2.5.2015

9. luku: Komedian synty

< 8. lukuun


”Demokratia on vain väline
hyvän yhteiskunnan luomiseksi.
Itsessään se ei ole minkään arvoinen.”


Se oli elämäni onnellisin päivä, ja siitä sain kiittää Kaleva Saarelaista. Olin suhtautunut varauksella minulle tarjottuun virkaan, sillä se vaikutti poliittiselta virkanimitykseltä, mutta Kaleva ja pääministeri Sampo Terho olivat tyrmänneet vastusteluni.

”Tämä ei ole poliittinen virkanimitys. Et tarvitse poliittisia mielipiteitäsi viran ansiokkaaseen hoitoon, vaan kriittistä tyylitajuasi!”

Se oli tietenkin totta. Niinpä elämäni onnellisimpana päivänä nousin helikopteriin ja lähdin ylittämään Helsinkiä, joka näytti ylhäältä niin kauniilta. Pian se näyttäisi vielä kauniimmalta.

Katsoin helikopterista alas kohti näkyä, joka oli jäävä historiaan. Käteni puristui radiolaukaisimen ympärille. Odotin vielä yhden kutkuttavan hetken ennen kuin painoin nappulaa. Oli jotenkin vaikea tehdä se yksinkertainen liike, koska se takaisi, että elämäni suurin ja parhain teko jäisi menneisyyteen. Tottahan ihminen haluaa sen teon olevan vasta edessäpäin.

Ja sitten painoin nappulaa. Kumea räjähdysääni kaikui ja Stora Enson pääkonttori luhistui sisäänpäin, valkoiseksi romukasaksi perustustensa päälle. Pölypilvi nousi ilmaan ja peitti kasan, joka oli oikeastaan merkittävästi esteettisempi kuin rakennus itse oli ollut. Seuraavana päivänä aloitettaisiin Norrménin palatsin jälleenrakennustyöt.

Minut oli nimitetty vastaperustetun Suomen arkkitehtuurinpuhdistusviraston johtajaksi, ja tehtäväni oli päättää, mitkä rakennukset laitettaisiin mataliksi ja mitä rakennettaisiin tilalle. Ensimmäisenä työpäivänäni olin ottanut esille Helsingin kartan ja vedellyt ruksit kaikkien rakennushirviöiden päälle, samoin kuin kaikkien betonilähiöiden. Olin kutsunut paikalle joukon arkkitehteja ja laittanut heidät suunnittelemaan uudet rakennukset empire-, renessanssi-, barokki- ja jugendtyyleillä.

”Turun tauti ei ehkä enää vaivaa suomalaiskaupunkeja”, olin sanonut tiedotustilaisuudessa medialle, ”mutta sen jättämät arvet näkyvät yhä. Minun tehtäväni on poistaa arvet ja eheyttää kaupunkikuvat taas kerran esteettisellä rakennustaiteella. Tulemme näkemään mullistavan positiivisen vaikutuksen suomalaisten elämänlaadussa, kun brutaali arkkitehtuuri poistetaan masentamasta kaikkien niiden mieliä, jotka joutuvat rumuutta katsomaan päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.”

Museovirastossa oli vedetty aamukahvit väärään kurkkuun, kun uuden arkkitehtuuripolitiikan suuntaviivat oli julkistettu. Eräs homekorva oli soittanut minulle ja sössöttänyt jotakin kaikkien rumienkin rakennusten historiallisesta arvosta. Olin lyönyt luurin korvaan ja soittanut yhteiselle esimiehelle opetus- ja kulttuuriministerille, joka oli savustanut kyseisen änkyrän ulos virastaan ja suositellut hänelle uutta työpaikkaa kaatopaikalta.

Stora Enson ja rakennuksen omistaneen kiinteistöyhtiön toimitusjohtajat olivat protestoineet pääkonttorin saamaa purkutuomiota. He kai oikeasti olivat kuvitelleet, että minut olisi niin helposti nujerrettu. Olin määrännyt uusilla valtuuksillani yhtiöiden maksettavaksi sakon Helsingin kaupunkikuvan rumentamisesta, jota oli kestänyt vuosikymmenien ajan. Sakko oli ollut suuruudeltaan moninkertainen yhtiöiden yhteenlaskettuihin markkina-arvoihin nähden, mutta olin luvannut antaa sen anteeksi, mikäli pääkonttori olisi tyhjennetty suureen puhdistusseremoniaan mennessä.

Myös Helsingin kaupunki oli asettunut vastahankaan. Olin keskustellut Suomen hallituksen ja eduskunnan kanssa ja yhdessä olimme todenneet, että Helsingin kaupunki, jonka kunniakas velvollisuus olisi ollut suojella pääkaupungin korvaamatonta kansallismaisemaa, ei ollut ollut tehtäviensä tasalla. Eduskunnan päätöksellä Helsingin kunnallista autonomiaa oli rajoitettu ja kaavoitus- ja rakennusjärjestysasiat oli siirretty Suomen arkkitehtuurinpuhdistusvirastolle. Näin ollen minusta oli tullut niissä asioissa de facto diktaattori. Ja niinpä olin noussut helikopteriin nauttien unelmatyöstäni tuona upeana kevätpäivänä 16.5.2016 eli 98 vuotta Suomen sisällissodan päättäneen voitonparaatin jälkeen. Päivä tulisi olemaan liputuspäivä, voitonpäivä, jolloin juhlistettaisiin paitsi punakapinan kukistumista, myös koko Suomen kansan voittoa rumuudesta, joka henkilöityi Alvar Aaltoon ja muihin raakalaisarkkitehteihin.

Mutta työ oli työtä eikä hupia, joten en voinut jäädä ihailemaan äkillisesti kaunistunutta Katajanokkaa. Helikopteri jatkoi matkaa, eikä aikaakaan, kun painoin seuraavaa laukaisijaa. Entinen Palace-hotelli sortui kuin korttitalo. Suuntasin helikopterin ja katseeni pohjoisemmaksi. Nordean rakennus Senaatintorin kulmalla luhistui vapaassa pudotuksessa (pankki oli hylännyt rakennuksen ilman vastalauseita kuultuaan Stora Enson nöyryyttämisestä). Hotelli Kämpin modernin osan julkisivu romahti Kluuvikadulle. Hetkeä myöhemmin kadun pohjoispäässä oleva rakennus, jonka tieltä oli purettu jugendtalo, teki tilaa puretun jugendtalon piakkoin rakennettavalle kopiolle.

Ei ollut syyskuun yhdestoista, eikä vuosi 2001, eikä sijaintina New York, mutta silti World Trade Center rysähti maan tasalle. Sen takana näkyi Makkaratalo, josta oli Stora Enson entisen pääkonttorin jälkeen tullut eniten vihaamani rakennus Helsingissä… kunnes sekin menetti sen aseman ryskymällä pölyäväksi murskaläjäksi. Vastaan tuli Sokos, mutta käsittelyni jälkeen paikalla oli vain avaruutta. Samoin kävi kadun toisella puolella seisseelle Forumille. Mannerheimintie 14:ssa monotoninen toimistotalo muuttui monotoniseksi betonikasaksi. Lasipalatsi oli niin pieni, ettei sen räjäyttäminen ollut edes ajatuksen tasolla vaikuttanut erityisen hauskalta, mutta, koska työni oli suoritus eikä nautinto, sekin räjähti eikä kaatunut puskutraktorien edessä, kuten olin haaveillut. Kampin keskus oli kolmen vuoden ajan ollut osa koulumatkaani, joten sieltä oli minulle kertynyt joitakin kultaisia muistoja. Siksi olin ollut armollinen ja määrännyt vain sen julkisivut korvattaviksi. Eduskunnan lisärakennus sen sijaan sai kadota kaupunkikuvasta kokonaan. Kiasma sai ensimmäisen kerran kunnian tuottaa minulle iloa (museon näyttelyesineet olivat saaneet jäädä paikoilleen, kun rakennus muuten oli tyhjennetty). Myöskään Postitalon väitettyä arkkitehtonista arvoa en ollut ikinä ymmärtänyt, joten sekin sai siirtyä eilispäiviin. Sydämeni teki rauhan Helsingin Sanomien kanssa, kun Sanomatalo särkyi silmieni edessä kuin lattialle heitetty vesilasi. Musiikkitalo lyyhistyi, jolloin olin näkevinäni Eduskuntatalon portailla katsovan urkuri-ystäväni hurraavan. Finlandia-talon romahdus merkitsi toista harppausta kohti tavoitteeksi ottamaani ”Alvar Aalto -kysymyksen lopullista ratkaisua”.

Oli aika kääntyä kohti itää. Radanvarteen rakennetut rakennukset, joihin en ollut koskaan oikein kiinnittänyt huomiota, räjähtivät seuraavaksi. Helsingin keskuskirjastosta olisi ollut enemmän iloa, jos se olisi saatu valmiiksi, mutta rakennustyömaankin seremoniallinen tuhoaminen tuntui suurelta palvelukselta ihmiskunnalle. Pian paikalle rakennettaisiin tarkat kopiot VR:n makasiineista (olin antanut luvan perustaa niihin keskuskirjaston, jos se mitenkään saataisiin mahtumaan). Kansallisteatterin uusi puoli oli aina satuttanut esteettistä silmääni, joten palikka jouti katoamaan. Kasvoilleni levisi lempeä hymy, kun ajattelin, minkä palveluksen tein Kruununhaassa asuvalle sukulaiselleni, kun putsasin hänen kotiseutujaan: Helsingin yliopiston Metsätalo, Suomen Pankin modernit lisäosat ja sisäministeriön rakennus (jonka toiminnot oli siirretty entiseen Ruotsin suurlähetystöön) katosivat neljässä humahduksessa. Pohjoisessa näkyi, uhkaavana kuin musta ukkospilvi, Merihaka… kunnes tuli- ja savupatsaat nousivat taivaisiin, jättämättä jälkeensä ainoatakaan kammottavaa betonikolossia. Hakaniemenrannassa Opetushallituksen talo, jota oli yritetty remontoida esteettisemmäksi, oli edelleen jäänyt kauas asettamastani rimasta, eikä selvinnyt tuomioltani. Maailman rauha -patsas, joka Kalevan mukaan edusti totalitaarista, pakotettua käsitystä rauhasta, kaatui ja lastattiin autoon vietäväksi kierrätyskeskukseen. Metallityöväenliiton talo oli myös räjäytettävien listalla. Seremonian viimeisenä kohteena oli Ympyrätalo, josta tuli Ympyräraunio.

Tietenkään tämä avajaiskierros ei ollut puhdistanut Helsingin keskustaa kokonaan. Olin vain ottanut räikeimmät arkkitehtoniset harha-askelet seremonian kohteiksi. Useimmat rumilukset tultaisiin purkamaan vasta tulevina vuosina, koska olisihan ollut järjetöntä yhdellä kertaa poistaa pääkaupungista niin paljon kiinteistöalaa. Kymmenen vuotta myöhemmin Helsingin keskustasta ei löytyisi ainoatakaan toisen maailmansodan jälkeen rakennettua rakennusta, joka ei olisi käynyt läpi vähintään julkisivun kauneusleikkausta vanhojen tyylien mukaiseksi.

Helikopterin laskeutuessa minua oli vastassa iloinen väkijoukko, joka antoi minulle sankarin vastaanoton. Se tuntui tottumattomasta hieman kiusalliselta, mutta ainakin koin ansainneeni sen.

”Toisen maailmansodan jälkeen rakennetut rakennukset suomalaisissa kaupungeissa vaikuttavat pääsääntöisesti siltä kuin ne olisi pudotettu ilmasta”, lausuin eteeni tungetuille mikrofoneille. ”Niitä suunnitellessa ei ole vähissäkään määrin ajateltu laajaa kuvaa, sitä, miltä rakennus näyttää osana ympäristöä. Muutenkin rakennukset edustavat putkiaivoista insinööriajattelua, jossa ei ole sijaa estetiikalle. Mennyttä on se aika, jolloin arkkitehdit olivat taiteilijoita. Siksi olemme joutuneet kaivamaan arkistoista esiin Eliel Saarisen Munkkiniemi–Haaga-suunnitelman ja sovittaneet sen perusajatuksen uusiin kaavoitussuunnitelmiin. Opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistellaan lakia, joka kieltää ruman arkkitehtuurin. Rumuus on jatkuvaa hyökkäystä sivullisia kohtaan.”

”Tuo laki tietää hankaluuksia”, sanoi eräs toimittaja. ”Miten sitä pitää tulkita? Miten rumuus määritellään?”

”Laki ei tiedä mitään hankaluuksia”, vastasin tyytyväisenä. ”Lain mukaan rumaa on se, minkä minä rumaksi katson.”

Toivoin todella, että jokin kamera ikuistaisi toimittajan ilmeen hänen kuullessaan vastaukseni. No, sanomani ei sentään ollut aivan totta, sillä Kaleva ei suvainnut mielivaltaa. Minut oli kuitenkin nimitetty opetus- ja kulttuuriministeriön esteetikkokaartin puheenjohtajaksi, missä asemassa sain helposti virallistettua tyylitajuni valtion tyylitajuksi.

”Sääli, etteivät Alvar Aalto, Viljo Revell ja kumppanit ole enää elossa”, sanoin itsekseni ajatellessani tulevaa, kaunista Helsinkiä. ”Yhä edelleen haluaisin hirttää heidät Senaatintorilla.”

* * *

Alvar Aalto -kysymyksen lopullinen ratkaisu: rumuuden aalto vetäytyy, sokeripala on liuennut!

City Center vuosimallia 2017: ihmiskunta on taas matkalla kohti kauneutta.

Hotelli Kämpin julkisivu Kluuvikadulle kokee kirjaimellisestikin renessanssin.

Helsingin Ground Zero.

Näkymä Aleksanterinkadulta Mannerheimintien yli. Theodor Höijer ei enää pyöri haudassaan.

Voisihan se Kaartintorin S-market näyttää tältäkin. Sen takana näkyvät talot ovat joutuneet Suomen hallitusten mielellään käyttämän ”juustohöylä”-leikkauksen niistämiksi.

Kluuvikadun pohjoispää jugend-restauraation jälkeen.

* * *

Luvun loppuun tarjoan inspiraationi lähteen, erään kauneimmista videoista, jonka olen koskaan nähnyt.




* * *

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti