuulutat moraalisen selkärangan taipuvaisuutta”, Kaleva tuhahti. ”En voi kiistää sanojesi viisautta, mutta jos otamme häijyt aseet arsenaaliimme, otamme myös riskin siitä, että unohdamme, keitä olemme. Etkö todellakaan ole tullut ajatelleeksi, että teko voi olla moraalisesti väärin itsessään, riippumatta siitä, saako se aikaan suurta hyvää? En halua tulla hirviöksi.”

”Siinä tapauksessa et tehnyt viisaasti ryhtyessäsi politiikkaan”, sanoin viileästi. ”Ehkä matematiikan tutkiminen täysipäiväisesti olisi sittenkin ollut sinulle parempi, jos elämäntyöksesi ottamasi yleisen hyvän, rauhan ja oikeuden edistäminen kaatuu kykenemättömyyteesi poistua mukavuusalueelta. Otatko vastuullesi ruotsalaisten kansanmurhan sitä kautta, ettet pysäytä sitä, vaikka mahdollisuutta sinulle tarjotaan?”

”Mutta millä hinnalla se on kohtuullista pysäyttää? Ruotsi on tehnyt demonstratiivisen sodanjulistuksen, kyllä, mutta ei suoranaisesti Suomen tasavallalle. Eikä Ruotsi ole ryhtynyt varsinaisiin sotatoimiin, kannustanut vain huligaaneja tulemaan tänne rettelöimään. Jos me ensimmäisenä tässä kriisissä otamme armeijan todella käyttöön, vastuutamme emme voi kiertää. Kansainvälinen liikkumavaramme supistuisi olemattomiin. On yksinkertaisesti väärin turvautua väkivaltaan tai sen uhkaan, vaikka sillä pysäytettäisiinkin kansanmurha. Eikö ole olemassa mitään muuta, rauhanomaisempaa tietä?”

”Moraalinen ajattelusi hämmästyttää minua”, sanoin turhautuneena. Aloin jo tosissani suuttua. ”Miksi ajattelet asiaa siltä kannalta, käyttääkö vai ollako käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa? Sinun tulisi ajatella, pysäyttääkö vai ollako pysäyttämättä kansanmurha. Moraalinen absolutismi johtaa käytännössä mahdottomiin tilanteisiin, koska usein joudutaan valitsemaan vaihtoehdoista, joista mikään ei ole hyvä. Siksi suurimman hyvän periaate astuu kuvioihin. Väkivallan tai sen uhkan käyttäminen tässä tilanteessa ei ole moraalisesti väärin; se on moraalisesti oikeammin kuin mikään muu vaihtoehto. Ja mitä vielä tulee tuohon Ruotsin epätavalliseen sodankäyntiin… miten se muka poikkeaa siitä, kun venäläiset niin sanotut vapaustaistelijat menivät Krimille ja Itä-Ukrainaan valloittamaan ja sotimaan vailla kotimaansa selvää mandaattia? Ymmärrä nyt, hyvä ihminen, että tällaista sodankäynti on nykyaikana. Ruotsin ei tarvitse käyttää olematonta armeijaansa meitä vastaan, kun se voi käyttää vasemmistoaktivisteja, joille huliganismi on elämäntapa. Me olemme hyökkäyksen kohteena ihan yhtä paljon kuin Ukraina on ollut jo yli vuoden.”

Kuin tilauksesta Senaatintorilta kuului voimakas paukahdus. Joku huligaaneista oli ilmeisesti ampunut suuren ilotulitteen.

”Katso nyt, emme me voi elää näin!” huusin. ”Ei Ruotsin hallitus tule perääntymään enää sen jälkeen, kun se on vakuuttanut meidän olevan fasisteja, joilla ei ole mitään oikeutta olemassaoloon. Jokaisena päivänä, jona Suomen hallitus ei reagoi asianmukaisella tavalla noiden huligaanien toimintaan, te lähetätte koko maailmalle viestin hyväksyvänne tuollaisen toiminnan. Maahan tulee joka päivä lisää väkeä toteuttamaan väkivaltafantasioitaan! Missä ovat suomalaisille antamamme lupaukset sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta? Huligaanit aiheuttavat joka päivä vähintään satojen tuhansien markkojen vahingot ja poliisilaitos on Puolustusvoimain avusta huolimatta venytetty äärimmilleen, mikä sekin maksaa!”

Kalevan ilme oli pingottunut, kun hän katsoi pöydän pintaa. Hänen lähipiirissään olin oppinut jonkin verran manipulointia minäkin, joten päätin käyttää vielä yhden kortin.

”Huomaan, että tahtosi on kuin rautaa”, lausuin. Kaleva kohotti kulmiaan, sillä hän huomasi sanojeni ja pettyneen sävyni välisen ristiriidan. ”Enkä tarkoita sitä hyvällä. Siinä, missä rauta murtuu, teräs taipuu. Taipumaton tahto joutuu hyvin pian umpikujaan. Ihminen, joka ei kykene valitsemaan vähiten huonoa vaihtoehtoa, on tuomittu epäonnistumaan. Sellainen johtaja pettää alaisensa. Älä tee sitä Suomen kansalle, Ruotsin kansalle… älä millekään kansalle.”

Mekkala Senaatintorilla yltyi. Monilla oli hätäpilli, jotka vihelsivät kuin viimeistä päivää.

”Eihän tässä kuule edes omia ajatuksiaan!” Kaleva tulistui. ”Ulkoministeri Terho, ilmoittakaa Ruotsin suurlähettiläälle, että Suomi antautuu ja pyytää rauhanneuvottelua!”

Leukani loksahti auki. Siitä huolimatta sisälläni vauhdilla kasautuva protestivyöry ei vaikuttanut pitävän suutani kyllin avarana purkautumisväylänä.

”Ei, älä vedä hätäisiä johtopäätöksiä”, Kaleva sanoi minulle. ”On kokonainen manipuloinnin alalaji esittää alistumista. Ruotsin hallitus tulee tänne vierailulle voittajana. Mutta miten se palaa takaisin kotiin… se onkin oma tarinansa. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.”

* * *