20.6.2013

Kansallisesta omistusoikeudesta

Kansallisvaltio ei nauti kaikissa piireissä kovin suurta suosiota. Kansat kuulemma ovat vain sosiaalisia konstruktioita, jotka on keinotekoisesti luotu lähinnä myyttien perustalle. Siksi ei ole mitenkään väärin yrittää toisenlaisiakin yhteiskuntamalleja, esimerkiksi EU:ta, josta halutaan tehdä liittovaltio (esim. kohta AE sivulla 7).

Toisaalta kiistämätöntä on, että kansallisvaltiot ovat osoittautuneet vakaammiksi ja ihmisten mielestä paremmiksi yhteiskuntamalleiksi. Monikulttuurisuus on hyvä vain puheissa, mutta kukaan ei sitä todella halua, ei ainakaan omille kotikulmilleen, eikä muukalaisten haluta päättävän omista asioista. Esimerkkien luettelo tästä asiasta on musertavan pitkä.

Neuvostoliitto pyrki vuosikymmenien ajan olemaan maailman proletariaatin isänmaa, jossa kansallisuuksista ei piitattaisi. Systeemi kuitenkin romahti, ja valtio hajosi (ehkä jonkun mielestä yllättävästi) juuri kansallisuuksien mukaan viiteentoista osaan. Myöhemminkin hajoamisesta syntyneet monietniset ja -kulttuuriset valtiot ovat natisseet liitoksissaan: Tšetšenia, Transnistria, Abhasia, Etelä-Ossetia ja Vuoristo-Karabah ovat pyrkineet itsenäisyyteen.

Jugoslavian muodostivat monet kansat, joiden enemmistö on kielellisesti hyvin lähellä toisiaan. Tällä hetkellä itsenäisyyden Serbiasta ovat saaneet Slovenia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Montenegro, Kosovo ja Makedonia, kaikki kansallisvaltioita.

Tšekkoslovakia hajosi sen muodostamien kahden lähisukulaiskansan elettyä samassa valtiossa vuosisatojen ajan. Myöskään Belgia, EU:n ydin, ei ole kaukana hajoamisesta Flanderiksi ja Valloniaksi.

Nykyinen Espanja muodostui, kun Kastilian ja Aragonian kruunut yhdistettiin 1500-luvun alussa. Yhteiselo ei ole vieläkään tehnyt kastilialaisista ja katalaaneista yhtä kansaa, vaan katalaanit haluavat vähintään lisää itsehallintoa. Sama pätee pohjoisempana eläviin baskeihin.

Kolmensadan vuoden ajan unionissa englantilaisten kanssa eläneet skotit ovat kahden paikkeilla, itsenäistyäkö vai ei, vaikka Skotlanti on jo lähes täysin englantilaistunut. Pohjois-Irlannissa taas on ollut verisiksikin yltyneitä sisäisiä jännitteitä pelkän uskonnon takia.

Israelilaiset ja palestiinalaiset ovat olleet sotajalalla toisiaan vastaan lähes tauotta jo usean sukupolven ajan. Ympäröivät arabivaltiot eivät voi hyväksyä juutalaisvaltion olemassaoloa.

Etelä-Sudan itsenäistyi Sudanista vuonna 2011. Itä-Timor itsenäistyi Indonesiasta vuonna 2002. Eritrea itsenäistyi Etiopiasta vuonna 1993. Namibia itsenäistyi Etelä-Afrikasta vuonna 1990. Toisen maailmansodan jälkeen lähes kaikki Euroopan valtioiden siirtomaat päättivät jatkaa itsenäisinä. Länsi-Sahara kamppailee itsenäisyydestään ja Biafra haluaa palauttaa itsenäisyytensä. Somalia on käytännössä jakautunut varsinaiseksi Somaliaksi (siksi, joka on sekasorrossa), Somalimaaksi ja Puntmaaksi. Jälkimmäiset ovat verrattain hyvinvoivia maita, mutta silti niiden halu auttaa sekasortoisen Somalian tasavallan asukkaita on vähäisempi kuin eräillä länsimailla.

Rinnakkain eläneiden hutujen ja tutsien kiistat leimahtivat 1990-luvulla Ruandan kansanmurhaksi. Naapurissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, käytiin samaan aikaan miljoonia uhreja vaatinutta sotaa.

Kurdit kaipaavat itsenäisyyttä, mutta heidän maansa on usean valtion alueella. Turkkilaiset ovat suoranaisessa sodassa kurdiseparatisteja vastaan. Turkkilaiset puolestaan haluavat itsenäisyyttä asuttamallaan pohjoisosalla Kyproksesta.

Kun Intia itsenäistyi brittivallasta vuonna 1947, se hajosi heti hindujen Intiaksi ja muslimien Pakistaniksi. Jälkimmäisestä irtosi vielä Bangladesh vuonna 1971.

Kiinan läntiset osat, Tiibet ja Itä-Turkistan, kaipaavat ainakin jossain määrin itsenäisyyttä, mutta eivät uskalla sitä kovin aktiivisesti ajaa, sillä maan kommunistijohto on tunnettu kovista otteistaan.

Toisen maailmansodan jälkeen vapaaehtoisesti yhdistyneiden valtioiden luettelo on todella lyhyt: Sikkim liittyi Intiaan vuonna 1975 ja Saksat yhdistyivät vuonna 1990, samoin Jemenit. EU:n liittovaltio-operaatiossa ei uskalleta järjestää kansanäänestystä, koska siihen operaatio päättyisikin.

Kansallisvaltioiden sisäiset ansaitsemattomat rahankuppaukset nauttivat ihmeellisellä tavalla kansalaisten hyväksyntää, toisin kuin kuppaukset toisiin kansallisvaltioihin. Kun eurovaluutan kriisimaat tarvitsevat muilta euromailta tukilainoja, Suomessa hallituksen polvet tutisevat ja oppositio mylvii raivosta. Sen sijaan kuntaliitokset, joissa on kyse aivan samasta asiasta, talouden huonosti hoitaneiden palkitsemisesta ja hyvin hoitaneiden rankaisemisesta, kansalaisten mielestä suurin ongelma on päätöksenteon etääntyminen, ei laillistettu rosvous.

Kansallisvaltio mahtaa olla todella vahva ja universaali myytti, kun näin monet, erilaisista kulttuuritaustoista riippumatta, sellaisen haluavat itselleen. Olkoon se myytti, mutta ainakin se on kovin hyödyllinen sellainen. Ihmiset ovat niin tyhmiä, että uskovat siihen ja siksi toimivat tavalla, joka muodostaa vakaita yhteiskuntia. Sen sijaan monietnisen ja -kulttuurisen yhteiskunnan myyttiin he eivät usko, ja siksi sellaiset yhteiskunnat eivät ole vakaita.

Onko totuudella mitään väliä, jos lopputulos on toivottava? Pitääkö ihmisille kertoa totuus, jos se tekee heidät onnettomiksi? Olen kuullut, että jotkut vanhemmat antavat lapsilleen makeisia, joiden he väittävät olevan lääkettä koti-ikävään. Niitä popsiessaan lapset kokevat plasebo-vaikutuksen ja koti-ikävä poistuu vain siksi, että lapset luulevat lääkkeen tepsivän.

Ihminen on puutteellinen olento, ja sellaiselle viisas toteaa puutteellisen yhteiskuntamallin soveltuvan parhaiten. Utopiat, kuten kommunismi, monikultturismi ja libertarismi, sopivat ehkä jollekin yli-ihmiselle, mutta valitettavasti ihminen on yli-ihmiselle kuin apina ihmiselle: kiusaantuneen naurun ja häpeän aihe. Ennen utopian luomista on luotava siihen sopiva asukas, eli joko hylätkäämme utopiat tai keskittykäämme eugeniikkaan.

Minä olen nationalisti, sitä en häpeä tunnustaa, vaikka aatetta niin yleisesti nykyään halveksitaankin. Kannatan kaikkien kansojen oikeutta itsenäisyyteen, enkä siis ole niitä, jotka perustelevat nationalistisella retoriikalla omia aggressiivisia mielihalujaan. Kaikille yllä luetelluille kansoille olen halukas antamaan itsenäisyyden. Myös suomenruotsalaisille sen antaisin, jos he sitä vaatisivat ja minä voisin asiasta päättää.

He, jotka haluaisivat hylätä kansallisvaltiot hyödyttöminä sosiaalisina konstruktioina, ovat luullakseni niitä samoja, jotka kokevat eurooppalaisten tehneen historiassa kammottavia vääryyksiä: he ovat liberaaleja humanisteja. Siirtomaavalta ja Amerikan asuttaminen eurooppalaisilla siirtolaisilla olivat vääryyksiä, joiden kärsijöitä olivat alkuperäisasukkaat, ja he kärsivät näistä vääryyksistä edelleen.

Tällaisissa syytöksissä humanistit, vaikka kiistävätkin kansat ja kansallisvaltiot, tulevat ehkä huomaamattaan tunnustaneeksi eräänlaisen kansallisen omistusoikeuden. Intiaaneilla oli oikeus Amerikkaan, ja eurooppalaiset rikkoivat tätä oikeutta tulemalla, perustamalla siirtokuntia ja lopulta valtioita, joissa intiaanien olot olivat huonot. Afrikkalaisilla ja eteläaasialaisilla oli oikeus maihinsa, ja eurooppalaiset rikkoivat tätä oikeutta perustamalla kauppa-asemia ja laajentamalla ne siirtomaiksi.

Tosiasia kuitenkin on, että useimmat Pohjois-Amerikan intiaanit eivät ymmärtäneet omistusoikeutta samalla tavalla kuin eurooppalaiset. He eivät ymmärtäneet sitä, että maata saattoi omistaa. Heillä ei ollut mitään vaadetta maahan, jonka eurooppalaiset julistivat omakseen. Näin ollen siellä ei rikottu kenenkään kokemusta oikeudesta, laeista nyt puhumattakaan.

Espanjalainen imperiumi Amerikassa puolestaan perustettiin pääasiassa intiaanien voimin: atsteekkien ja inkojen alistamat pienet heimot palkitsivat sotapäällikköinään toimineet espanjalaiset antamalla heille poliittista valtaa. On suuri väärinkäsitys, että kaikki intiaanit olisivat olleet espanjalaisia vastaan ja kärsineet heidän vallassaan. Vaikka koko Espanjan väestö olisi jollain konstilla saatu Atlantin ylitse, se ei olisi pystynyt alistamaan intiaaneja, jos nämä olisivat olleet yhteisvoimin vastassa. Vääryydet, mitä espanjalaiset tekivät, eivät olleet pahempia kuin mitä atsteekit ja inkat heitä ennen tekivät ja olisivat heidän sijassaan tehneet.

Näille humanisteille voisi esittää mielenkiintoisen kysymyksen: jos eurooppalaisten muutto Amerikkaan oli vääryys intiaaneja kohtaan, eikö samalla logiikalla ulkomaalaisten muutto Suomeen ole vääryys suomalaisia kohtaan?

Ja missä vaiheessa syntyy kansallinen omistusoikeus, tuo ihmeellinen, kosminen oikeus, joka on olemassa vaikka kukaan ei siitä tietäisikään? Onko intiaaneilla enää täyttä oikeutta Amerikkaan, jossa he ovat enää häviävä vähemmistö? Miten on saamelaisten laita? Ovatko venäläiset jo saaneet kansallisen omistusoikeuden valtaamaansa Karjalaan, vai onko se oikeus edelleen suomalaisilla? Miten kauan eurooppalaisten olisi tullut hallita ja asua Afrikassa, että heille olisi tullut siihen kansallinen omistusoikeus? Onko se oikeus buureilla, jotka ovat eläneet Hyväntoivonniemellä pitempään kuin mikään ”varsinainen” afrikkalaiskansa?

Entä syntyykö uusia kansallisia omistusoikeuksia? Jos etninen ryhmä X muuttaa kansallisvaltio Y:hyn ja asuttaa enklaavin, saako etninen ryhmä X jossain vaiheessa kansallisen omistusoikeuden tuohon enklaaviin? Voisiko sen kenties siirtää osaksi kansallisvaltiota X?

Tätä voisi miettiä esimerkiksi eräiden eurooppalaisten suurkaupunkien ympärillä olevien maahanmuuttajalähiöiden kohdalla. Jos lähiössä asuu enää kymmenesosan verran kantaväestöä, onko sillä enää syytä olla osa kantaväestön kansallisvaltiota? Voisiko Ruotsi julistaa Rosengårdin itsenäiseksi alueeksi, jonka asukkaista, palveluista ja infrastruktuurista sen ei enää tarvitsisi huolehtia? Tukholman maahanmuuttajalähiöissä muutama viikko sitten riehuneet mellakat olisivat kyllä olleet ruotsalaisille hyvä tilaisuus. Pakottamalla lähiöt itsenäisiksi valtioiksi he olisivat päässeet eroon niiden asukkaiden tuottamista rasituksista julkiselle sektorille, ja jos mellakat olisivat levinneet lähiöiden ulkopuolelle, asia olisi tulkittu invaasioksi ja Ruotsin armeija olisi voinut lähettää panssarivaunut ja pommikoneet tekemään asiasta selvää.

Kenties tämä asia tulee eräänä päivänä ajankohtaiseksi Suomessakin. Ja miksi ei tulisi, kun samat ongelmalliset väestöt täälläkin hiljalleen kasautuvat betonilähiöihin? Lupaan, että jos esittämäni ajatus lähiöiden itsenäistämisestä ja mellakoiden pysäyttämisestä armeijan voimin saa ansaitsemaansa kannatusta, valtio saa mielihyvin käyttää sitä ja vieläpä omia sen omiin nimiinsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti