”Se, että asiat ovat erinomaisesti, ei
tarkoita,
että niiden ei pitäisi olla
täydellisesti.”
Koska hyperpallon ja
hypnoosin avulla Kaleva sai toteutettua maailman, jossa ei tarvinnut pelätä sen
enempää monikulttuurisuutta, yleiseurooppalaista totalitarismia, teknologian karkaamista käsistä, ympäristökatastrofeja kuin sotiakaan, minä
olin yksi niistä lukemattomista eurooppalaisista, jotka päättivät perua
päätöksensä olla jatkamatta sukua. Niinpä jonkin aikaa sen jälkeen, kun elämä
asettui uusille, rauhaisammille uomille, minä vietin häitä ja perustin oman
perheen.
Suomen
arkkitehtuurinpuhdistusvirastoa johdin, kunnes se muuttui tarpeettomaksi.
Hypnoosi teki melkoisesti työtä puolestani, koska sen hallitsemat ihmiset
ryhtyivät oma-aloitteisesti repimään mataliksi esteettisesti puutteellisia
rakennuksia. Virasto muutettiin pian sen jälkeen yhdistykseksi, joka teki
suunnitelmia kaupunkien muuttamiseksi aiempaakin uljaammiksi. Uuden työn minä
sain Puolustusvoimista – tai siitä, miksi se oli muuttunut.
Pysyvän rauhan vallitessa
olivat armeijat menettäneet merkityksensä. Kaleva piti kuitenkin erittäin
tärkeänä, että ikivanhat sotilasperinteet eivät katoa muuttuvassa maailmassa,
joten kansallisia armeijoita ei ollut kokonaan lakkautettu. Niistä oli tullut
eräänlaisia partiojärjestöjä, joiden tehtäviä olivat paitsi varjella
sotilasperinteitä, myös avustaa viranomaisia tarpeen tullen ja järjestää
arvokkaita paraateja, jotka uuden patriotismin aikana olivat tulleet erittäin
suosituiksi ja arvostetuiksi yleisötapahtumiksi. Minun työni liittyi armeijan
tehtävien suunnitteluun ja monien varuskuntamuseoiden hallinnoimiseen.
Sivutoimisesti toteutin pitkäaikaisen unelmani ryhtyä kirjailijaksi. Samaan
aikaan jatkoin myös Helsingin kaupunginvaltuustossa, jolle olin armollisesti
palauttanut arkkitehtuurinpuhdistusvirastolle otetut valtaoikeudet.
Olin palannut asumaan Santahaminan
saarelle, johon varusmiespalvelukseni aikana olin kiintynyt. Saaren
asuinalueelta olin purkanut 60-luvulla rakennetut kuutiotalot ja rakennuttanut
tilalle uljaat empire-tyyliset talot, joiden sotilaallinen ankaruus sopi
mainiosti saarelle. Erääseen näistä taloista olin muuttanut nelihenkisen
perheeni kanssa. Siellä asuin kirjoittaen kirjojani, joista monet käsittelivät
sellaisia ilmiöitä kuin sotia, jonka sanan jouduin selittämään pojalleni
Kullervolle ja tyttärelleni Nooralle. Vaikka aluksi olin epäillyt, että täysin
rauhallinen maailma saattaisi osoittautua varsin tylsäksi, viimeistään tultuani
isäksi totesin sen pelon olleen turha.
Poliittisesta maantieteestä
oli tullut aiempaa huomattavasti mielenkiintoisempaa, kun itsenäisten
valtioiden määrä maailmassa oli kasvanut moniin tuhansiin. Pitkin poikin
Amerikkaa oli ilmestynyt itsenäisiä intiaanivaltioita, eikä Afrikassa kovin
moni maa ollut säilynyt sellaisenaan. Etelä-Afrikassa oli jälleen
Oranje-Transvaalin tasavalta, buurien oma kotimaa. Länsi-Afrikassa puolestaan
Liberia oli kasvanut huomattavasti, kun Amerikan valtioista afrikkalaiset
olivat palanneet takaisin esi-isiensä mantereelle.
Vaimoni työskenteli Kalevan
järjestämässä mittavassa projektissa, jonka tarkoitus oli kehittää latinan pohjalta
uusi esperanton kaltainen täydellisen säännönmukainen kieli maailman uudeksi lingua francaksi, joka korvaisi
englannin. Se olisi helpompi ja käytännöllisempi ratkaisu näille tuhansille
kansallisvaltioille pitkin maailmaa. Minua kannusti kirjoittamaan myös se, että
mikäli pääsisin ensimmäiseksi uudella maailmankielellä julkaistavaksi
kirjailijaksi, saisin nimeni historiaan muustakin syystä kuin arkkitehtuurin
puhdistajana. Vaimoni on onneksi minua etevämpi kielissä, joten hän suostui
kääntämään kirjoituksiani uudelle kielelle, jota hän oli kehittämässä.
Kaleva suhtautui projektiinsa
samalla järkähtämättömällä määrätietoisuudella kuin niin moneen muuhun aiemmin.
Eräällä lomamatkalla, kun vaimoni kanssa esittelimme lapsille Luganon, josta periytyi eräitä lämpimiä muistoja, vierailimme myös maailmanpääkaupunki Genevessä tapaamassa
Kalevaa. Hänen vaatimaton työhuoneensa oli poikkeuksellinen YK:n uudessa
päärakennuksessa, Ihmiskunnan palatsissa, jonka tyyli mukaili antiikin Kreikan
klassisia ihanteita.
”Eri kielissä on tolkuttoman
paljon äänteitä”, Kaleva valitti. ”Toivoisin, että uudella kielellä voisi
ilmaista täydellisen selkeästi minkä tahansa äänteen, jonka ihmisen suu pystyy
tuottamaan. Mutta silloin aakkosiin pitäisi tulla niin paljon eri merkkejä,
että meiltä katoaisi se hyöty, jonka aakkoset tuovat verrattuna kiinalaisiin
merkkeihin. Eli joko on valittava puutteelliset tai epäkäytännölliset aakkoset.
Päätin kummin tahansa, päätöstäni tulen myöhemmin katumaan.”
Päätin olla sanomatta siihen
mitään, sillä Kalevasta oli vuosien saatossa tullut sellainen, joka ei
kuunnellut neuvoja vaan niistä loukkaantui.
”Tällaista päätöstä tulisi
harkita hyvin vakavasti ja monipuolisesti, mutta minulla ei ole aikaa”, Kaleva
jatkoi. ”Hypnoosista huolimatta ihmiskunnan asioiden hoitaminen on hyvin
työlästä ja kiireistä hommaa. Katso, mikä määrä suunnitelmia minulla on
pöydälläni. Niitä tulee joka puolelta maailmaa. Joka puolella kehitetään
yhteiskuntia, mutta harvalla tuntuu olevan kykyä tehdä oikeasti järkeviä
päätöksiä. Vaadin tarkastettavakseni esimerkiksi ehdotuksen Ketšuamaan kunta-
ja hallintouudistuksesta, ja siinä riittääkin korjaamista.”
Hän näytti paperinivaskaa,
jonka marginaaleihin hän oli kirjoittanut korjauksia.
”Minä olen YK:n presidentti,
mutta joudun tekemään tällaisia juttuja, jotka kuuluisivat paikallispoliitikoille,
koska osaamista ei ole. Olen varma, että ihmiset ovat tyhmentyneet viime aikoina!”
”Onko tuolla niin väliä, että
vaivaat sillä itseäsi?” kysyin. ”Kiitos hyperpallon, asiat ovat kuitenkin
erinomaisesti.”
”Se, että asiat ovat
erinomaisesti, ei tarkoita, että niiden ei pitäisi olla täydellisesti”, Kaleva
sanoi tuimasti. ”Mahdatko muistaa sosialidemokraatit? On vaara, että jos jokin
puutteellinen järjestelmä jätetään korjaamatta, sitä varjelemaan ilmestyy
ryhmä, joka hyötyy siitä ja siksi takertuu siihen kynsin hampain. Sinä päivänä,
kun oletan työni ihmiskunnan eteen olevan tehty, alkavat saavutukseni
rapautua.”
Onneksi meillä olivat
vierailulla lapset mukanamme, sillä heidän ikävystymisestään saimme hyvän syyn
lähteä pois ennen kuin Kaleva kaatoi kaikki huolensa niskaamme.
* * *
Lapseni viihtyivät parhaiten
perheen parissa, mistä olin iloinen, mutta heidän mentyään kouluun aloin
hämmästellä sitä, miten vähän he olivat tekemisissä muiden ikäistensä kanssa.
He leikkivät keskenään, he eivät käyneet vieraisilla eivätkä kutsuneet muita
vieraisille. Arvelin, että he olivat tulleet minuun: minäkin kouluaikoinani
olin ollut koulukaverien kanssa tekemisissä lähinnä koulussa, jossa olimme
seuranneet Kalevan ohjelmaa, mutta muulloin olin viihtynyt mainiosti yksin.
Mutta lapseni eivät koulussakaan olleet juuri lainkaan tekemisissä muiden
kanssa. Kun kyselin heiltä siihen syytä, he aina sanoivat koulukaveriensa
olevan ikävystyttäviä tyyppejä, jotka eivät koskaan tee mitään sellaista, minkä
vuoksi heidän kanssaan kannattaisi viettää aikaa.
Eräänä päivänä pian Sveitsin
lomamatkan jälkeen kävin kävelemässä Santahaminassa ja päädyin kuin
huomaamattani leikkipuiston luokse. Siellä oli lapsia, jotka olisivat voineet
olla omien lapsieni ystäviä. Leikkipuiston ympärillä ei ollut aitaa, sillä
hypnoosin jälkeen ei enää ollut sitä pelkoa, että lapset lähtisivät
hortoilemaan miten sattuu.
Lapset leikkivät varsin
rauhallisesti. Eräät keinuivat, toiset askartelivat jotain kepeistä ja kävyistä,
kolmannet rakensivat hiekkalinnaa: kaikki ajanvietteitä, joita omatkin lapseni
harrastivat. Nämä lapset eivät kylläkään pitäneet yhtä paljon ääntä kuin omani.
Astuin lähemmäs keinuvia
lapsia ja katsoin heitä tarkasti.
”Onko teillä hauskaa,
lapset?” kysyin heiltä.
”Kyllä”, eräs heistä vastasi.
Niin hän väitti, mutta ei
vaikuttanut puhuvan totta. Hän näytti tylsistyneeltä, hymyili vain väkinäisesti.
Muut lapset olivat huomattavan samanlaisia. Aloin ymmärtää, miksi omat lapseni
eivät viihtyneet heidän seurassaan. Mieleeni palasivat muistot omasta
lapsuudestani, eräistä hyvin tylsistä, sateisista viikonlopuista, jolloin ei
ollut ollut mitään tekemistä.
Lyhyen kierroksen jälkeen
palasin kotiini mietteliäänä ja päätin seuraavana päivänä tehdä erään kokeen.
* * *
Pidin silmäni auki tavallista
enemmän ja kiinnitin huomioni muiden ihmisten käytökseen ja olemukseen.
Havaintoni eivät olleet rohkaisevia, joten iltapäivällä ennen työpäivän
päättymistä otin vastaan koetta varten kutsumani henkilöt.
”Hyvää päivää”, sanoin, kun
sisään työhuoneeseeni astui Dan Koivulaakso. Hän liikkui hitaasti, raukean
näköisenä, ikään kuin hänet olisi juuri ravisteltu hereille kesken syvimmän
unen.
”Päivää”, hän vastasi
yksitoikkoisella äänellä, ilmeisesti vailla vähäisintäkään kiinnostusta sitä
syytä kohtaan, joka hänet oli luokseni tuonut.
”Kuinka monta mielenosoitusta
olette viime aikoina järjestänyt?”
”En yhtään. Miksi minä
sellaista mokomaa? Kaikkihan on hyvin.”
”Niinpä taitaa olla”, sanoin.
”Voitte poistua.”
Ja hän poistui, vaikuttamatta
pahastuneelta siitä, että olin yhden joutavan kysymyksen tähden saanut hänet
vaivautumaan luokseni. Samalla ovenavauksella hänen poistuessaan sisään astui
toinen kutsumistani henkilöistä, Juhana Vartiainen.
”Hyvää päivää”, sanoin
hänellekin. ”Oletteko aikeissa asettua ehdolle eduskuntavaaleissa?”
”En ole”, Vartiainen sanoi
täsmälleen samalla soinnittomalla sävyllä kuin Koivulaaksokin. ”Ei minulla ole
mitään annettavaa politiikalle.”
”No, siitä olemme yhtä
mieltä. Ulos.”
Myös Vartiainen poistui
sanomatta sanaakaan tylystä keskustelun päätöksestä tai hänen aikansa
tuhlaamisesta.
Vieraiden poistuttua tein
hetken aikaa synkkää aivotyötä, loksauttelin palasia paikoilleen. Tultuani
johtopäätökseen huikkasin sihteerilleni:
”Lähetä tasavallan
presidentin kansliaan pyyntö myöntää minulle audienssi.”
* * *
Se
järjestyi nopeasti. Tasavallan presidentin kalenteri oli kuulemma aivan tyhjä,
joten saatoin mennä suoraan Presidentinlinnalle, jossa minut ohjattiin
presidentin työhuoneeseen. Siellä minut otti vastaan Suomen tasavallan
presidentti, Jussi Halla-aho, joka oli siirtynyt presidentiksi toimittuaan
kaksi vuotta Ruotsin komissaarina ja edustajana Eurooppa-neuvostossa.
”Hyvää
päivää, herra presidentti”, sanoin.
”Hyvää
päivää”, Halla-aho vastasi. Hän istui työpöytänsä ääressä kirjoittamassa
jotakin. ”Teen tässä ajankulukseni tutkimusta kirkkoslaavista. Presidentillä on
nykyään niin vähän oikeaa tekemistä. Kalevan hypnoosi saa kaiken rullaamaan
kitkatta omaan tahtiinsa.”
”Vaikutatte
harvinaisen selväjärkiseltä”, huomautin.
Halla-aho
kohotti kulmiaan.
”Olenko
joskus antanut itsestäni vaikutelman tyhmänä miehenä?”
”Ette
totisesti, ette edes viime aikoina.”
”Anteeksi?”
hän sanoi näyttäen kaikin puolin loukkaantuneelta.
”Keskustelin
juuri Dan Koivulaakson ja Juhana Vartiaisen kanssa”, jatkoin asiasta eteenpäin.
”He molemmat vaikuttivat todella tyhmiltä.”
”No
mitä uutta siinä muka on? Sinulla varmaan oli jokin todella hyvä syy
keskustella juuri heidän kanssaan, kaikista maailman ihmisistä. Ehkä minä
sittenkin olen tyhmä, kun en kykene edes huonoa syytä keksimään.”
”He
siis vaikuttivat tyhmiltä. Ennen he olivat typeriä. Nyt he vaikuttivat aiempaa
vähemmän typeriltä, mutta huomattavasti tyhmemmiltä.”
”Tämä
keskustelu alkaa mennä tasavallan presidentin arvokkuuden alapuolelle.
Liittyykö tähän juttuun jokin kielitieteellinen sanaleikki, joka minun tulisi
ymmärtää?”
”Ei,
tämä on vakava juttu. Niinä aikoina, kun emme olleet vielä saaneet
valtahegemoniaa, vastapuolemme kyllä kykeni tykittämään argumentteja, vaikka
kuinka järjettömiäkin. Nyt he ovat aivan apaattisia, eikä se johdu vain heidän
häviöstään. Koivulaakso ja Vartiainen molemmat vaikuttivat siirtyneen Kalevan
poliittiseen leiriin. Mikä syy valistuminen olisi olla apaattinen? Te, minä ja
kaikki muut aiemmat perussuomalaiset olemme kuin entisemme. Miksi?”
Halla-aho
näytti mietteliäältä.
”Arvaan,
että olet jo keksinyt tähän arvoitukseen jonkin ratkaisun. Jatka, ole hyvä.”
”Ennen
kuin tapasin nämä kaksi herraa, eilen kävin jututtamassa lapsia leikkipuistossa.
Eräs heistä kyllä väitti, että heillä oli hauskaa, mutta minä kyllä näin, miten
asia oli. He eivät leikkineet, koska leikkiminen olisi heistä hauskaa, vaan
koska heistä tuntui, että heidän kuului leikkiä. Lapsetkin olivat aivan
apaattisia. He vaikuttivat lähes persoonattomilta!”
”Olen
itsekin havainnut tällaista”, Halla-aho sanoi. ”Sinä siis epäilet tietäväsi
sille syyn?”
”Kyllä,
syy on Kalevan hypnoosi! Samalla, kun se on poistanut maailmasta kaiken
ihmisestä johtuvan pahuuden, se on alistanut ihmiset tahdottomiksi zombeiksi,
jotka eivät elä itse, vaan näyttelevät Kalevan käsitystä täydellisestä
maailmasta. Mitä pitempään Kalevan tahto syrjäyttää heidän omaansa, sitä
tylsistyneemmiksi he muuttuvat. Kaleva uskoo, että vapaa tahto on kaiken
kaaoksen alku ja juuri, joten hän on jättänyt maailmaan vain yhden täysin
vapaan tahdon, omansa, koska hän on rauhaarakastava, ja siten toteuttanut
unelmansa rauhaisasta maailmasta!”
”Mutta
me?”
”Me
vanhat perussuomalaiset olemme aina olleet lähellä Kalevan ihanteita ja
ajattelutapaa. Jos me olemmekin hänen hypnoosinsa vallassa, se syrjäyttää omaa
tahtoamme vain niin vähän, että se ei poista kykyämme kaikkeen itsenäiseen
ajatteluun. Koivulaakso ja Vartiainen olivat kaikkea, mitä Kaleva ei ole, joten
Kalevan hypnoosi on vaikuttanut heihin voimakkaammin, korvaamalla liki kokonaan
heidän omat tietoisuutensa. Sitten taas lapset, jotka ovat eläneet koko
elämänsä hypnoosin vallassa, heidän normaali henkinen kehityksensä on
häiriintynyt. Miten he voivat koskaan elää normaaleina ihmisinä, jos he eivät
koko henkisen kehityksensä aikana saa tuntea omaa, vapaata tahtoa?”
Halla-aho
näytti synkemmältä kuin koskaan. Hän jätti tutkimuksensa pöydälle, nousi ylös
ja alkoi kävellä edestakaisin hermostuneesti.
”Oletetaan,
että Kaleva vapauttaisi ihmiskunnan hypnoosista”, hän sanoi.
”Ennemmin
lehmät lentävät”, sanoin kitkerästi. ”Viimeksi, kun keskustelin Kalevan kanssa,
hän tuskaili sitä, kuinka joutuu päivittäin selvittämään sellaisia
hallinnollisia ratkaisuja, jotka paikallispoliitikkojen tulisi ratkaista. Hänen
perfektionisminsa on pahentunut, eikä hän luota kenenkään muun pystyvän
hoitamaan asioita läheskään yhtä hyvin kuin hän itse. Eikä hän myöskään
kuuntele neuvoja. Minut hän alun perin otti avustajakseen, jotta
kyseenalaistaisin hänen päätöksensä ja auttaisin häntä tekemään yhä parempia
päätöksiä. Se työnjako loppui, ja osaan muuten sanoa täsmälleen, milloin:
silloin, kun hän Pariisissa sai veitsen rintaansa.”
”Mutta
koittaa se päivä, jolloin Kaleva kuolee”, Halla-aho sanoi. ”Silloin hypnoosi
raukeaa.”
”Kaleva
on erittäin hyväkuntoinen. Hän elää todennäköisesti vielä puoli vuosisataa.”
”Maltammeko
odottaa? Nämä ongelmat ovat kieltämättä ahdistavia, mutta minä muistan liian
hyvin maailman ennen hypnoosia. Oletko sinä valmis ottamaan uusien sotien
riskin?”
”Tässä
on kyse muustakin kuin maailmanrauhasta”, sanoin paljastaen oivallukseni, joka
oli saanut minut ahdistuneemmaksi kuin kertaakaan koko aikuisiälläni. ”Jos
Kalevan kuollessa kaikki maailman lisääntymiskykyiset ihmiset ovat eläneet koko
elämänsä vieraan tahdon orjina, miten he voisivat toipua normaaliin elämään?
Mitä heille jäisi jäljelle? Miksi he sellaisessa apatiassa edes lisääntyisivät
enää, kukaan heistä?”
”Et
kai tarkoita…?” Halla-aho sopersi.
”Kyllä
tarkoitan”, sanoin vetoavasti. ”Jos hypnoosi ei raukea, koko ihmiskunta, jonka
Kaleva halusi pelastaa, kuolee sukupuuttoon – ja vain välinpitämättömyyden
takia! Eihän maailmanrauhasta ole ihmisille iloa, jos he eivät pysty edes
ymmärtämään sitä. Sotaisassakin maailmassa ihmiset ovat tunteneet onnea, vaikka
myös surua, mutta tässä maailmassa, Kaleva Saarelaisen täydellisessä utopiassa,
kukaan ei koskaan ole onnellinen, ei edes hän itse! Ja missä muka sanotaan,
ettei meillä voi olla sekä vapaata tahtoa että maailmanrauhaa?”
Halla-aho
nyökkäsi tuimasti.
”Jos
kuolema on tietoisuuden lakkaamista, niin suurin osa ihmisistä tekee nyt
kuolemaa”, hän sanoi hiljaa.
”Shakkilaudalla
on vain yksi nappula, jonka vuoksi uhrataan mitä hyvänsä”, sanoin.
”Tämän
shakkilaudan kuningas on ihmiskunta”, hän jatkoi.
”Ja
jos Kaleva Saarelainen uhkaa sitä, hänet on uhrattava”, lausuin.
”Hypnoosi
on saatava loppumaan”, sanoimme yhteen ääneen.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti