”Yhden
terroristi, toisen vapaustaistelija.
Vain
umpimielinen fanaatikko hylkää tarpeelliset keinot ja häviää.”
”Ennen
kuin saatte mitään hassuja ajatuksia”, Kaleva sanoi, ”varoitan teitä: minulla
on sykemittari, jonka pysähtyminen lähettää pohjakerrokseen signaalin ja
räjäyttää sinne järjestämäni räjähteet. Vaikka saisittekin minut hengiltä,
tappaisitte samalla itsenne. Eli tehkääpä viisaasti ja pudottakaa aseenne.”
Huolimatta
kiihtyneestä mielentilastani onnistuin harkitsemaan tilannetta. Uhraustahan me
olimme lähteneet tekemään, joten oman hengen antaminen voisi olla järkevää, jos
Kaleva sillä tavoin pysäytettäisiin. Toisaalta hyperpallon kuvamateriaali
saattoi olla missä tahansa, eikä siis kannattaisi luottaa siihen, että se
tuhoutuisi rakennuksen mukana; lisäksi, kun sitä tarkemmin tulin ajatelleeksi,
minulla ei ollut aavistustakaan, miten hyperpallon voisi tuhota. Rakennuksen romahtaminen
ei välttämättä olisi lainkaan riittävä voima rikkomaan sitä luonnonoikkua, joka
oli saanut neljännen ulottuvuuden tulemaan esiin hiukkaskiihdyttimessä luodussa
esineessä. Ja ajatus siitä, että hyperpallo päätyisi jonkun muun kuin Kalevan
käsiin, oli vielä hirveämpi kuin mikään, mitä Kaleva hypnoosilla saattaisi
tarkoituksettaan saada aikaan.
Ei
ollut muuta vaihtoehtoa kuin pelata aikaa. Pudotin aseen käsistäni. Halla-aho
ja Terho tekivät samoin heti perässäni.
”Aiotko
nyt tappaa meidät?” kysyin käännyttyäni kohti Kalevaa.
”En
tietenkään”, Kaleva sanoi sillä samalla pettyneellä sävyllä kuin monesti
aikaisemmin, kun olin sanonut jotain, joka ei lainkaan sopinut hänen tyyliinsä
tai arvoihinsa. Hän laski aseensa. ”En, ellette minua siihen pakota. Kuten olen
sanonut aiemminkin, en halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella. En
ymmärrä, mikä teidät on saanut poikkeamaan siltä tieltä, jota yhdessä niin
monet vuodet kävimme, mutta enhän minä siitä kuolemantuomiota anna. Vähempi
riittää. Ottakaa silmälappunne pois ja katsokaa ihanaa hyperpalloani, niin
ymmärrätte taas minua.”
Kalevalla
oli itselläänkin silmälappu. Aiemmin hän ei ollut sellaista pitänyt, sillä hän
kai oli halunnut pitää hyperpallon vaikutukselta suojautumisen omana
salaisuutenaan, vaan hän oli vain sulkenut toisen silmänsä.
”Kaleva
hyvä”, sanoin, ”me kyllä ymmärrämme sinua: sinä olet perfektionisti ja maailman
sodat saivat sinut vaipumaan epätoivoon. Olet erittäin älykäs ihminen, ja siksi
olet oppinut katsomaan kaikkia muita alaspäin. Mitä vanhemmaksi olet elänyt,
sen vähemmän olet luottanut muiden kykyihin, ja niinpä olet tullut
tilanteeseen, jossa et edes yritä ymmärtää muita, koska et usko kenenkään
olevan läheskään vertaisesi. Ennen sinä halusit ymmärtää muita ihmisiä,
siksihän sinä psykologiaa ryhdyit opiskelemaan. Sinä jopa pakotit itsesi
näkemään viisautta muiden ihmisten ajatuksissa, mutta lopulta tulit liian
itsevarmaksi. Kaleva, sinä olet se, jonka tulisi pyrkiä ymmärtämään meitä, ei
toisin päin.”
”Minä
halusin luoda täydellisen rauhan ja sen minä loin”, Kaleva sanoi. ”Täydellisen
maailman ihmisille, kaikille tuleville sukupolville. Se on minulle tärkeämpi
kuin teidän yksilölliset kokemuksenne siitä, että olette väärinymmärrettyjä.
Minulla ei ole sen enempää halua kuin kykyäkään ymmärtää niitä piirteitä
ihmisessä, jotka saivat aikaan tuskan ja pelon täyttämän maailman. Sinä et
nujertanut islamisteja etkä Pohjois-Korean kommunisteja, joten et voi
kuvitella, miten sellaista sairautta on mahdotonta ymmärtää.”
”Täydellisen
maailman ihmisille? Myös viha, ahneus ja itsekkyys ovat osa ihmisyyttä, ne ovat
aivan yhtä tärkeitä osia meitä kuin rakkaus ja ystävällisyys. Sinun luomasi maailma
ei ole ihmisten maailma, se on yksin sinun maailmasi, ja siksi sinä olet
orjuuttanut ihmiskunnan, jotta se palvelisi sinua kuvitelmassasi. Sinä olet ääri-idealisti,
samaa joukkoa kuin uuskonservatiivit, anarkistit, kommunistit, uskonnolliset
fundamentalistit ja… ja monikultturistit. Minun olisi pitänyt osata nähdä tämä
ennalta. Minä, traditionalisti, liittouduin uuskonservatiivin kanssa edistääkseni
hyväksi näkemiäni asioita, mutta se liitto olisi pitänyt purkaa ennen kuin
pääsit liian suureen valtaan. En halunnut nähdä totuutta, koska olin pelkuri,
mutta nyt näen sen. Sinun idealismisi on yhtä vaarallista kuin mikä tahansa
idealismi.”
”Minä
kuvittelin, että pystyisin vaikuttamaan teihin traditionalisteihin”, Kaleva
sanoi halveksuen. ”Sinä rakastat länsimaista kulttuuriamme, ainakin sen
marxismista puhdistettua muotoa, yhtä paljon kuin minäkin. Silti sinä haluat
takertua siihen spengleriläiseen kohtaloon, että kulttuurin on kuoltava ja
tehtävä tilaa uudelle. Miksi? Miksi et vastusta tragedian syntyä? Miksi et
mieluummin näe kulttuurimme nousevan yhä, kestävän ikuisesti ja valloittavan
galaksia, perustavan tuhansia, jopa miljoonia uusia valtakuntia toisiin
maailmoihin, luvattuihin maihin, joissa sota, väkivalta ja kuolema ovat enää
lastensatujen epämääräisiä hirviöitä?”
”Koska
minulla on viisautta enemmän kuin sinulla, Kaleva”, sanoin lujasti. ”Sinä
ylenkatsot meidän yksilöllisiä kokemuksiamme siitä, että ymmärrät meidät
väärin, mutta oma yksilöllinen kokemuksesi vaikuttaa olevan sinulle tärkeämpi
kuin koko ihmiskunnan vapaus. Sinäkin olet vain eräs individualisti. Minulla on
nöyryyttä uskoa, että kulttuurimme ei välttämättä ole se kaikkein parhain mahdollinen,
vaan että kulttuurievoluutio onnistuu vielä luomaan jotain korkeampaa. Rakastan
kulttuuriamme, mutta vielä enemmän rakastan kaikkia jälkeläisiäni, joiden en
halua kärsivän siitä, että joku kahlitsee heidät jonkun yksilön näkökulmaan
kaikkein parhaimmasta kulttuurista. Jos galaksin valloitus tapahtuu,
tapahtukoon se ihmisten omasta tahdosta. En halua ihmiskunnan olevan enää kuin
muurahaiskeko, jossa vain yksi tahto, Kaleva Saarelainen, johtaa
orjajoukkojaan.”
Katsahdin
lattialla lojuvaa asettani. Hyperpallo oli melko tarkalleen aseen ja Kalevan
välissä. Katsoessani yhdellä silmällä mahdotonta laitosta keskellä huonetta
sain erään ajatuksen.
”Minä
en koe itseäni kuin yhtenä lenkkinä sukupolvien loppumattoman pitkässä
ketjussa”, jatkoin. ”En anna itselleni sellaista korvaamatonta arvoa kuin sinä
ja muut individualistit annatte itsellenne. Sukupolvien ketjun rinnalla sinun
rauhanomainen valtakautesi on yksi mitätön silmänräpäys. Jos minun on
uhrauksella turvattava tulevien sukupolvien tulevaisuus eri tavalla kuin sinä
päätit sen turvata, sen minä teen. Hyvästi, Kaleva.”
Äkkiä
sukelsin hyperpallon taakse ja sieppasin aseen lattialta. Kalevan reaktio oli
aivan hämmästyttävän nopea: hän kohotti toisen konepistoolin ja ampui kohti
minua.
Luodit
lensivät suoraan hyperpalloon ja sujahtivat siihen neljänteen ulottuvuuteen,
jonka Kaleva oli jotenkin luonut. Sydämeni löi rajummin kuin koskaan,
adrenaliini kouristi jäseniäni. Luodit lähestyivät, ne näyttivät liikkuvan
hidastettuina… kunnes yhtäkkiä tajusin, että ne toden totta liikkuivat
hidastettuina. Ne hidastuivat hidastumistaan, kunnes juuri ennen kuin ne
osuivat rintaani, ne pysähtyivät ilmaan.
”Mitä
tämä on?!” Kaleva huudahti astuessaan lähemmäs.
Vastaus
nousi huulilleni täysin ilman tietoista ajattelua.
”Luodit
eivät voi koskaan saavuttaa minua. Ennen kuin ne voivat osua minuun, niiden on
kuljettava puolet välimatkasta, sitten neljännes, kahdeksannes,
kuudestoistaosa… eli niiden on kuljettava äärellisessä ajassa äärettömän monen
pisteen kautta. Mahdotontahan se on.”
”Eihän
tuo käy järkeen!” Kaleva ulvaisi.
”Ei
tietenkään!” vastasin. ”Tämähän on täysin absurdia. Mutta syytä itseäsi: sinä
loit tuon hyperpallon, joka saa todellisuuden kieroutumaan. Kuinka sinä, joka
halusit maailmaan lain ja järjestyksen, alennuit rikkomaan fysiikan lakeja?”
Kalevan
suusta pääsi vain jonkinlainen ähkäisy. Sillä hetkellä Halla-aho ja Terho,
jotka olivat hitaasti kiertäneet hänen taakseen, kävivät häneen käsiksi ja
riistivät häneltä aseet, pudottaen ne lattialle.
Kaleva
putosi lannistuneena polvilleen. Poimin aseeni, astuin nopeasti Kalevan luokse
ja potkaisin molemmat hänen konepistoolinsa kauemmas.
”Kas
niin, Kaleva”, sanoin yrittäen rauhoittaa hengitystäni. ”Olin tiimisi
vakituinen utilitaristi, kuten varmasti muistat. Suurimman hyödyn periaate…
moraalinen absolutismi johtaa ennen pitkää mahdottomiin tilanteisiin. On pystyttävä tekemään
uhrauksia. Pelissä voi olla vain yksi korvaamaton nappula, jonka pelastamiseksi
uhrataan mitä hyvänsä. Jos sinä seisot sen edessä, minun on suurimman hyödyn periaatteen
mukaan uhrattava sinut sen vuoksi. Ottakaa se sykemittari irti, varovaisesti,
ja kiinnittäkää itseenne.”
Kaleva
ei vastustellut, kun Terho toteutti huolellisesti käskyni pitäen huolen, että
koko ajan joko Kalevan tai hänen oma pulssinsa tuntui mittaria vasten. Kun se
oli tehty, kohotin aseeni ja asetin sen melkein kiinni Kalevan otsaan.
”Usko
pois, tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun”, sanoin ääni melkein pettäen.
Siihen
olimme päätyneet, tilanteeseen, jota kaikista viimeiseksi olisin toivonut.
Muistin sen päivän, kun ensimmäisen kerran tapasin Kalevan, koulutaipaleeni
alussa. Seitsenvuotiaan silmissä hän oli silloin näyttänyt jo aikuiselta, olin
suhtautunut häneen kuin kuninkaaseen. Olin halunnut hänen johtavan minua. Olin
muiden lasten kanssa ryhmittynyt hänen ympärilleen, olimme kuunnelleet
hurmiossa hänen puheitaan ystävällisyydestä, auttavaisuudesta ja ahkeruudesta.
Se oli ollut aivan erilaista kuin vanhempien tai opettajien vastaava kasvatus.
Kaikki olivat toimineet Kalevan oppien mukaan, koska niin kaikki muutkin
olivat. Muistin, kuinka vuosia myöhemmin olin päässyt Kalevan tiiviimpään
sisäpiiriin, jossa Kaleva ensimmäistä kertaa oli todella oppinut tuntemaan
minut tarkemmin. Muistin, kuinka olin jakanut postilaatikoihin hänen vaaliesitteitään,
kuinka olin auttanut pystyttämään vaalitelttaa. Muistin, kuinka Kaleva oli ehdottanut
minua avustajakseen monien muiden ohitse. Muistin kaiken, mikä oli johtanut
meidät Geneveen, Ihmiskunnan palatsin huipulle.
Kaleva
ei ollut koskaan tarkoituksella tehnyt mitään pahaa. Hän ei ollut orjuuttanut
koko ihmiskuntaa pahantahtoisuudesta ja turhamaisuudesta, vaan koska oli täysin
vakaasti luottanut siihen, että yksin hän uhraamalla elämänsä voisi parantaa
kaikkien muiden elämän. Hän oli hylännyt matemaattis-loogisen maailman, jotta
voisi tehdä kaikille ihmisille yhtä hyvän maailman kuin missä hän oli päässyt
lepuuttamaan mieltään.
En halua maailmaa, jossa
ketään tapetaan tarkoituksella, Kalevan sanat kaikuivat mielessäni. Oliko kuolemantuomio
oikea miehelle, joka oli vaipunut epätoivoon, koska hän ”oli nähnyt liikaa sotaa ja
kärsimystä, joka oli ottanut kantaakseen liian painavan vastuun, joka oli
nähnyt hyväntahtoisuutensa tulevan kiitetyksi veitseniskulla hänen rintaansa”,
kuten asian olin itse ilmaissut? Pelkään,
ettei kovin moni tule koskaan ymmärtämään, ettei Kaleva Saarelainen suinkaan
ole paha ihminen, omat sanat kuuluivat mielessäni.
En
voinut tappaa häntä. Laskin aseen alas ja käännyin pois. Silmissäni oli
kyyneliä.
Hyperpallo
oli huoneen keskellä. Sillä oli ollut voimaa alistaa lähes koko ihmiskunta yhdelle
tahdolle. Jos se oli niin voimakas, niin mitä muuta sillä kenties voisi saada aikaan?
Käännyin
nopeasti takaisin ja repäisin Kalevan silmälapun irti. Hän parahti hiljaa, mutta
minä puhuin lujalla äänellä.
”Kaikki
– unohda kaikki, unohda unelmasi virheettömästä maailmasta, unohda
matematiikka. Unohda sodat, väkivalta ja sekasorto… unohda monikulttuurisuus.
Unohda sellaista koskaan olleenkaan…”
Käteni
tyrkkäsi hyperpallon heilurin vartta. Hyperpallo heilui jälleen, Kaleva Saarelaisen
silmien edessä, edestakaisin.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti