27.4.2015

4. luku: Sanoi Machiavelli

< 3. lukuun

”Maailmassa on valo –
ja se valo olemme me, me eurooppalaiset,
valistuksen ja humanismin lapset!”


Mielenosoittajat aloittivat valtaisat juhlat pian sen jälkeen, kun tuli tietoon, että Suomen hallitus oli pyytänyt rauhaa. Lentokoneet ja laivat täyttyivät, kun ulkomailta tulleet vasemmistoaktivistit pakkasivat tavaransa ja lähtivät kotiin. Ruotsin hallitus juhlisti voittoa fasismista ja EU:n johtajat huokasivat helpotuksesta, koska tilanne oli ollut heille erittäin kiusallinen. Jean-Claude Juncker, joka ei ollut antanut anteeksi saamaansa kohtelua Kesärannassa, arveli toiveikkaana Kaleva Saarelaisen valtakauden päättyneen lyhyeen.

Kaleva kutsui Ruotsin hallituksen Suomeen vierailulle, jonka aikana allekirjoitettaisiin rauhansopimus ja maat pääsisivät yhteisymmärrykseen niistä kiistakysymyksistä, jotka kriisin olivat aiheuttaneet. Stefan Löfven otti kutsun mielellään vastaan ja saapui eräänä kesäkuisena päivänä Helsinkiin. Kun mielenosoittajat olivat poissa, kukaan ei ollut osoittamassa hänelle suosiotaan.

Valtioneuvoston linnassa Ruotsin hallituksen otti vastaan Suomen hallitus. Löfven asteli huoneeseen voittajan elkein, mutta häntä ei ollutkaan vastassa alistunut ja pelokas Kaleva Saarelainen, vaan viekkaasti hymyilevä Kaleva Saarelainen.

”Tervetuloa, arvon kollega”, Kaleva sanoi lipevästi. ”Ensiksi haluan ilmaista mitä suurimman pahoitteluni valtioittemme välisestä pikku konfliktista. Olen henkilökohtaisesti kirjoittanut ehdotukseni rauhansopimukseksi, ja olen varma, että se kelpaa teille.”

”Hyvä, saatte osoittaa, ettette ole sellainen fasisti kuin olen saanut ymmärtää.”

Kaleva viittasi minulle, joka seisoin salin seinustalla, ja ojensin hänelle rauhansopimuksen. Ruotsin ministerit olivat asettuneet istumaan pitkän pöydän ääreen vastakkaiselle puolelle suomalaisia ministereitä.

”Antakaas, kun luen tiivistelmän ääneen”, Kaleva sanoi iloisesti. ”Suomen tasavalta ja Ruotsin kuningaskunta solmivat keskenään ikuisen rauhan ja ystävyyden, joka astuu voimaan 9.6.2015. Sopimus solmitaan seuraavilla ehdoilla: Ruotsi myöntää oikeudetta loukanneensa Suomen kansan demokraattista päätöstä suojella omaa turvallisuuttaan ja tulevaisuuttaan; Ruotsi myöntää ja korvaa ne vääryydet, jotka se on Suomen kansalle tehnyt vuosisatoja kestäneen alistamisen aikana; Ruotsi luovuttaa Länsipohjan suomenkieliset alueet ja kaiken niillä olevan omaisuutensa Suomen tasavallalle kolmen vuoden kuluessa; Ruotsi korjaa Suomen valvonnassa ne poliittiset linjansa, jotka aiheuttavat turvallisuusuhkan niin itselleen kuin naapureilleenkin; Ruotsi luovuttaa kaiken sotakalustonsa Suomelle ja kustantaa suomalaisten asevoimien miehityksen pääkaupungissaan Tukholmassa; Ruotsi nimittää Suomen hallituksen valitseman valvojan, jolle annetaan oikeus kumota mikä tahansa Ruotsin hallituksen, valtiopäivien tai tuomioistuinten antama päätös ja määrätä yhteistyössä Suomen hallituksen kanssa omansa; järjestely kestää niin pitkään kuin Suomen hallitus ja eduskunta haluavat. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, eiköhän päälinja tullut tässäkin selville.”

Kaleva katsoi Löfveniä hymyillen leveästi. Löfven ja muut Ruotsin ministerit näyttivät siltä kuin Kaleva olisi juuri kumauttanut heitä valurautapannulla kasvoihin, kertonut tekevänsä pian niin uudestaan ja pyytänyt olemaan liikahtamatta.

”Mitä?” Löfven sai jotenkin sanottua. ”Sinähän pilailet.”

”En suinkaan. En koskaan pilaile vakavilla asioilla.”

”Tuohan on kuin Ruotsi olisi tätä rauhaa anellut”, Löfven ärisi. ”Me emme koskaan hyväksy tuollaisia ehtoja!”

”Jos rauhansopimusta ei hyväksytä, sota jatkuu”, Kaleva tokaisi välinpitämättömästi. ”Täytyy sanoa, että oli teiltä melkoista typeryyttä tulla meidän maaperällemme siitä ilmoittamaan. Mitä luulette, että liittoutuneet olisivat tehneet toisessa maailmansodassa, jos Hitler olisi tullut Lontooseen neuvottelemaan ja kieltäytynyt rauhasta? Eivät he olisi päästäneet häntä palaamaan Saksaan. Emme mekään päästä teitä palaamaan Ruotsiin. Te pysytte täällä, kunnes rauhanehdot alkavat maittaa.”

Silloin Ruotsin ministerit ymmärsivät, millaisia typeryksiä he olivat olleet.

”Pääministeri Löfven, olen pahoillani siitä, miten vähän valinnanvaraa minulle jätitte”, Kaleva sanoi hyytävän kylmällä äänellä. ”Olen pitkäaikainen shakin maailmanmestari, joten tiedän, mitä jokaisen johtajan on pystyttävä tekemään voittaakseen. On pystyttävä tekemään uhrauksia. Pelissä voi olla vain yksi korvaamaton nappula, jonka pelastamiseksi uhrataan mitä hyvänsä. Rauha on minun korkein arvoni ja tavoitteeni, shakkilautani kuningas. Jos te seisotte sen edessä, minun on suurimman hyödyn periaatteen mukaan uhrattava teidät sen vuoksi. Kapteeni!” hän huikkasi, ja huoneeseen astui sisään erikoisjoukkojen päällikkö. ”Viekää pääministeri Löfven pois.”

Huoneeseen astui iso joukko erikoisjääkäreitä, jotka muutamilla nopeilla liikkeillä raudoittivat ruotsalaisministerien kädet ja tukkivat suut suukapuloilla. Löfven ja muut olivat niin järkyttyneitä, etteivät saaneet sanaakaan sanottua ennen kuin se oli liian myöhäistä. Pian heidät oli viety ulos huoneesta. Toimituksen jälkeen sisään astui Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg.

”Herra kenraali”, Kaleva sanoi tyynesti. ”Valmistautukaa miehittämään Tukholma.”

”Niin tapahtuu, herra pääministeri.”

”Luuletko, että Löfven allekirjoittaa sopimuksen vielä?” ulkoministeri Sampo Terho kysyi.

”Voi kyllä”, Kaleva sanoi. ”Tämä episodi oli vain näytöstä. Erityisavustajani on suunnitellut heille sellin, jossa on jatkuvaa matalaa jylinää, joka heidän korvansa eivät kuule, mutta joka saa heidät stressaantumaan. Muutama tunti siellä, ja he kuuntelevat, mitä minulla on sanottavana. Vielä he pitävät minua liittolaisenaan – me pyrimme saamaan aikaan Tukholma-syndrooman. Se on tärkeää, koska tarvitsemme heidän tukensa Ruotsin hallitsemiseen. Meidän on tehtävä se pehmeästi. Aivopestyt ruotsalaiset saattavat tässäkin tapauksessa nousta vakavaan vastarintaan, mutta jos aloittaisimme teloittamalla heidän enemmän tai vähemmän demokraattisesti valitsemansa pääministerin, mitkään sotajoukot eivät saisi maata pidettyä kurissa.”

”Sopimukseen kuului, että me nimitämme valvojan Ruotsia hallitsemaan”, Terho sanoi. ”Kenestä tulee Ruotsin kenraalikuvernööri?”

”Ei kenraalikuvernööri. Se kuulostaisi liian pahalta. Ruotsin uuden hallitsijan titteli on tirehtööri. Jos sirkuksella on tirehtööri, niin sitten myös Ruotsilla.”

”Ahaa, ymmärrän logiikan. Kuka on Ruotsin tuleva tirehtööri?”

”Teuvo Hakkarainen.”

”Mitä?! Eihän, eihän hän edes osaa ruotsia!”

Sämre folk puhuu bättre folkin kieltä, sillä on Ruotsin valtakunnassa pitkät perinteet”, Kaleva sanoi iloisesti, ja nauru raikui salissa.

* * *

Samana iltana Kaleva meni Valtioneuvoston linnan pohjakerrokseen, huoneeseen, jossa Ruotsin hallitus oli pidätettynä. Hänen mukanaan olimme vain minä ja kaksi muuta avustajaa, me kaikki hänen pitkäaikaisia ystäviään.

Huone oli hämärä, ja siellä oli kuulumatta sama matala jyly, jonka olin suunnitellut työmarkkinajärjestöjen ja talouseliitin henkiseksi painostukseksi. Muuten ministereillä oli melko mukavat oltavat: Kaleva oli käskenyt ottaa heiltä suukapulat pois, käsiraudat oli vaihdettu ketjulla seinään kiinnitettyyn metallirenkaaseen ja kukin istui pehmustetulla tuolilla. Kunkin ministerin lähelle oli laitettu jonkin verran syötävää ja juotavaa (joita ehdottomasti ei ollut myrkytetty).

Heti astuttuaan sisään Kaleva käski meitä avustajiaan päästämään ministerit vapaiksi. Huomaamatta minä myös laitoin jylyn loppumaan, jotta Kalevan saapuminen tuntuisi vangeista alitajuisesti miellyttävältä.

”Oletko tullut hakemaan meidät teloitettaviksi?” Löfven kysyi tylysti.

”En”, Kaleva vastasi. ”Teatteriesitys on päättynyt, ja minä olen laskenut naamion. Aion kertoa teille totuuden ja varoittaa teitä.”

Ruotsalaisministerit näyttivät yllättyneiltä.

”Mitä kerrottavaa sinulla on meille?”

”Aloitan tästä: salaliittoteorioita viljellään nykyään erittäin paljon, ja se juontaa tarpeeseen saada ihmiset automaattisesti skeptisiksi niitä kohtaan, jotta harva ottaisi vakavasti sitä salaliittoa, joka todella on olemassa. Me, sekä te että minä, olemme sen pelinappuloita.”

Löfven näytti vielä epäuskoiselta, mutta Kaleva oli suunnitellut tilanteen hyvin.

”Miksi vastustatte kansallismielisyyttä?”

”Koska se on fasismia.”

”Te olette oppinut läksynne hyvin. Mutta käyttäkää kerrankin omia aivojanne. Pääministerin ei sovi toimia kuin papukaija. Kansallismielisyys on aate, jonka mukaan kaikilla kansoilla on oltava oma kansallisvaltio. Se ei itsessään pidä sisällään minkäänlaista väkivaltaista halua alistaa ja sortaa muita. Aatteella toki on äärimuotonsa, mutta niin on kaikilla aatteilla. Kansallisvaltiot ovat olleet historian vakaimpia valtiomuotoja. Koska niissä ihmiset ovat kokeneet yhteishenkeä keskenään, on ollut mahdollista rakentaa sosialidemokratiaa, joka auttaa yhteisön heikoimmatkin ylös kurjuudesta. Miksi kukaan vastustaisi tätä?”

Löfven tuijotti hiljaa Kalevaa, joka vaikutti paljon herkemmältä ja läheisemmältä kuin aiemmin. Se oli luullakseni hyvä merkki.

”Tietenkin siksi”, Kaleva vastasi itse, ”että vakaat, keskiluokkaiset yhteiskunnat eivät ole tietylle yläluokalle parhaita mahdollisia. Kansainvälinen aristokratia, joka keskiajalla jakoi Euroopan läänityksiksi, ei halua alamaisten olevan heistä riippumattomia. Ei ahne ihminen halua vaurautta itsessään, hän haluaa statusta! Hän on mieluummin rikas köyhien keskellä kuin upporikas keskituloisten keskellä. Hän on kuin koulukiusaaja, joka luulee muiden painamisen alas nostavan häntä itseään. Minä en sellaisista pidä. Siksi haluan taistella tätä aristokratiaa vastaan – kapitalistia vastaan, kuten te sosialistit asian ilmaisette. Meidän tulisi vetää samaa köyttä, koska tavoitteemme ovat samat, tapamme saavuttaa ne vain ovat erilaiset.”

En osaa kuvitella, mitä Löfvenin päässä silloin liikkui.

”Ette näytä vielä vakuuttuneelta”, Kaleva sanoi. ”Siis kertokaahan, miten lentokone saattoi lentää maailman tarkimmin puolustetun kaupungin läpi ja osua vielä tarkemmin puolustettuun rakennukseen ilman yhdenkään automaattisen ilmatorjuntaohjuksen vastaiskua? Miten kaksi pilvenpiirtäjää saattoi romahtaa pelkkään lentokoneen iskuun, vaikka monet pilvenpiirtäjät ovat kestäneet suurempiakin vaurioita? Miten ne ja niiden lähellä ollut rakennus, johon mikään ei edes osunut, saattoivat romahtaa vapaassa pudotuksessa, mikä on käytännössä mahdollista vain suunnitellussa romahduttamisessa?”

”Sinä puhut syyskuun yhdennestätoista”, Löfven havaitsi.

”Niin totisesti puhun”, Kaleva vastasi. ”Olen nähnyt dokumentin tuon päivän tapahtumista ja niiden analysoimisesta. En osaa sanoa, kuinka tarkkoja kaikki spekulaatiot ovat, mutta yhdestä olen varma: virallinen teoria on puutteellinen ja valheellinen. On olemassa järkeviä motiiveja toteuttaa sellainen tuho. Kylmän sodan loppuminen merkitsi kansainvälisesti vakaata 90-lukua, mikä ei tietenkään merkinnyt hyvää aseteollisuudelle. Uuden kriisin aikaansaaminen ja maailman johtaminen uuteen asevarusteluun oli sille valtava voitto. Tämä kietoutuu tiukasti kansallismielisyyden demonisoimiseen. Kansallismielisyydestä on tehty räikeän epäkorrektia, jolloin Euroopan unionin kaltaiset järjestelmät ovat päässeet nauttimaan vastarinnan passiivisuudesta. Samaan aikaan monikulttuurisuuden arvostelemisesta on tehty synti. Salaliiton tarkoituksena on tehdä kaikista maista kuin Tukholman slummeja: jatkuvaa sotaa käyviä enklaaveja. Tässä tilanteessa kansainvälinen aristokratia, joka hallitsee aseteollisuutta, kahmii itselleen sekä taloudellisen, sotilaallisen että poliittisen vallan. Keskiluokka tuhotaan ja alistetaan takaisin vuosisatojen takaiseen asemaansa; kaikki sosialidemokratian saavutukset lentävät romukoppaan. Puheet suvaitsevaisuudesta ja maailmanparannuksesta ovat valheita, jotka on opetettu ihmisille, jotta heistä tulisi tämän uuden maailmanjärjestyksen hyödyllisiä idiootteja. Sellainen teistä on tullut, herra pääministeri.”

”Miksi minun pitäisi uskoa sinuun?” Löfven sylkäisi.

”Varmaan mielellänne tutustutte tähän”, Kaleva sanoi ja otti taskustaan esiin paperin. ”Ette kai luule, että minä olisin ihan omin voimin voinut saavuttaa jättiläisvoiton eduskuntavaaleissa? Ei, viime syksynä tapahtui eräs mielenkiintoinen tapaus. Sen jälkeen, kun olin tukenut Ruotsidemokraatteja teidän valtiopäivävaaleissanne, joukko suomalaisia ja ruotsalaisia raharikkaita lähestyi minua. He ilmoittivat antavansa minulle vaalityöhön mittavaa rahoitusta, mikäli tekisin heidän tahtonsa mukaan. Vaikeapa siinä oli kieltäytyä, kun he tekivät varsin selväksi, että mikäli en suostuisi, jäisin hyvin pian vakavaan onnettomuuteen, joka veisi henkeni.”

Kaleva taitteli paperin auki ja näytti sitä kollegalleen. Paperi oli tietenkin tosiasiassa kirjoitettu vasta tuntia aiemmin, mutta Kalevan mielestä Löfvenin huijaaminen oli niissä oloissa hyväksyttävää, sillähän ehkäistäisiin sodan eskaloituminen ja monta muutakin ikävää kehityskulkua. Lisäksi Kalevan Bilderbergistä saamat tiedot vihjasivat, että vallan hyvin olisi voinut tapahtua juuri niin kuin Kaleva Löfvenille väitti.

”Tässä herra Björn Wahlroos vaatii minua pääministeriksi tultuani lietsomaan konfliktin Ruotsin kanssa”, Kaleva kertoi. ”Sen tarkoitus on paitsi kammeta teidän hallituksenne syrjään ja istuttaa Fredrik Reinfeldt takaisin hallituksen johtoon, myös antaa Euroopan unionille ja talouseliitille perusteita syyttää kansallismielisyyttä fasismin uudeksi aalloksi, jotta eurooppalaiset saataisiin luopumaan vastarinnasta jatkuvaa globalisaatiota vastaan. Lopputuloksena kansainväliset suuryritykset kaappaisivat vallan.”

Löfven luki paperia uskomatta silmiään. Teksti oli kirjoitettu ruotsiksi, minkä vuoksi olimme ottaneet syntipukiksi Wahlroosin, jotta kieli ei herättäisi epäilyksiä.

”Ja, kuten huomaatte”, Kaleva jatkoi tarttuen Löfveniä kädestä ja madaltaen ääntään kuin salaliittolainen, ”vaatimus oli, että minun on teloitettava teidät ja puolueittenne valtiopäiväedustajat, jotta vallan siirtymä porvareille olisi luontevampi. Minua tarkkailtiin aiemmin salissa, siksi jouduin olemaan niin tyly. Mutta nyt olen pettänyt uhkaajani. Te olette nyt tietoisia tästä salaliitosta. Pyydän, rukoilen teitä toimimaan käsikirjoituksen mukaisesti, jotta saamme tilanteen käännettyä eduksemme ja oikeat konnat otettua kiinni.”

”Mitä siis haluat, että teemme?” Löfven kysyi.

”Allekirjoittakaa se rauhansopimuksen irvikuva”, Kaleva sanoi totisesti. ”Joudumme näön vuoksi tuomaan sotilaita maaperällenne, mutta esimerkiksi Länsipohjan luovuttaminen ja korvaukset suomalaisille Ruotsin vallan alla tapahtuneista kärsimyksistä voidaan unohtaa. Pelaamme peliä siihen asti, että pääsemme käsiksi uhkaajiimme… ja sitten he löytävätkin itsensä väkivallan uhan alta.”

Löfven nyökkäsi. Koska olin ollut kauan Kalevan lähipiirissä, tunnistin hypnoosin merkit.

”Minäkin olin kerran sosialidemokraatti”, Kaleva sanoi melkein surullisesti. ”Syyskuun yhdestoista oli käännekohta elämässäni, jota en olisi halunnut kokea.”

* * *

Torstai, kesäkuun yhdestoista päivä vuotta 2015, Tukholma. Fasismin vastaisen sodan voittaja Stefan Löfven palasi kotiinsa vietettyään kaksi lomapäivää Suomessa, joka oli vakuuttanut suostuvansa Ruotsin hallituksen vaatimuksiin. Ruotsalaiset juhlivat, sillä heille ei juolahtanut mieleenkään, että Ruotsin hallitus ei loppujen lopuksi ollut vaatinut mitään.

Löfven saapui armeijan laivalla, jota seurasi kunniasaatossa kaksi suomalaista armeijan alusta. Yleisön sitä tietämättä nämä kaikki kolme alusta olivat kölistä komentosiltaan asti täynnä suomalaisia erikoisjääkäreitä, joita oli myös edellisenä päivänä saapunut Tukholmaan siviilipukuisina. Ennen kuin viikko vaihtuisi, ympäri Tukholmaa olisi perustettu yli kaksikymmentä varuskuntaa, joissa olisi yhteensä 10 000 suomalaista sotilasta. Heidän tukenaan olisi muutama ruotsalainen yksikkö, jotka olisi alistettu suomalaiseen komentoon; ruotsalaiset saisivat itse kantaa päävastuun järjestyksen ylläpitämisestä, kun tieto asiain todellisesta laidasta paljastuisi.

Ruotsin valtiopäivät oli kutsuttu koolle erityistäysistuntoon. Voitonjuhlan innoittamia edustajia kohtasi työpaikalla täydellinen järkytys, kun sali oli täynnä suomalaisia sotilaita. Edustajat istutettiin paikoilleen, ja pääministeri Löfven, joka ei vaikuttanut olevan aivan oma itsensä, luki ääneen ehdotuksen rauhansopimuksesta. Salista kuului lukemattomia kauhun ja tyrmistyksen purkauksia.

Kun rauhansopimus oli luettu, puhemiehen paikalle astui Suomen pääministeri Kaleva Saarelainen. Hänen merkistään suomalaiset sotilaat ohjasivat kunkin valtiopäiväedustajan sormen oikealle nappulalle, ja niin rauhansopimus hyväksyttiin yksimielisesti. Minä katselin toimitusta salin lehteriltä ja pyörittelin sormissani korpraalin kulmarautaa, sillä olin saanut ylennyksen oltuani merkittävällä panoksella mukana sodan päättäneen verettömän iskun suunnittelussa.

Kaleva iski puhemiehen nuijan pöytään. Ruotsalaisten kansanmurha oli päättynyt, Ruotsi oli poistunut itsenäisten valtioiden joukosta, ja toinen dominopalikka oli kaatunut.

* * *

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti