”Tiedän, mitä
jokaisen johtajan on
pystyttävä
tekemään voittaakseen.
On pystyttävä
tekemään uhrauksia.
Pelissä voi
olla vain yksi korvaamaton nappula,
jonka pelastamiseksi
uhrataan mitä hyvänsä.”
Syyrian
sisällissota päättyi ja Irakin hallitus sai maansa kokonaan hallintaansa, kun
ISIS-järjestö koki surkean loppunsa, ja Kurdistan saatettiin itsenäisten
valtioiden joukkoon Turkin vastalauseista piittaamatta. Kaikki tämä tapahtui
hyvin nopeasti sen jälkeen, kun Euroopan presidentti Kaleva Saarelainen
järjesti kaikkien unionin jäsenmaiden yhteisen sotilasoperaation Lähi-itään. Ja
mikä erikoisinta, Kaleva oli ottanut koko operaation henkilökohtaiseen
komentoonsa; perustellen rauhanturvaajakokemuksillaan Libanonissa hän sanoi
tuntevansa seudun ja jotenkin (tavalla, jonka minä arvelin tietäväni) sai
innokkaat upseerit käännytettyä kannalleen hyvin vähällä vaivalla.
Puhuttiin
jo Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä, ja jopa unionin ponnettomat oppositiovoimat
kokivat viisaaksi lopettaa mäkätyksensä ”eurooppalaisen unelman” murentamisesta
ja yhtyivät kuoroon, joka ylisti Kaleva Saarelaisen panosta rauhan
saavuttamiseksi. Kukaan ei enää valittanut siitä, kuinka unionin presidentti
oli jättänyt tehtävänsä selvittääkseen ongelmia unionin alueen ulkopuolella.
Brysselissä
järjestettiin suuret juhlat, kun Kaleva saapui. Itse olin mukana
vastaanottokomiteassa hänen työhuoneessaan valmiina sanomaan sydämelliset
onnitteluni, mutta sanat jäivät kurkkuuni, kun näin Kalevan astuvan sisään. Hän
ei ollut enää sama mies, joka oli Syyriaan lähtenyt.
Hän
näytti päivettyneenäkin tavallista kalpeammalta, hän ei hymyillyt ollenkaan,
hänen silmänsä olivat hieman tavallista enemmän auki aivan kuin hän olisi juuri
nähnyt aaveen, ja hänen otsaansa oli ilmestynyt pelottavia, kärsiviä uurteita.
Olin kuvitellut vastaanottavani sotasankarin, joka näyttäisi kuin Bonapartelta
Austerlitzin jälkeen, ei kuin Bonapartelta Waterloon jälkeen.
”Ulos”,
hän ärähti heti sisään astuttuaan. Kaikki huoneessa olijat astuivat
säikähtäneinä kohti ovea, myös minä. ”Et sinä”, Kaleva jatkoi minulle, joten
pysähdyin levottomana. Kun ovi sulkeutui, Kaleva lysähti työpöytänsä ääreen ja
peitti kasvonsa käsillään.
”Mitä…?”
sopersin kykenemättä löytämään sanoja tai edes keksimään, mitä minun tulisi
kysyä. En ollut koskaan nähnyt Kalevaa vähääkään murtuneena.
”On
aivan eri asia nähdä videokuvalta World Trade Centerin romahtaminen tai kuvista
Madridin junaiskujen jälkiä kuin käydä sotatantereella katsomassa silmästä
silmään hirviötä, joka taistelee taistelemisen vuoksi ja tappaa huvikseen”,
Kaleva sanoi. ”Mikään, mitä Libanonissa koin, ei valmistanut minua tähän.”
”Kerro…
jos… siltä… tuntuu…” änkytin ja toivoin, ettei hän kertoisi.
”Toki
olet uutisista kuullut, miten onnistuimme ajamaan ISIS:n ahtaalle ja samalla
pelastamaan mahdollisimman paljon siviilejä”, Kaleva sanoi hiljaa. ”Siihen asti
kaikki meni hyvin, mutta minä ymmärsin, että ISIS:iä ei olisi lopullisesti
mahdollista kukistaa, mikäli emme saisi sen mielipuolia johtajia kiinni.
Jouduin käyttämään kaiken oveluuteni houkutellakseni heidät piiloon itse
valitsemaani paikkaan ja hoitamaan sen niin, etteivät he epäilisi ansaa. Otimme
kiinni erään heidän soturinsa. Minä hypnotisoin hänet ja pakotin hänet
kertomaan meille kaikki tietonsa, ja niiden perusteella suunnittelimme
viimeisen iskun.”
Kaleva
kosketti kaulallaan olevaa korua, joka tarkemmin tarkasteltuna näytti vain
kivenmurikalta, joka oli kiinnitetty metalliketjuun. Hän katsoi sitä
murheellisena.
”Lähistöllä
oli pieni assyrialaiskylä. Kuten kaikki lähitienoon kylät, olimme asettuneet
puolustamaan sitä, mutta samalla meidän tuli huolehtia siitä, etteivät ISIS:n
johtajat olisi saaneet tietää, että olimme lähellä. Keskustelin kyläläisten
kanssa ennen lähtöä uhkarohkeaan yritykseen, jonka olin varannut itselleni, koska
en halunnut lähettää sellaiseen kuolemanvaaraan ketään puolestani. Kyläläiset
olivat oikein toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Eräs alle kouluikäinen tyttö
kertoi unelmistaan, hän halusi olla sairaanhoitaja ja auttaa hädänalaisia. Vannoin
heille, että sodan ja sorron aikakausi Syyriassa oli päättymässä. Ja Auringon
laskiessa pukeudumme ISIS:n sotureilta ottamiimme pukuihin ja lähdimme kohti johtajien
tukikohtaa, tietäen tunnussanan.”
Pystyin
mielessäni kuvittelemaan sen, Kaleva Saarelaisen ja muutaman erikoissotilaan
matkalla yön pimeydessä kohti vihollistukikohtaa, käyttäen hyödykseen kaikki
sissikomppaniassa opitut taidot.
”Vartiomies
otti meidät vastaan ja hänkin jäi nopeasti hypnoosin valtaan. Astuimme tukikohtaan
ja kohtasimme ne fanaatikot, murhaajat, itse itsensä kalifiksi julistaneen
pöyhkeilijän kätyreineen. Jokin osa minussa sanoi, että olisi oikein tappaa
heidät kaikki, ottaa kranaatti taskusta ja heittää heidän keskelleen… mutta
ihanne voitti sittenkin. Puhuin heille, vangitsin heidän huomionsa heilurilla,
ja ennen pitkää he vaipuivat transsiin… ja silloin me laitoimme heidät
rautoihin ja otimme heidän aseensa. Minä säästin heidät, jotka eivät olisi säästäneet
minua, kuten eivät säästäneet Junckeria ja muita.”
Kaleva
oli puhuessaan noussut ja kävellyt ikkunan luo, josta hän katsoi taivasta.
”Silloin
minä olin onnellinen, mutta kun palasimme kohti tukikohtaa, sain tietää, minkä
erehdyksen olin tehnyt. Eräs ISIS:n iskujoukko oli juuri samana yönä hyökännyt
siihen assyrialaiskylään, josta olimme lähteneet. Talot olivat tulessa,
terroristien maastoauto nopeasti lastattu arvotavaralla, ja kyläläiset
surmattu. Ja vain sen takia, että olin käskenyt piirittämään aluetta etäämpänä
ISIS:n tukikohdasta, jotta viholliset eivät huomaisi läsnäoloamme. Minä uhrasin
ne ihmiset saavuttaakseni nopeamman voiton sodassa… säästin terroristit, mutta annoin
syyttömien kuolla…”
”Jokaisella
shakkilaudalla voi olla vain yksi kuningas”, siteerasin järkyttyneenä. ”Rauhan
saavuttamiseksi on osattava tehdä uhrauksia.”
”Niin,
mutta millaisia?” Kaleva huusi. ”He olivat siviilejä, eivät sotilaita, jotka
ovat valmiita uhrautumaan. Minä uhraisin ennemmin sata sotilasta kuin yhden
siviilin! Eikä yhtäkään uhrausta tule tehdä tarpeettomasti! Minä luulin
voittaneeni sinä yönä, mutta se osoittautuikin harhaluuloksi. Minä hävisin!
Hävisin ihmishenkiä, jotka luottivat minuun. He luottivat, että minä suojelisin
heitä, mutta minä… minä hylkäsinkin heidät kuolemaan. Se tyttö, joka oli kertonut
haluavansa sairaanhoitajaksi, lojui henkitoreissaan kylän ulkopuolella. Yritin
mennä hänen avukseen, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Hänen unelmansa
olivat murskana, minun takiani! Hän ei sanonut enää mitään, ojensi vain kätensä
minua kohti, ja kädessään hänellä oli tämä kivi.”
Kaleva
näytti riipustaan, jota olin ihmetellyt.
”Oli
aivan kuin hän olisi halunnut antaa sen minulle. Niinpä minä otin käteeni sen
ja päätin kantaa sitä kaulallani elämäni loppuun asti. Se on muistutus minulle
siitä, miten parhain ja verettöminkin voitto oli minulta virhe… muistutus
siitä, että olin epäonnistunut pelastamaan ne ihmishenget, jotka olivat
luottaneet minuun.”
Kaleva
istuutui takaisin pöytänsä ääreen ja alkoi penkoa salkkuaan.
”Minä
sain tuomittavakseni sen ISIS-soturin, joka oli järjestänyt kylän polttamisen
ja kyläläisten murhaamisen. Pelkurimainen, vähämielinen mies! Hän sanoi
olevansa syytön, koska hänen päällikkönsä oli käskenyt häntä hirmutekoon! Siitä
huolimatta minä tuomitsin hänet syylliseksi, kahlittavaksi pakkotyöhön
loppuiäkseen. Jokainen ihminen on vastuussa teoistaan. Hänen olisi tullut
kieltäytyä tottelemasta sellaista käskyä… kuten sinunkin tulisi kieltäytyä
tottelemasta minua, jos joskus käskisin sinua vastaavaan!”
Kalevan
kasvot olivat vääntyneet raivosta.
”ISIS:n
vastarinta romahti nopeasti sen jälkeen, kun sen johtajat oli saatu kiinni.
Minä lähdin paluumatkalle Eurooppaan muistaen joka hetki sen hetken, kun näin
kylän roihuavan yössä, ja sen, kun tyttö menehtyi käsivarsilleni. Lentokoneessa
yritin keskittyä muuhun, otin dimensioanalyysin esiin ja yritin uppoutua siihen
täydelliseen maailmaan, josta olen koko ikäni nauttinut… mutta en onnistunut.”
Kaleva
oli ottanut salkustaan esiin muistiinpanonsa, jotka näyttivät erehdyttävästi
puolivalmiilta matemaattiselta väitöskirjalta. Mietin, oliko hän tehnyt sen
kaiken muutaman tunnin lentomatkalla mielentilastaan huolimatta.
”Katsoin
lentokoneen ikkunasta maata kaukana alhaalla ja ajattelin kaikkia niitä
ihmisiä, jotka kärsivät, joita en pystyisi pelastamaan. Paiskasin
muistiinpanoni lattialle ja käteni puristui kiven ympärille. Silloin minä
päätin, että en aio levätä ennen kuin saan elämäni kutsumuksen täytettyä. Miksi
tämä ihmisten maailma ei voi olla yhtä täydellinen kuin matemaattis-looginen maailma?
Muistin kaikki sanoin kuvaamattomat julmuudet, kansanmurhat ja sodat, sorron ja
terrorin… ja silloin minä päätin, että säädän vaikka luonnonlait uusiksi, jos
ne asettuvat minua vastaan!”
Katsoin
Kalevaa peloissani. Hän näytti hurjemmalta kuin sinä päivänä ensimmäisenä kouluvuotenani,
kun hän oli laittanut koulun viimeisen kiusaajan kuriin.
”Minä
en lepää ennen kuin pelko, kärsimys ja epätoivo on poistettu maailmasta”, hän
päätti lujasti.
Oveen
koputettiin.
”Sisään!”
Huoneeseen
astui komission tiedotuspäällikkö, joka näytti vakavalta.
”Herra
presidentti, saimme juuri tiedon: Itä-Ukrainan separatistit ovat aloittaneet
rajun hyökkäyksen kohti Harkovaa. Presidentti Putin on linjannut hyökkäyksen
korjaavan historiallisia vääryyksiä.”
Kalevan
nyrkki iski pöytään sellaisella voimalla, että salkku kaatui ja putosi
lattialle.
”Tämän
minä saan siitä hyvästä, että ryhdyn tekemisiin roskaväen kanssa!” hän karjui.
”Heitä on kaikkialla, hänen kaltaisiaan! Jotakin on tehtävä!”
Hän
syöksyi ulos huoneesta hurjana kuin myrskynmerkki.
Jo
seuraavana päivänä alkoivat maailman suurimman hiukkaskiihdyttimen
rakennustyöt.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti